Saamelaiset ja kollektiivinen omistusoikeus
Johdanto
Viimeaikaisessa keskustelussa ILO-sopimuksen ratifioinnin esteiden poistamisesta ovat jotkut johtavat saamelaiset poliitikot vaatineet saamelaisten kollektiivisten oikeuksien vahvistamista entisten lapinkylien maihin. Mutta mitä nämä oikeudet itse asiassa ovat ja mitä saattaisi seurata, mikäli näin meneteltäisiin?
Tähän kysymykseen tuli selkeä vastaus Matti Enbusken Oulun yliopiston selvityksistä, joissa tutkijat osoittavat ettei tällaista kollektiivista omistusoikeutta ole koskaan ollutkaan. Heidän mukaansa lappalaisten oikeus lapinkylän sisällä on ollut yksittäisten sukujen ja perheiden oikeus harjoittaa perintömaillaan ns. lappalaiselinkeinoja (poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä).
Täytyy kummastella kollektiivisten oikeuksien vaatimusten esittäjiä siitä, että eivätkö he muista tai ole tietoisia miten kävi alkuperäisten kansojen oikeuksille entisessä Neuvostoliitossa. Siellähän vallankumouksen jälkeen julistettiin miten kaikkien sorrettujen kansojen oikeudet voidaan nyt turvata. Avain onneen oli maan ja karjojen kollektivisointi.
Kollektivisointi Venäjällä
Muistan kun Norjan TV:n toimittaja Jussi Kalvemo 1980-luvun lopulla pääsi tekemään ohjelmaa Kuolan niemimaalla asuvien saamelaisten keskuudessa Stalinin ajan rikoksista. Silloin eläneiden vanhojen saamelaisten kuvaukset pakkokollektivisoinnista olivat järkyttäviä kertomuksia ihmisoikeuksien kokonaisvaltaisista polkemisista.
Pakkokollektivisointi tarkoitti yksityistilojen maiden ja porokarjan luovuttamista vastikkeetta perustettaviin kolhooseihin ja sovhooseihin. Kollektivisointi merkitsi koltta- ja porosaamelaisten täydellistä alistamista järjestelmään. Kolhooseja ja sovhooseja perustettiin poromiehiä painostamalla ja uhkailemalla. Niihin liittymättömille poromiehille määrättiin sietämättömiä veroja jotka käytännössä tiesivät omaisuuden pakkolunastusta.
Pakkokollektivisoinnin tavoite oli sisällytetty ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaan. Stalinin tarkoitus oli nopeasti vuosina 1930-1931 tuhota omistava luokka. Tavoitteen saavuttamiseksi ei kaihdettu väkivaltaa, vainoja eikä karkotuksia. Varsin moni Kuolan alueella asuva saamelainen poromiesperhe hajotettiin vainojen seurauksena.
Virallinen kommunistinen ideologia oli 1930-luvun alkupuolella saavuttanut ylivertaisen aseman, jonka puitteissa oli luotu erittäin tehokas keskitetty sensuurijärjestelmä, joka ei sallinut minkäänlaisia poikkeamia virallisista dogmeista. Tämän ohella oli pystytetty poikkeuksellisen ankara rangaistussysteemi, joka tuhosi myös kaikki ainoan ja hallitsevan puolueen käsityksiin sopeutumattomat poro- ja kolttasaamelaiset.
Kollektivisointi merkitsi varsinkin Kuolan saamelaisille rankkaa kohtelua. Vauraita poromiehiä, joilla oli vaikutusvaltaa yhteisön asioissa, kohdeltiin ankarammin. Miehet vangittiin ja tuomittiin pikaoikeudenkäynneissä luokkavihollisiksi. Perheet ajettiin muutaman tunnin sisällä pois kodeistaan ja karkotettiin Neuvostoliiton eri osiin. Ne pienporomiehet, jolla ei ollut vaikutusvaltaa ja asemaa yhteisössään, joutuivat luovuttamaan omaisuutensa ja heidätkin karkotettiin kodeistaan jonnekin muualle kolhooseihin. Kolmas ryhmä käsitti ihmisiä joiden omaisuus myös takavarikoitiin, mutta ihmiset saivat jäädä omiin kyliinsä ilman minkäänlaisia oikeuksia ja tulla toimeen millä kykenivät.
Tapasin syksyllä 1961 Patunan kylässä näitä ihmisiä, jotka olivat joutuneet pakkokollektivisoinnin uhreiksi. He pelkäsivät puhua mistään. Näki, että heitä oli peloteltu. Omistavan luokan nujertamisen yksi keino oli sen taloudellisen selkärangan katkaiseminen. Neuvostokansalaisten vangitsemista ja karkottamisten taustalla oli poliittisten ja kansallisuuskysymysten ratkaisemisen ohella monisäikeisiä taloudellisia näkökohtia.
