Historiaa

Kolttien asuttama alue ulottui 1800-luvulla Inarin järven koillispuolella sijaitsevasta näätämöstä aina Kuolan niemimaan itäisimpään kärkeen. Alueella oli rajakkain kaikkiaan 22 kolttakylää eli siitaa ja osa niistä sijaitsi pitkin Kuolan niemimaan keskiosia kulkeneen metsärajan pohjoispuolella, Jäämeren rannalla, ja osa metsärajan eteläpuolella. Läntisimpiä olivat Näätämön, Paatsjoen, Petsamon, Suonikylän ja Nuortijärven siidat.

Ennen toista maailmansotaa Suomen alueella sijaitsi tai sille ulottui neljän ensiksi mainitun kylän alueita. Ruotsin ja Venäjän välillä 1826 solmitussa Pietarin rajasopimuksessa Norjan ja Venäjän välinen nykyinen raja Suomen koillispuolella määrättiin eteenpäin siitä rajapisteestä, johon Ruotsin ja Tanskan välillä 1751 Strömstadissa sovittu Ruotsin ja Norjan välinen rajalinja päättyi. Tuo piste on sama, jossa Inarin ja Utsjoen kuntien välinen raja nykyään kohtaa valtakunnan rajan idässä. Vuoden 1826 sopimuksen mukainen rajanmääritys jakoi kahtia Näätämön kolttakylän alueen, joka ulottui Suomen puolella olevien Suolisjärven, Pautujärven ja Iijärven pohjoiskärkien tasalta aina Varanginvuonolle Jäämereen Buggevuonon ja Skogeröyan väliselle alueella ja toisaalta Utsjoen kunnan rajasta Vätsärin alueelle kaakossa.

Suomen puolelle jäivät siidan tuolloinen talvikylä sekä neljä syyspaikkaa, muun muassa Sevettijärvi. Norjan puolelle taas jäivät kesäpaikka Neidenissä, josta vuoden 1826 jälkeen tuli siidan uusi talvikylä, sekä neljä kevätpaikkaa Kjövuonon rannoilla. Myös Paatsjoen molemmin puolin sijainneen Paatsjoen siidan alue jakautui tuon rajanmäärityksen seurauksena kahtia rajan kulkiessa pitkin Paatsjokea ja läntisen osan jäädessä vähäistä Kolttakönkään aluetta lukuun ottamatta Norjan puolelle. Lisäksi Norjan puolelle jäi, rajan kääntyessä Kolttakönkäältä itään kohti Vuoremijokea ja jatkuessa sitä pitkin mereen, Jäämeren rannikolta tunturiketju, jolla olivat Paatsjoen siidan perinteiset kesälaitumet.

Kun Petsamon alue Tarton rauhassa 1920 siirtyi Suomelle, sijaitsivat tuolla alueella Paatsjoen (jo hajonnut) siita sekä Petsamon ja Suonikylän siidat. Pohjoisimpana olivat Paatsjoen ja Petsamon siidat. Ensiksi mainittu oli sijainnut Petsamon länsiosassa ulottuen Nautsin tienoilta Kolttakönkäälle pohjoisessa. Petsamon siidan alue sen itäpuolella taas ulottui Petsamon joen latvoilta Jäämereen. Näiden kahden kylän eteläpuolella sijaitsi Suonikylä, jonka alue ulottui Petsamon alueen poikki Luttojoen molemmin puolin. Viimeksi mainitun kylän alueesta noin neljännes, muun muassa siidan talvikylä ja osuus Nuortijärven siidan kanssa yhdessä hallittuihin erittäin tuottoisiin lohenkalastuspaikkoihin Tuulomajoessa ja Patunan koskessa, jäivät tuolloin Neuvostoliiton puolelle. Rajanmääritys vaikeutti myös Petsamon siidan mahdollisuuksia kuljettaa porotokkiaan perinteiselle kesälaitumelle Kalastajasaarentoon. (Kysymyksestä ks. Tanner, Väinö: Antropogeografiska studier inom Petsamo-området. I. Skoltlapparna. Fennia 1929:4. s. 89-96, sama: Voidaanko Petsamon aluetta käyttää maan hyödyksi? Fennia 1929:3 s. 100).

Edellä mainituista kolmesta siidasta Suonikylä oli pisimpään säilyttänyt perinteisen elämänmuotonsa. Sen vuoksi tämän elämänmuodon tarkastelu on sopivinta aloittaa tästä siidasta.

Siitaa voidaan tarkastella kahdelta kannalta, sekä maa-alueena että ihmisten muodostamana yhteisönä hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi suomalaista kuntaa. Kaikki Petsamossa olleet siidat olivat syntyneet suurempien jokien vesistöalueille ja siitojen väliset rajat sijaitsivatkin usein vedenjakajilla. Näin oli asianlaita myös Suonikylässä. Ammoisista ajoista sen alue oli sijainnut Luttojoen molemmin puolin.

