Aluksi

Lappalaisten maanomistuksesta tai lapinkylien vaiheista esihistoriallisella kaudella ei ole säilynyt tietoa, eikä sellaisia ole pystytty jälkeenpäin luomaan. Yleinen olettamus on kuitenkin, että lapinkylät olivat itsehallinnollisena yhteiskuntamuotona olemassa jo ennen kuin verottajakauppiaat ja viimeistään kruunu alkoi hyödyntää niitä lappalaisiin kohdistuvan verotuksen välikappaleena; verottajat tarvitsivat keinoin löytää lappalaiset kokoontuneina verotusta ja kaupantekoa varten. Myöhemmin kruunu teki kollektiivisesti vastuulliseksi siitä, että jokainen kylän osakas maksoi veronsa. Tästä syntyi väärinkäsitys, jonka mukaan lapinkylät myös omistivat maat kollektiivisesti eli yhteisomistuksellisesti. Käsitys oli sopusoinnussa 1960- ja 1970-luvuilla tutkijoiden keskuudessa levinneen marxilaisen historiankäsityksen kanssa, jonka kaavamaisen tulkinnan mukaan kaikki yhteiskunnat kävivät läpi määrätyt kehitysasteet. Sen mukaan alkeellisissa yhteiskunnissa maanomistus oli kollektiivista, ja lapinkylien kollektiivinen vastuu veroista näytti ikään kuin sijoittavan lappalaiset oikeaoppisella tavalla tähän kehityskaavaan. Tästä erehdyksestä huolimatta lappalaisten maaoikeuksien varhaisten tutkijoiden ansioksi jää sen seikan esille nostaminen, että lappalaiset olivat ylipäätänsä omistaneet maansa, ja vieläpä näyttivät edelleenkin olevan sen oikeat omistajat. Muutaman vuosisadan kehitys oli vain peittänyt tämän omistusoikeuden alleen.

Lappalaisten varhaisempi yksityinen maanomistus oli luonteeltaan suvun päämiehen kautta toteutunutta sukualueen omistusta. Sukualuetta hyödynnettiin perhekunnittain. Eri maanomistajien keskinäisiä kysymyksiä ja yhteisiä asioita, kuten peuran ja majavan metsästystä, käsiteltiin lapinkylän puitteissa. Lapinkylä oli itsehallinnollinen yksikkö, jolla oli tarkoin määrätty alueensa, joka liittyi saumattomasti naapurikyliin. Kylien väliset asiat hoidettiin neuvottelemalla ja tarvittaessa käräjillä.

Jo ennen kristinuskon omaksumista pohjoismaissa rohkeat ja kyvykkäät seikkailijat lähtivät pitkille pohjanretkille hankkimaan sieltä saatavia turkiksia. Parhaimmista turkiksista maksettiin eteläisemmässä Euroopassa satumaisia hintoja. Kysyttyjä olivat mm. majavan, näädän, kärpän ja ilveksen nahat sekä määrätyt ketunnahan harvinaiset tyypit, aina aikansa muodin mukaan. Turkiseläinten pyytämistä helpompaa oli kuitenkin antaa lappalaisten hoitaa pyynti ja sitten vaatia osa nahoista heiltä verona, ja ostaa loput vaihtokaupoilla. Tästä sai alkunsa lappalaisten verottaminen, johon liittyi myös kaupanteko. Pyynti-, verotus- ja kauppa-alueet oli jaettu kaukonautintoina, joihin lappalaisten katsottiin kuuluvan. Aluksi verotusta hoitivat lähinnä omaan lukuunsa pohjoisilla kaukoretkillä kulkevat verottajakauppiaat. Kuninkaanvallan voimistuessa kuningas alisti tämän järjestelmän niin että verotusoikeus vuokrattiin verottajakauppiaille eli pirkkalaisille. Kuningas otti lappalaiset suojeluunsa yrittäen hillitä niin kovaa verotusta että verolähde kuivuisi tai muuttaisi toisen kuninkaan suojeluun. Osana tätä suojelua kuningas sääteli millä ehdoilla muut saivat asettua lappalaisten maille harjoittamaan maanviljelyä, pyyntiä ja kalastusta. Ydinajatuksena oli, ettei kuningasvallan eli kruunun taloudelle elintärkeää verolähdettä saanut häiritä. Vaikka suojelun tarve oli puettu kauniisiin sanoihin, oli pohjimmiltaan kyse siitä että Lapista kulkeutuva turkisten ja muiden tuotteiden virta oli tärkeä osa Ruotsin taloutta, ja kääntäen, sen Lappiin kohdistuvan valloituksen alkuperäisiä vaikuttimia.

Lappalaisten suhde isäntämaiden valtioon kehittyi asteittain, pitkässä prosessissa sitä myöten kuin näiden valtiolaitos muodostui. Kysymys valtion suvereniteetista on leimannut koko pohjoismaiden ja alkuperäisten lappalaisten yhteistä historiaa. Pohjoismaiset kuninkaat pitivät kulttuuriaan ja uskontoaan niin ylivertaisina lappalaisiin nähden, että he ymmärsivät vaateensa saada hallita heitä täysin luonnollisiksi ja perustelluiksi. Lappalaisissa nähtiin ennen kaikkea veronmaksulähde, joka tuotti runsaasti erittäin arvokkaita turkiksia ja muita verotavaroita, kuten kuivattua kala ja köysiä. Papit ja kuninkaan virkamiehet, jotka muutenkin katsoivat olevansa rahvaan eli tavallisen kansan yläpuolella, näkivät lappalaisissa lapsenomaisia ihmisiä jotka kaipasivat isällistä johdatusta. Lappalaisten käsitystä omasta asemastaan leimasi kauan patriarkaalinen käsitys, jonka mukaan lappalaiset ymmärsivät olevansa viime kädessä kuninkaan alamaisia ja tämän suojeluksessa. Viime kädessä oikeutta ja turvaa virkamiehiä vastaan haettiin "menemällä kuninkaisiin".