Jussi Kalvemon ohjelman perusteella voi todeta, että Kuolassa asuva saamelainen väestö joutui jostakin syystä ensimmäisenä pakkokollektivisoinnin ja karkotusten kohteeksi. Ensimmäinen toimenpide oli Nuorttijärven kolttien pakkosiirto pois kotiseudultaan jo 1920-luvun lopulla. Täydellisen kollektivisointi ei tarkoittanut ainoastaan varakkaiden poromiesten, vaan yleensä itsenäisten yrittäjien täydellistä tuhoamista. Eri ryhmiin kuuluneisiin perheisiin kohdistuneiden pakkotoimenpiteiden ankaruus vaihteli vangitsemisesta ja teloittamisesta karkotuksiin.
Oikeudet Suomessa
Kuten todettu, Suomessa saamelaisilla ei ole ollut kollektiivisia oikeuksia alueen maihin. Vaatimukset tällaisten oikeuksien antamisesta nk. rekisterisaamelaisille ovat siten perusteettomia. Sen lisäksi niitä voi pitää alueen alkuperäisväestöä syrjivinä. Pitää muistaa, että kaikkia alueen alkuperäisväestöön kuuluvia ei ole hyväksytty saamelaisrekisteriin, vaikka he ovat pääosin samaa väestöä, ja sukulaisia saamelaisrekisterissä olevien kanssa. Useimmat heistä polveutuvat samoista suvuista kuin ne, jotka ovat merkitty saamelaiskäräjien pitämään luetteloon kuten Morottaja, Mattus Paadar , Aikio, Walle, Sarre, Kuuva jne.
Saamelaisten mahdolliset kollektiiviset oikeudet maihin ja vesiin on selvitettävä oikeusvaltion periaatteisiin kuuluvia menettelytapoja käyttäen, eli jos joku kykenee osoittamaan virallisilla asiakirjoilla valtiota paremman oikeuden, vietäköön asia tuomioistuimen ratkaistavaksi. Juuri edellä mainuttujen vanhojen sukujen jälkeläiset pystyvät asiakirjoin näyttämään, että heillä on historiallisia oikeuksia alueen maihin ja vesiin. Maa- ja kantokirjojen mukaan näiden sukujen esi-isät maksoivat hallitsijalle verot maistaan ja oikeuksistaan. Selvennykseksi tässä sanottakoon, että lapinvero ja myöhempi maavero ei ollut luonteeltaan vuokra, vaan yleisluontoinen kruunulle menevä vero vastineeksi siitä että kruunu suojeli näitä oikeuksia. Vero oli näin samalla kertaa sekä rasite että tunnustetun omistusoikeuden tunnusmerkki.
1700- ja 1800- luvuilla alueen asukkaat perustivat tiloja, jotka pääosin muodostuivat heidän entisistä veromaistaan. Tiloista ja niiden oikeuksista määrättiin vero. Näiden tilojen perustamisasiakirjoihin merkattiin maaoikeudet; poronhoitoon, metsästykseen, kalastukseen, metsänkäyttöön, jäkälän ja maa-ainesten ottoon. Näitä sukutilojen maaoikeuksia alueellaan ei koskaan ole kumottu. Päinvastoin vuodesta 2010 alkaen tiloille on maanmittauslaitoksen toimesta merkattu kiinteistörekisteriin niille kirjattuja ja vesipiirirajankäynnin jälkeen KKO:n 1999 vahvistamia kalastusoikeuksia. Meneillään on maaoikeudessa kiinteistömäärityshakemus muista maaoikeuksista.
Perustuslakimme mukaan ei ole mahdollista millään kansainvälisellä sopimuksella ja kansallisella poliittisella päätöksellä siirtää näitä oikeuksia jollekin muulle ryhmälle. Oikeudet ovat nykyään lappalaisten perustamien tilojen varallisuusarvoista aineellista yksityistä omaisuutta, jota Suomen perustuslaki suojaa. Sitä ei voida etnisyyden perusteella rajoittaa rekisterisaamelaisten yksinoikeudeksi tai kollektivisoida.
Lopuksi
Kannattaa todellakin tarkkaan miettiä mitä Suomessa tarkoittaa saamelaisten kollektiivisten oikeuksien toteuttaminen. Jos lappalaisten ja saamelaisten historiallisten suku- ja perheoikeuksien omistuksen ja nautinnan takarajana käytettäisiin vuosilukua 1875, jolloin kaikki mikä sitä edelsi mitätöitäisiin, tämä ei tekisi oikeutta lappalaisten historiallisten oikeuksien toteuttamiselle käytännössä.
Lopuksi en malta olla toteamatta että sellainen vallankäyttö, joka pyrkii mitätöimään historiallista totuutta, ei voi olla kestävä. Se on nähty milloin missäkin päin maailmaa. Vain historialliseen jatkuvuuteen perustuvat mallit ovat osoittautuneet kestävimmiksi.