Yhteisönä siita oli sukujen ja perheiden tai ehkä paremmin sanoen ruokakuntien yhteisö. Niiden päämiehet muodostivat siidan hallinto- ja lainkäyttöelimen, kyläkokouksen eli norrazin. Se hoiti siidan suhteet ulkomaailmaan, mm. valtion viranomaisiin, toimi siidan sisäisen hallinnon elimenä, suunnitteli siidan tulevia toimia ja toimi varhaisemmin myös tuomioistuimena siidan sisäisissä asioissa. Norraz muistutti jossain määrin vanhojen kaupunkiemme raateja ennen niiden jakamista maistraatteihin, kaupunginhallituksiin ja raastuvanoikeuksiin. (Laaja esitys norrazista sisältyy Tannerin mainittuun teokseen s. 345-386).

Siidan alueen rajat muihin siitoihin nähden olivat periaatteessa pysyviä ja niitä voitiin muuttaa vain siitojen keskinäisin sopimuksin. Tosin siidalla saattoi olla toisen siidan kanssa yhteisesti hallittuja alueita, joiden käytöstä siidat sopivat keskenään. Tällainen yhteinen alue oli mm. Suonikylällä Petsamon siidan kanssa niiden rajamailla samoin kuin Paatsjoen ja Petsamon siidoilla.

Siidoilla oli talvikylänsä, joihin siitaan kuuluneet perheet kokoontuivat talven ajaksi. Talvikylän paikan määräsivät ensisijassa porojen talvilaiduntamisen mahdollisuudet ja polttopuiden saantimahdollisuudet.

Kun Suonikylä oli Tarton rauhan rajankäynnissä menettänyt siihenastisen talvikylänsä, Suomen valtio rakennutti 1920-luvun lopulla siidalle uuden talvikylän noin 30 kilometrin päähän Nautsista kaakkoon (Vahtola, Jouko: Petsamon kronikka. Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920-1944. Rovaniemi 1999. s. 687). Kullakin perheellä oli kylässä oma hirsinen tupansa ulkorakennuksineen ja säilytystiloineen ja lisäksi kylään rakennettiin 1930-luvun puolivälin jälkeen kansakoulu oppilasasuntoloineen (Vahtola, ma. s. 693). Tanner kuvailee elämää talvikylässä toteamalla, että talvi oli hengähtämisen aikaa. Käytiin vierailuilla toisten tuvissa, järjestettiin yhteisiä iltoja tarinoineen, leikkeineen ja lauluineen, ajoporoja koulutettiin, järjestettiin porokilpailuja, leikittiin ulkoleikkejä, miehet saattoivat vierailla naapuritalvikylissä ja järjestää suuria metsästystapahtumia . Talvikylässä oltaessa lapset kävivät koulua ja vanhemmat asioivat maallisen virkavallan edustajien ja kirkonmiesten kanssa. (Tanner, mt. s. 110-113).

Suonikylässä kullakin suvulla ja perheellä (ruokakunnalla) oli siidan alueella oma nautintaalueensa kevät-, kesä- ja syyspaikkoineen, joilla ne harjoittivat kalastusta ja laidunsivat porojaan (Aiheesta ks. Tanner, mt. s. 195-214). Myös nautinta-alueet olivat periaatteessa jatkuvasti samoilla suvuilla (ruokakunnilla), mutta norraz saattoi tehdä nautinta-alueisiin tarkistuksia perheiden elinolosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Tästä johtui, että siidan perheet olivat suunnilleen yhtä varakkaita. Nickul on Terrassa 1935 ilmestyneessä artikkelissa (Nickul, Karl: Eräs Petsamokysymys. Terra 1935. s. 85) julkaissut karttapiirroksen Suonikylän siitaan kuuluneiden sukujen nautinta-alueista 1800-luvun lopulla ja luetellut niitä hallinneet suvut: Kiprianoffit, Feodoroffit, Moshnikoffit, Sverloffit, Gavriloffit, Fofanoffit ja Semenoffit. Hän on myös kuvannut suonikyläläisen kolttaperheen (Oudas Semenoffin ja hänen kahden poikansa perheiden yhteistä) vuotuista kiertoa nautinta-alueellaan seuraavasti (ma. s. 88):