Lappalaiset villeinä ja "alempana rotuna"

Varhaiset lapinkävijät, kuten verottajat, kauppiaat, papit ja ensimmäiset uudisasukkaat kohtasivat aluksi hyvin samankaltaisia lappalaiskulttuureja, joista useimmat elivät metsästyksestä, kalastuksesta, keräilystä ja pienimuotoisesta maanviljelystä. Varsikin jos tulija kohtasi lappalaiset kovina aikoina, nälän ja tautien kourissa olevina, kuva lappalaisista oli sekä raastava että kauhistuttava. Mutta minkälainen olisi ollut lappalaisen saama kuva Etelästä, jo hän olisi tullut sinne aikana jolloin sota, rutto tai katovuodet olivat autioittaneet kokonaisia pitäjiä? Tai jos Lappia havainnoiva tulija näki köyhiä vanhuksia virumassa turvemajassaan jossain jokirannassa? Huomasiko hän ottaa vertauskohdaksi miten vastaavat ihmiset elivät Etelässä ruotivanhuksina toisten nurkissa tai jossain kurjassa pitäjäntuvassa? Pohjimmiltaan uudisasukkaiden ylemmyydentunnetta ja pyrkimystä niskan päälle ei selitäkään se, millaisia lappalaiset olivat ja miten he elivät, vaan uudisasukkaiden oma erilainen kulttuuritausta. Ennen kaikkea tulijat tarvitsivat oikeutuksen omalle toiminnalleen.

Monet valistuneet ihmiset uskoivat 1700-1800 -luvuilla, että lappalaiset ovat katoava rotu, jonka luonnonjärjestyksen mukaan tulikin väistyä. Tuon ajan vielä lapsenkengissään oleva yhteiskuntatiede tuki kaavamaisia näkemyksiä, joiden mukaan kaikki kansat olivat kehittyneet keräilijöistä metsästäjiksi ja sitä edelleen maanviljelijöiksi. Sivistyneen yhteiskunnan perustaksi käsitettiin maatalous, jota tuli edistää kaikin keinoin. Äärimmäinen tulkinta oli, että paimentolaisuutta ja varsinkin pelkkää pyyntiä harjoittavat lappalaiset elivät raakalaisuuden astetta vielä alemmallakin villiyden eli metsäläiskauden asteella.

Kulttuurien kehityksestä etsittiin myös perusteita lappalaisten oikeuksien mitätöimiseksi. Lappalaisten kulttuureja ei pidetty läheskään niin sivistyneinä ja siksi lappalaisten maiden asuttaminen nähtiin täysin perusteltuna. Varma merkki lappalaisten alemmuudesta oli heidän pakanallinen uskontonsa. Valloittajat tunkeutuivatkin lappalaisten maalle uskon kylki edellä. Aluksi lähetyssaarnaajan asemassa olevat papit olivat monessa mielessä pioneereina Lapin valloituksessa. He tutkivat lappalaisten mytologiaa ja kieliä, ja käänsivät kristillisiä perusteoksia lapinkielille, liittäen näin lappalaiset pääväestön aatemaailmaan.

Kulttuurit kohtaavat ja oppivat toisiltaan

Lapinkylien alueelle asettuneet talonpoikaiset uudisasukkaat eivät kuitenkaan niinkään saapuneet rakentamaan uutta uskonnollista ja poliittista yhteiskuntaa, vaan uutta tulevaisuutta itselleen ja perheilleen. He lähtivät pakoon nälkää, sotaa ja kotinaisten herrojen sortoa, elääkseen oman onnensa nojassa ja Herran suojeluksessa kaukana muista ihmisistä. Asetelman ja uudisasukkaiden tuntemusten ymmärtämiseksi kannattaa vertailla mielessään millainen elämä lähtijää odotti jos hän pysyi kotiseudullaan, ja millainen elämä oli tarjolla uudisasukkaana. Ensinnäkin uudisasukkaalle ja hänen jälkeläisilleen oli luvassa vapautus sotaväkeen otosta. Tämän on täytynyt painaa vaakakupissa vahvasti aikana, jolloin sotaväkeen otto tiesi elinikäistä sotareissua ja yleensä sille tielle jäämistä - jos ei tappanut vihollinen, niin tauti kumminkin. Uudistilallisille oli luvassa määrävuodet verottomana. Vetovoimaisina tekijöinä toimivat myös loputtomat, kirveenkoskemattomat metsät, jotka odottivat kaskeamista. Metsissä oli riistaa pyydettäväksi ja vesissä kalaa, jopa siinä määrin, että viljely tahtoi toisilla jäädä toissijaiseksi. Vaikka turkispyynti varsinkin aluksi oli tärkeää myös uudisasukkaiden keskuudessa, heidän yhtä lailla kuin uudisasutusta edistävien viranomaisten pääajatuksena oli luoda aluksi omavaraisia ja aikaa myöten veromaksukykyisiä maatalousyksiköitä. Näissä suunnitelmissa lappalaisilla ei ollut aluksi sijaa eikä heitä tarvittu. Kehitys sittemmin kuitenkin näytti, että molemmat osapuolet tarvitsivat toisiaan.

Aluksi uudisasukkaat ja lappalaiset suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti, mutta monin paikoin lappalaiset auttoivat uusia tulokkaita. He halusivat näiden tavaroita ja näiden tukea toisia lappalaisia vastaan. Pohjois-Norjan ensimmäiset uudisasukkaiden siirtokunnat säilyivät hengissä ainoastaan paikallisten lappalaisten avulla. Siksi ensimmäiset uudisasukkaat yrittivät pitää yllä hyviä suhteita lappalaisiin, vaikka tarinat ja historia kertovat myös ikävistä poikkeuksista. Lappalaisista oli paljon hyötyä uudisasukkaille. He olivat tärkeitä kauppakumppaneita, tiennäyttäjiä. Uudisasukkaiden poikamiehet ottivat mielellään lappalaisnaisia vaimoiksi. Henkilökohtaisen kiintymyksen lisäksi tällaisia liittoja edisti se, että lappalaisnaisista oli paljon selvää etua, koska he tunsivat alueen, osasivat kulkea ja tulla siellä toimeen, ja tiesivät millaisia varusteita noissa olosuhteissa tarvitaan ja he pitivät huolta miehensä varusteista. He puhuivat paikallista lapinkieltä ja heillä oli siihen sukulaissiteitä. Tämä avasi monelle suomalaisperäiselle tien lappalaisuuteen ja vaikkapa kalastusoikeuksiin. Vaikka suomalaistalouteen naitu lappalaistytär tapasi muuttua tavoiltaan suomalaiseksi, joskus asiat menivät niinkin päin, että suomalainen mies lappalaistui.

Joka tapauksessa valtion asutuspolitiikan tukemana uudisasukkaiden ja heidän seuraajiensa asettuminen lapinkylien alueille mullistivat Lapin alkuperäisten asukkaiden - lappalaisten - elämän pohjiaan myöten. Uudisasukkaiden mukana Lappiin saapui paljon uutta osaamista, teknologiaa, outoja ajatuksia, sairauksia aiheuittavia pieneliöitä sekä aiemmin tuntemattomia kasveja eläimiä. Molemmat kulttuurit ottivat oppia toisiltaan ja yhtyvät toisiinsa paljon suuremmassa määrin kun haluttu ymmärtää ja nähdä, esimerkiksi Lapin jokivarsien ja Kuusamon kulttuureissa joissa maanviljely, eränkäynti ja poronhoito tukivat toisiaan. Vanhemman historiankäsityksen mukaan lappalaiset väistyivät leviävän, puhtaasti suomalaisen kulttuurin tieltä tai kuolivat niille sijoilleen sukupuuttoon, nälän, tautien ja kurjuuden niittäminä. Tuoreemman käsityksen mukaan tapahtui kulttuurien sulautuminen, joka ei ollut tragedia vaan ennemminkin menestystarina, vaikka lappalaisuus painuikin siinä traagisesti näkymättömäksi.

Etelän maanomistusolot heijastuivat lappalaisiin

Myöskin lappalaisten maanomistukseen liittyvät kysymykset ymmärtää paremmin tarkastelemassa niitä laajemmissa yhteiskunnallisissa kehyksissä ja historiallisessa kehityksessään. Käsitykset eri kansanosien maanomistuksen luonteesta muuttuivat aikakaudesta toiseen. Osana yhteiskuntakerrosten välisiä suhteita vallanpitäjät alkoivat käyttää uusia maanomistukseen liittyviä käsitteitä, joiden avulla he kampesivat itse maanomistuksen sisältöä itselleen edulliseen suuntaan. Tämä koko valtakunnan tasolla tapahtuva kehitys heijastui myös lappalaisten asuinalueille.

Kuningas ja aatelisto kohdistivat talonpoikien maihin jatkuvia omistelupyrkimyksiä. Näille haettiin aatteellista ja oikeusteoreettista tukea ulkomaisista maanomistusopeista, joiden mukaan Jumalalta valtansa saanut kuningas oli kaiken valtakunnassaan olevan maan perimmäinen omistaja. Veroista vapautetulle aatelistolle eli rälssille kuningas jakoi maata sota- ja virkapalveluksia vastaan, talonpojat saivat viljellä maitaan verojaan vastaan.