"Huhtikuussa siirrytään talvikylästä, talvisijdistä, kevätpaikalle Huotrajaurapörttille, missä viivytään kunnes porot toukokuussa ovat vasoneet. Siirto edelleen Koallanjaurin pirtille tapahtuu vielä poroilla, vaikka maa jo olisikin sulana. Mutta siellä porot lasketaan irti ja saavat sitten olla omassa vapaudessaan syyskesään saakka. Alkaa kolttain kesäkausi, jolloin kalastellaan kaikilla järvillä Koallanjaurista Paijauriin (ylempi järvi Vuennijaurista itään). Kiinteä kota, kuatt, on Koallanjokkvarressa, toinen Koshkjaurin pohjoisrannalla. Pääasiallisesti asutaan kuitenkin pirteissä, alkukesästä Koallanjaurpörttissä, myöhemmin Pörttsuelopörttissä. Miltei kaikki irtaimisto on muutoissa mukana. Muutamilla perheillä ei esim. ole ikkunoita joka hirsitupaa varten, vaan samat ikkunat kuljetetaan asunnosta toiseen. Pörttsuelopörtt on saaressa Vuennijaurin eteläisessä lahdessa. Lähellä on mantereella vielä verrattain hyvässä kunnossa oleva suuri poroliakka. Elokuun lopulla toimitetaan lapset kouluun, sijdissä olevaan kouluasuntolaan. Syyskuussa otetaan porot kiinni ja muutetaan syyskalastusjärville. Poroilla kannatetaan tavarat ja venekin vedetään Kiapnesjaurille, missä myös kalastetaan. Varsinaisesti harjoitetaan syyskalastusta Karnsjoen latvajärvillä. Naiset kalastavat, miehet ovat porometsässä. Tähän aikaan poroja lypsetään. Enimmäkseen asutaan halkaistun kartion muotoisessa kankaisessa avoteltassa (koovas), jonka edessä palaa tuli. Eräälle syysjärvelle, Tsheäuresjaurin rannalle, on pari vuotta sitten rakennettu kiinteä kota. Marraskuussa muutetaan taasen Huotrajaurapörttille, missä poroilla on paremmat laitumet. Nyt eletään poronho idon merkeissä, talviajovehkeet kunnostetaan ja vuoden lopussa lähdetään taasen talvikylään."

Edellä mainitut nautinta-alueet ja vuotuinen kierto niillä oli Suonikylässä vielä elävää todellisuutta 1930-luvulla. (Karl Nickul, joka toimi 1920- ja 1930-luvuilla maanmittaushallituksen vanhempana insinöörinä kolmiomittaustehtävissä Petsamossa, on sen vuoksi Suonikylän oloihin ja tapahtumiin nähden lähes silminnäkijätodistajan asemassa. Hän on kuvaillut Suonikylää tuoreeltaan Terrassa 1933 julkaisemassaan artikkelissa "Suenjel, kolttain maa" s. 68- 86 ja 1935 julkaisemassaan artikkelissa "Eräs Petsamokysymys. Suonikylän alueesta kolttakulttuurin suojelualue." s. 81-105.

Toinen saamelaisyhteiskuntiin ja niiden elämään ja olosuhteisiin koko kalottialueella syvällisesti perehtynyt henkilö oli professori Väinö Tanner, kemisti, geologi ja maantieteilijä, joka mittavan ja monipuolisen uran jälkeen johti valtiongeologina 1924-1931 malmintutkimuksia Petsamossa. Tuona aikana, 1929, hän julkaisi yli 500 sivuisen tutkimuksen "Antropogeografiska studier inom Petsamo-området. I. Skoltlapparna", jota on pidetty yhtenä saamelaistutkimuksen perusteoksista. Siinä hän on kuvannut, paitsi Suonikylän, myös Näätämön, Paatsjoen ja Petsamon siitojen vaiheita ja olosuhteita.). Suonikylän siidan asujamisto kuului metsälappalaisiin, kun taas Näätämön, Paatsjoen ja Petsamon siitojen asujamistoa on nimitetty rannikkolappalaisiksi. Näiden siitojen väestö harjoitti merikalastusta ja se määräsi myös vuotuisen kierron suunnan.

Näätämöläiset viettivät talven talvikylässään, mutta keväällä ennen lumen sulamista he muuttivat kevätpaikoilleen lähelle Näätämöjoen putouksia, jossa he kalastivat lohta. Kesän tultua he siirtyivät Kiön saarelle Varanginvuonoon kalastamaan turskaa. Syksyllä he palasivat Näätämön pysähdyspaikkaansa ja viipyivät siellä ensilumiin saakka, jolloin he suunnistivat alueen sisäosassa oleville syyspaikoilleen kalastamaan ja metsästämään. Jouluna he kokoontuivat takaisin talvikylään. Näätämön siidan kukoistuskausi oli 1600-luvulla, mutta siitä lähtien perheiden määrä alkoi vähetä ollen 7 perhettä 1825. Jatkossa vähenemiseen on mahdollisesti oma osuutensa ollut sillä, että Ruotsin kruunu 1730-luvulla ryhtyi rajoittamaan näätämöläisten ja muiden Venäjän lappalaisiksi katsottujen saamelaisten oikeutta kalastaa Ruotsin puolella olevilla järvillä Inarissa (ks. Tenon ja Utsjoen käräjät 8. ja 9. helmikuuta 1732 3:o, Fellman, Isak: Handlingar och uppsatser angående Finska lappmarken och Lapparne. III. Helsingfors 1912. s. 97-99, Jebens, Otto: Om eiendomsretten til grunnen i Indre Finnmark. Oslo 1999. s. 264-266).