Jumalalta saadusta kuninkaanvallasta tuli jo varhain perinnöllinen. Samoin kävi aatelisarvoille ja aateluuteen liittyvälle maaomaisuudelle, niin että aatelinen saattoi nyt myydä, lahjoittaa, pantata ja testamentata maansa, vaikka tämä oli alun perin saatu läänityksenä. Säätyjakoa vastaten maaomaisuus jaettiin käsitteellisesti eri luokkiin puhumalla "maaluonteesta". Aateliston tilat olivat luonteeltaan rälssimaata, jota vain aateliset saivat pitää hallussaan. Maat, joita tänään sanoisimme valtionmaiksi, olivat tuon ajan käsitteistössä "maaluonteeltaan" kruunumaata, jota valtio eli kruunu saattoi vuokrata uudistilallisille, joista tuli kruununtalonpoikia. Maansa omistavien talonpoikien maita taas kutsuttiin veromaiksi. Varsinkin 1700-luvulla vallitsi vahva paine tulkita veromaan luonne niin, että talonpojalla oli tilaansa ainoastaan kruunun perimältään omistamaan maahan kohdistuva perinnöllinen viljelyoikeus. Talonpoikainen maanomistusoikeus vahvistettiin Ruotsin valtakunnassa, jonka osa Suomi tällöin oli, niinkin myöhään kuin 1789. Kuninkaan ja aateliston valtataistelun tuloksena yksinvaltiutta tavoitteleva kuningas antoi alempien säätyjen tuella ja vastoin aateliston tahtoa "Yhdistys- ja vakuuskirjan", jonka maanomistusta koskevat kohdat muodostuivat ratkaisevan tärkeiksi talonpoikaisen maatalouden kehittymiselle. Aateliston yksinoikeus rälssimaan omistamiseen rajattiin tiukasti vanhoihin n.s. säteritiloihin ja niihin välittömästi liittyviin tiluksiin. Kruununtalopojille taattiin perinnöllinen hallintaoikeus tiloihinsa ja mahdollisuus lunasta tila veromaaksi eli vapaaksi. Talonpojille taattiin veromaihinsa täysi yksityinen omistusoikeus.

Miltä asiat sitten näyttivät lappalaisten kohdalla? Ruotsin kuninkaat ja oikeuslaitos olivat aluksi tunnustaneet lappalaisten omistusoikeuden maahan. Uudisasukas sai asettua lappalaisen maille vain tämän käräjien tietoon saattaman suostumuksen perusteella. Lappalaisen maan yksityisomaisuusluonne ilmeni mm. siitä, että lappalainen saattoi talopojan lailla myydä, lahjoittaa, pantata ja testamentata maansa. Niin kruunun virkamiehet kuin käräjäoikeudet rinnastivat yksittäisen lappalaisen omistusoikeuden veromaahansa talonpoikaiseen veromaan omistukseen. 1600-luvun jälkipuoliskolla tulkinnassa alkoi kuitenkin esiintyä horjuntaa. On muistettava, että tämä veromaan "maaluonnetta" eli omistusta koskeva köydenveto liittyi yleiseen, koko valtakuntaa koskevaan virtaukseen. Lappalaiset olivat vain heikommalla pohjalla kuin talonpojat, joiden tilat oli merkitty maakirjoihin. Vuoden 1683 Metsäsäännöllä kruunu suoritti, voisi sanoa, lappalaisten maanomistukseen kohdistuvan omistuksellisen valtiokaappauksen. Metsäsääntö oli kuninkaan antama asetus, joka tähtäsi siihen että kaivoksille ja rukeille saatiin varmistettua näiden toiminnassaan tarvitsemat valtavat puumäärät. Säännön perustella ryhdyttiin erottamaan kylien ja kruunun maat, niin että kullekin talonpoikaistilalle annettiin vain "kohtuullinen määrä" metsää, josta laskettiin riittävän tilan tarpeisiin rakennus, tarve- ja polttopuita. Loput, kylän ulkopuolelle rajatut metsät kruunu omi itselleen.

Hallitsija oli hallitsijavakuutuksessaan luvannut suojella alamaistensa henkeä ja omistusoikeutta. Metsäsäännön myötä kruunu otti kuitenkin yksityisen omaisuuden itselleen ilman laillista saantoa, pelkällä hallinnollisella toimella. Kuninkaan metsäsääntöasetus ei voinut kumota silloin ja edelleen voimassa ollutta maakaarta, jossa luetellaan tyhjentävästi lailliset maan saannon muodot, eli toimet joilla maa voi laillisesti muuttaa omistajaa.

Kuinka lappalaisten omistus sukumaihinsa saatiin omittua

1600- ja 1700-luvuilla ruukit ja kaivokset olivat Lappalaisten alueilla harvassa, mutta aikaa myöten kehittyvä sahateollisuus ja myöhemmin muukin metsäteollisuus antoi metsämaalle kasvavan taloudellisen arvon. Jo ennen metsän arvon kasvua kruunulla oli kuitenkin riittävät vaikuttimet lappalaistenkin "liikamaiden" omimiselle. Kruunu pääsi sen kautta hallinnoimaan metsästystä ja kalastusta, ja ennen kaikkea uudisasutustoimintaa.

Alkuaan uudisasukkaan, joka tahtoi perustaa uudistilan lappalaisen maalle, tuli saada tältä suostumus. Tämäkin valta lappalaisilta otettiin pois vuoden 1734 valtakunnanlain myötä, joka merkitsi sitä, että lapinkylien asuttamisesta päätöksenteko siirtyi kruunulle, joka ei enää neuvotellut lappalaisten kanssa siitä miten menetellä uudisasukkaiden sijoittamisesta lapinkylien alueille.

Vanhojen suku- eli veromaiden hallinnan menettäminen johti siihen, että osa lappalaisista antoi perustaa itselleen uudistiloja veromailleen, suojellakseen näin etujaan niin muualta tulleita uudisasukkaita kuin toisia lappalaisia kohtaan. Tiloja perustettaessa suurin osa lappalaisen veromaita rajattiin kuitenkin tilan ulkopuolelle. Vaikka viranomaisten ja papiston usko maatalouden siunauksellisuuteen oli 1700-luvulla suuri, lappalaisten maatalous supistui kauan muutamaan lampaaseen ja ehkä yhteen lehmään. Lappalaisten uudistiloista tuli entisen, n.s. lyhyeen vuodenkiertoon perustuvan pyynti- ja keräilyelinkeinon päätukikohta, johon rakennettiin asunnoksi tekniikaltaan vaatimaton hirsitalo.

Tilallisiksi ryhtyneiden lappalaisten osalta lapinkylät menettivät merkityksensä jo 1700-luvun jälkipuoliskolla ja asioita alettiin hoitaa kirkkoherran johtamissa kuntakokouksissa ja käräjillä.

Vaikka pääväestön kulttuurin, hallinnon ja oikeuslaitoksen voima olivat omiaan hämärtämään kuvaa lappalaisten laillisesta omistusoikeudesta sukumaihinsa, lappalaisten maanomistusnäkemyksen pohjavirtana on kuitenkin säilynyt tuntemus ja tieto siitä, että asiat eivät ole menneet oikein. Kun lappalainen alue kuitenkin näennäisen sujuvasti "vaihtoi omistajaa", sen koko taloudellinen, poliittinen ja oikeudellinen järjestelmä muuttui.

Lapinrajan yli Lapinkylien alueille tunkeutuneet uudisasukkaat halusivat lähinnä maata ja vain maata ja sitä saattoi saada vain valtiolta, joka nyt vuoden 1734 maalain antamin valtuuksin isännöi lappalaisten entisiä maita jakaen niitä uudistilojen perustajille. Joukossa oli, kuten Tarja Nahkiaisoja osoittaa, paljon lappalaisia, Utsjoella 100 % ja Inarissakin 82,5 %. On kuitenkin huomattava, että vaikka useat lappalaiset olivat perustaneet uudistiloja, tilattoman lappalaisväestön osuus oli suuri.

Saamelaiskulttuurien jakautuminen, esimerkkinä ensin Ruotsin kehitys

Varsin yleisen, mutta väärän käsityksen mukaan kaikki lappalaiset ovat aina olleet poronomistajia ja poropaimentolaisia. Tämän mielikuvan säilymistä edistää se, että porolla ja poropaimentolaisuudella on keskeinen asema saamelaisnationalistisessa ideologiassa. Liioittelematta voidaan sanoa, että porolla ja sen paimentamisella on sama sija saamelaisessa aatemaailmassa kuin biisonilla ja sen metsästämisellä Amerikan tasankointiaanien elämässä ja mytologiassa.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Ei ole tiedossa milloin poropaimentolaisuus kehittyi Pohjolassa, mutta kauan oli yleisempää, että lappalaisyhteisöt elivät metsästämällä villipeuroja ja muita otuksia, kalastuksella ja keräilyllä. Perheellä saattoi olla muutama poro, joita käytettiin kanto- ja vetojuhtina sekä houkuttimina ja hiivintäsuojana peuranmetsästyksessä. Peurakantojen ehtyessä viimeistään 1700-luvulla eräät yhteisöt siirtyivät kuitenkin laajamittaiseen poronhoitoon, joka ei palvellut enää puhtaasti omavaraistaloutta, vaan tähtäsi porotuotteiden myyntiin rannikon kauppiaille. Koska tuhatpäinen porotokka syö oleilualueensa loppuun päivässä tai parissa, tokkaa on siirrettävä. Näin suurimittakaavainen poronhoito teki harjoittajistaan paimentolaisia. Poronhoito ja villipeuran metsästys haittaavat toisiaan tavalla, joka tekee molempien harjoittamisen samalla alueella pian mahdottomaksi.

Kaikki lappalaiset eivät kuitenkaan siirtyneet laajamittaiseen poronhoitoon, vaan jatkoivat entisiä toimeentulokeinojaan metsästäjinä ja kalastajina. Näin lappalaiset eriytyivät, ja ajan tutkijat alkoivat jakaa lappalaiset ryhmiin. Lappalaisten pääryhmänä nähtiin nyt poronhoitoa harjoittavat tunturilappalaiset eli porolappalaiset, joiden käsitettiin jatkavan lappalaisten ikivanhaa elinkeinoa ja elämäntapaa. Muiden lappalaisryhmien, joita tutkijat kutsuivat kalastajalappalaisiksi ja metsälappalaisiksi, katsottiin edustavan lappalaiskulttuurin rappeutumisilmiötä. Heissä nähtiin köyhtyneitä, luokastaan pudonneita tunturilappalaisia, jotka olivat asettuneet vaikkapa vanhuuttaan ja köyhyyttään aloilleen, vaikkapa kalastelemaan jonkin järven rannalle. Näin saattoi jonkin porolappalaiselle käydäkin, mutta tutkijat yleistivät tällaiset yksilön elämänkaareen liittyvät asiat koko vanhempaa lappalaista kulttuurimuotoa koskevaksi.

Porolappalaiset nähtiin hyödyllisiksi, koska nämä pystyivät hyödyntämään maanviljelyyn kelpaamattomat maa-alueet. Siksi valtiovalta ainakin Ruotsissa suosi selvästi tunturilappalaisia. Johtolauseena oli "Lapp skall vara lapp" (suom. lappalaisen tulee olla lappalainen), eli pysyä paimentolaisena. Lappalaislapsille järjestettiin nomadikouluja, joissa opettajat seurasivat perheitä näiden muuttovaelluksille kesä- ja talvilaidunmaiden välillä. Näin siksi, että lapset saisivat toisaalta opetusta, mutta toisaalta eivät vieraantuisi paimentolaiselämästä. Opetuksessa käytettiin pedagogiikkaa joka hyödynsi lapsen omaa elämänpiiriä ja havaintoja. Opetusta alettiin aikaa myöten kuitenkin arvostella sekä siitä, että lapsille opetettiin ruotsinkielellä ruotsalaista kulttuuri, että siitä, että lappalaislasten opetus oli sisällöltään vaillinaista verrattuna valtakunnallisiin opetusohjelmiin.

Metsälappalaisten katsottiin taas kilpailevan elintilasta maatalousväestön kanssa ja tuottavan tälle pelkkää häiriötä ja harmia. Tästä syystä metsälappalaiset päätettiin sulauttaa ruotsalaiseen kulttuuriin, yhteiskuntaan ja väestöön. Metsälappalaisten lapset määrättiin saamaan tavallista opetusta tavallisissa ruotsalaisissa kouluissa.

Porolappalaiset tulevat!

Tässä on ollut ehkä suhteettoman paljon puhetta Ruotsin tunturi- ja metsälappalaisista. Tämän kahtiajaon kautta on kuitenkin helpompi ymmärtää asioiden kehittyminen Suomessa. Ehkä hiukan yksinkertaistavan kuvan mukaan nykyisen Suomen alueen lappalaiset jatkoivat entisellään, kun taas suurporonhoito kehittyivät Ruotsissa ja Norjassa. Varsinkin pohjoisimman Norjan itäosissa poromäärät kasvoivat niin, että laidunmaiden kantokyky tahtoi ylittyä. Seurauksena oli porojen nälkiintyminen ja heikentyminen, mikä altisti ne tarttuville taudeille. Laidunpaineet ja porojen joukkokuolemat sysäsivät liikkeelle kansainvaelluksen, jossa ihmisten pääluku laskettiin kymmenissä ja sadoissa, mutta porojen tuhansissa ja kymmenissä tuhansissa.

Vuoden 1751 Strömstadin sopimuksen liitännäisen mukaan niille lappalaisille, jotka olivat laidunvaelluksillaan ylittäneet Norjan ja Ruotsin välisen valtakunnanrajan, taattiin oikeus jatkaa tätä käytäntöään niin rauhan kuin sodan aikana, määrämuotoja noudattaen. Pysyväisluonteinenkin muuttaminen valtakunnasta toiseen, poro-omaisuuden kanssa, oli lähinnä ilmoitusasia. Kotiseudun papin tuli antaa todistus ettei muuttajalla ollut selvittämättömiä asioita, kuten velkoja ja oikeusasioita lähtömaassa. Sama vaatimus koski kaikkia maastamuuttajia. Lappalainen ei kuitenkaan saanut omistaa maata tai poroja muussa valtakunnassa kuin siinä jonka alamainen hän oli.

1800-luvun puolessavälissä laidunpaineiden liikkeelle sysäämät porolappalaiset hakivat ratkaisuja ongelmilleen ulottamalla laidunkiertonsa uusille reiteille, myös valtakunnanrajojen yli. Tällöin eräät tunturilappalaisperheet alkoivat käyttää talvilaituminaan Suomen puolelle, Suomen alkuperäisten lappalaisten sukumaille. Nämä olivat käyttäneet alueita ensisijaisesti peuranmetsästykseen, mutta peurakannat olivat pahasti ehtymässä. Tulokkaat käsittivät löytäneensä neitseellisiä laidunmaita. Viranomaisten reagoitua tähän liittyviin epäkohtiin Venäjä, joka hoiti ainoastaan sisäisen autonomian omaavan Suomen ulkopolitiikkaa, sanoi irti Strömstadin sopimuksen lappalaisia koskevan liitännäisen Norjan kanssa. Pysyväisluonteinen muuttaminen valtakunnasta toiseen oli kuitenkin edelleen sallittua. Porolappalaiset ryhtyivät kiertämään sopimusta anomalla vuoroin toisen ja vuoroin toisen maan alamaisuutta. Kun tähän puututtiin, osa heistä asettui pysyvästi Suomeen, mutta jatkoi poroelojensa kuljettamista rajojen yli luovuttaen sen rajalla toisessa valtakunnassa asuvien sukulaistensa huostaan. Kun tähänkin puututtiin, he lopulta muuttivat laidunkiertonsa niin että se toteutui Suomen rajojen sisällä.

Noin Suomeen asettuneet tulokkaat muodostivat Suomeen uuden saamelaisryhmän, tunturi- eli porosaamelaiset. Elämäntapansa vuoksi tämän saamelaisryhmän suomalaistuminen tapahtui myöhemmin kuin Suomen alkuperäisen lappalaisväestön, jonka keskuudessa laajamittaisempi poronhoito kylläkin yleistyi.

Nykyään noiden Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset dominoivat Suomen saamelaisliikettä lukumääränsä ja aktiviteettinsä turvin. Varhaisempien ruotsimaalaisten tutkijoiden ja Ruotsin valtion opetusten kanssa sopusoinnussa he katsovat edustavansa vanhinta ja ainoaa aitoa saamelaisuutta. Suomen alkuperäisten lappalaisten jälkeläiset he leimaavat suomalaisperäisten uudistilallisten jälkeläisiksi, kiistäen näiden saamelaisuuden. Huolimatta siitä, että porosaamelaisten esivanhemmat muuttivat pysyvästi Suomeen vasta vuoden 1853, ja pääasiassa vuoden 1864 jälkeen, porosaamelaiset vaativat että Suomen valtion tulee "palauttaa" valtion nimenomaan "viemät" maat saamelaisille, siis nimenomaan heille ja vain heille, eikä Suomen alkuperäisten lappalaisten jälkeläisille, joiden esivanhemmilta ne vietiin.

Asutustoiminta

Venäjän vallan aikana lappalaisten painostaminen yksityisiksi maanomistajiksi sai yhä enemmän kannatusta. Sitä kannattivat paitsi viranomaiset myös maakeinottelijat, jota tiesivät siten saavansa lisää himoittua metsää, ja toisaalta humanistit, jotka uskoivat lappalaisten ongelmien ratkeavan jos näistä tehtäisiin itsenäisiä maanviljelijöitä. Vielä vuonna 1918, jolloin Suomi itsenäistyi, suuri osa Inarin lappalaisista ei kuitenkaan omistanut maata.

Valtion ohjaaman säätelyn kautta siirtyi vuosina 1740-1984 pohjoisissa kunnissa yksityisille 12 % maa-alasta. Tätä edesauttoivat erilaiset asutuslait, joiden avulla lainsäätäjä ohjaili pääväestön ja kantaväestön asutuksen määrää ja suuntaa. Myös osa lappalaisista pääsi tai joutui asutuslakien piiriin. Varsikin monet Inarin ja Utsjoen lappalaiset jotka olivat jääneet alkuperäiselle kotiseudulleen ja siellä eläneet tavallisina kansalaisina, saivat 35-750 hehtaarin suuruisia maatiloja.

Omistamillaan tiloilla lappalaiset saivat tehdä mitä halusivat. Heillä oli omistamillaan tiloilla itsenäistä päätäntävaltaa, mutta ei niiden ulkopuolella olevilla valtion mailla eli entisillä sukualueillaan. Omien maa-alueiden ulkopuolella lappalaisia koskivat edelleenkin samat lait kuin muitakin paikkakunnan asukkaita.

Erilaisten lakien vuoksi samallakin alueella saattoi olla yhteisomistuksessa olevaa maata, yksittäisten lappalaisten yksityisesti omistamaa maata, yksittäisen ei-lappalaisten omistamaa maata, valtion omistamaa maata, sekä yksittäisten yritysten omistamaa maata, olivat nämä yritykset lappalaisten tai ei lappalaisten omistuksessa. Maan omistuksen muoto vaikuttaa siihen mitä kullakin alueella saa tehdä ja millainen oikeudellinen asema on näillä mailla asuvilla ihmisillä.

Valtion maiden asemasta päättää kuitenkin viime kädessä eduskunta. Sen sijaan eduskunnalla ei ole paljoakaan sanottavaa siihen mitä saamelaisten ja lappalaisten omistamilla yksityismailla tai yhteismetsissä tapahtuu. Tämä on aiheuttanut monia katkeria ja yhä jatkuvia valtakamppailuja etnisten saamelaisten ja todellisen alkuperäisväestön ja metsähallituksen välillä. Metsähallituksen valta perustuu yksinomaan metsähallituslakiin. Metsähallituksen valtaa on testattu myös monissa kiistoissa, jotka ovat toistaiseksi päättyneet metsähallituksen voittoon. Metsähallituksen rajoittamatonta valtaa tukee myös Korkein oikeus.

Saamelaiset saavat kulttuuri-itsehallintonsa ylläpitämiseen melko paljon rahaa valtiolta, mutta vastoin yleistä käsitystä se ei ole köyhäin avustusta, vaan tarkoitettu saamelaiskulttuurin ylläpitämiseksi. Nykyinen saamelainen kulttuuri-itsehallinto on rajoitettua itsehallintoa. Perimmäinen kysymys on edelleen se, että kenellä on valta päättää valtion maista ja miten paljon. Saamelaisten kohdalla tämän tiivistyy kysymykseksi saamelaisten itsemääräämisoikeudesta, tai tarkemmin ottaen tämän itsehallinnon ulottumisesta omistuksellisesti erilaisille alueille. Saavatko saamelaiset päättää omien tilustensa ulkopuolella olevista alueista, ja jos, niin mistä asioista, millä valtuuksilla ja kuinka pitkälle? Päättääkö niistä tulevaisuudessa saamelaiskäräjät, metsähallitus tai joku muu? Saamelaiskäräjät on vaatinut, että saamelaisia koskevat erityisoikeudet ulottuisivat muut poissulkeviksi moninaisiin asioihin. Saamelaisia koskevien erityisoikeuksien perusteella säädetyt erityissäännökset voisivat rajoittaa muiden kuin saamelaisten kalastusta, poronhoitoa, kaivostoimintaa, maanvuokrausta tai muuta taloudellista toimintaa. On huomattava, että saamelaiset eivät suinkaan vaadi oikeuksia Suomen alkuperäisille lappalaisille, vaan itselleen, Suomeen vuoden 1853 jälkeen muuttaneelle väestöryhmälle, joka väittää olevansa maan ainoa aito alkuperäiskansa.

Mitä tästä eteenpäin?

Saamelaisnationalistisen liikkeen äänekkäin kärki suorittaa irtiottoa Suomen pääväestöstä, korostaen että saamelaiset eivät ole suomalaisia. Tähän liittyy myös irtiotto Suomen valtiosta, jota parjataan saamelaisten sortamisesta. Radikaalin saamelaisnationalistisen liikkeen pitkän tähtäimen tavoitteena pohjoismaiden saamelaisten yhdistäminen yhteen saamelaisvaltioon, Sapmiin. Samalla kun tätä visiota ajetaan retoriikan ja muun ideologian tasolla, tavoitteen olemassaolo kiistetään yhtä innokkaasti.

Suomen lappalaiset ja saamelaiset ovat täysivaltaisia Suomen kansalaisia, joiden poliittis-oikeudellinen asema on tällä hetkellä yhdenvertainen muuhun väestöön nähden. Lyhyesti sanoen kaikki saamelaisia koskevat kaikki ne lait, jotka koskevat muitakin Suomen kansalaisia, mutta KHO:n ratkaisu 2015 osoittaa, että lisäksi on joukko vain saamelaisia koskevia kansainvälisiä sopimuksia, jotka luovat puitteen Suomessa harjoitettavalle alkuperäiskansapolitiikalle. Se, että Suomi on tunnustanut saamelaiset alkuperäiskansaksi, ei vielä sinänsä ratkaise mitä oikeuksia saamelaisilla ja muulla väestöllä on. Se on vasta ensi askel siihen suuntaan, että valtio on velvoitettu selvittämään alkuperäisväestölle kuuluvat oikeudet oikeusvaltioperiaatteita noudattaen. Vasta tällaisen selvityksen perusteella voidaan arvioida millaista taloudellista ja muuta toimintaa valtion mailla saadaan harjoittaa, ja miten otetaan huomioon maan oikeiden omistajien eli Suomen alueen alkuperäisten lappalaisten lailliset omistajan oikeudet ja alkuperäiskansaoikeudet, ja toisaalta Suomeen vuoden 1853 jälkeen muuttaneiden porosaamelaisten alkuperäiskansaoikeudet - ja vielä alueen muun nykyisen väestön oikeudet, ja vieläpä muiden Suomen ja EU:n kansalaisten oikeudet.

Vaikka tämäkin kirjoitus on helppo leimata "saamelaisvastaiseksi", se ei suuntaudu porosaamelaisia vastaan, vaan ainoastaan historiaa vääristelevää tietämättömyyttä ja sumutusta vastaan. Se pyrkii ennen kaikkea osoittamaan, kuinka monimutkainen asetelma on, mutta myös, että Suomen alkuperäisten lappalaisten perilliset ovat Lapissa olevien valtionmaiden oikeat omistajat. Tällaista etujen vyyhteä ei voida ratkaista oikeudellisesti ja valtioviisaasti millään yksinkertaistavalla, huitaisunomaisella lainsäädännöllisellä toimella. Jonkinlainen väliaikainen ratkaisu, ehkäpä sopimuspohjalta, on ehkä tarpeen ja mahdollinen tulehtuneen tilanteen rauhoittamiseksi, mutta ilman perinpohjaista oikeus-, olosuhde- ja seuraamusanalyysiä ei ole rakennettavissa kestävää ratkaisua, joka on sopusoinnussa niin Suomen perustuslain, suomalaisen ja saamelaisen oikeusperinteiden ja oikeustajun kanssa kuin myös Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten kanssa.

Saamelaisnationalistinen liike ei tarvitse nykyisen konfliktin ratkaisemista, vaikkapa pitää siitä ääntä. Päinvastoin, se suorastaan elää konfliktin jatkumisesta, se on sille veri, happi, henki ja elämä. Silti rauhanomaiselle konfliktin ratkaisulle on olemassa. On Suomen valtion vastuulla olla aloitteellinen rakentavan konfliktinratkaisuprosessin käynnistämiseksi. Suomen saamelaiskäräjät on osoittanut, että se ei etsi ratkaisua, vaan konfliktin kärjistymistä, jonka kautta saamelaiset etnonationalistiset poliitikot pääsevät terävöittämään radikaalia profiiliaan. Päinvastoin kuin mitä he luulevat, se ei ole valtiomiesmäinen profiili, vaan räyhäpopulistien profiili.

Jos sopimus ja laki väliaikaisista ratkaisuista laadittaisiin taitavasti, niin että Suomen alkuperäisten lappalaisten, eritoten inarinsaamelaisten alkuperäiskansaoikeudet tulisivat perusteellisesti huomioon otetuiksi, ei olisi pois suljettua että Suomi voisi ratifioida ILO:n alkuperäiskansasopimuksen jo ennen maaoikeuskysymysten lopullista oikeudellista ratkaisemista.

Kirjoitus on syntynyt yhteistyössä Gunnar Petterssonin kanssa. Pettersson on eläkkeellä oleva, nuoruutensa Lapissa elänyt ja Lapin historiaan perehtynyt lehtimies.

Takaisin