Vuoden 1826 rajanmääritys jakoi siidan alueen kahtia ja osa perheistä siirtyi Venäjälle. Samanaikaisesti uudisasutus lisääntyi ja paikallaan asumiseen liittyvä turvallisuus ja ilmeisesti myös lisääntynyt kiinnostus merikalastukseen ja siitä saataviin tuloihin muutti vanhan puolipaimentolaisen elämänmuodon perusteellisesti. Näätämön siita lakkasi olemasta 1900-luvun alkuun mennessä. (Tanner mt. s. 214-224).

Myös paatsjokiset viettivät talven talvikylässään, jonka paikka oli siidan monisatavuotisen historian aikana vaihdellut Paatsjoen molemmin puolin ja sijainnut välillä etelässä ja välillä pohjoisessa. 1800-luvun lopussa siidan talvikylän paikka oli Kollazjokk. Tuohon aikaan paatsjokiset siirtyivät maaliskuun lopulla poroineen talvikylästä Kolttakönkäälle, jossa heillä oli ollut tapana säilyttää kesävarusteensa. Kolttakönkäällä vetoporot laskettiin vapauteen Miehet kunnostivat veneensä, paikkasivat kalastusverkkonsa ja metsästelivät. Jotkut osallistuivat tukinuittoon tai ryhtyivät muihin töihin. Pappi tai opettaja jatkoi jo talvikylässä aloittamaansa opetusta. Porojen vasoma-aika alkoi toukokuun puolivälissä ja sen päätyttyä kesäkuun alussa vasat merkittiin korvamerkeillä ja porotokat päästettiin vapauteen. Porot saivat kulkea vapaasti rannikon läheisyydessä tuntureilla syksyyn asti.

Jäiden lähdettyä Paatsjoesta ja tehtyä veneliikenteen mahdolliseksi perheet muuttivat kalastuspaikoilleen. Tuolloin perheenjäsenet erosivat toisistaan. Vanhukset, naiset ja lapset kuljetettiin vuonon rannoille, jossa he kalastivat lohta ja asuivat turvekodissa, joita paatsjokisilla oli vielä 1800-luvun lopulla 12 kappaletta. Miehet ja varttuneet pojat kalastivat avomeren matalikoilla turskaa. Heinäkuun lopulla perheet kokoontuivat siidan kesäpaikoille, joita olivat Pasvig-Sandhavn ja Kjelmoy. Meripyynti oli tuottoisaa ja norjalaiset ja venäläiset laivat tulivat kesäpaikkoihin vaihtamaan suolalohta ja kapakalaa jauhoihin ja muihin kolttien tarvitsemiin tarvikkeisiin. Pasvig-Sandhamnin kesäpaikassa oli kirkkokoulu ja lukuisia tupia ja aittoja. Myrskyisinä aikoina, jolloin merelle ei päässyt, koltat rakensivat veneitä ja punoivat nuottia myyntiä varten.

Useimmiten paatsjokiset lopettivat meri- ja vuonokalastuksensa jo elokuun alussa. Eräs syy lopettamiseen oli se, että perheen päämiesten piti vanhan tavan mukaan kokoontua elokuun 1 päivänä Kolttakönkäälle kyläkokoukseen eli norraziin. Kolttakönkäällä paatsjokiset viettivät vielä muutaman viikon kalastamassa lohta ja kuivattamassa kalaa kotitarpeiksi. Veneet ja pyydykset laitettiin kuntoon ja täydennysostoksia talveksi tehtiin. Syyskuun alussa muutettiin veneillä alueen sisäosiin ensimmäisiin syyspaikkoihin, joissa kalastettiin. Miehet ryhtyivät kokoamaan porojaan sisämaasta, jonne nämä olivat siirtyneet säiden viilennyttyä Jäämeren rannan tuntureilla ja poroja kiusaavien hyttysten ja kurmupaarmojen kadottua. Porojen tultua kootuksi ja erotelluksi perheiden kesken koltat siirtyivät lokakuun lopulla järvien alettua jäätyä toisiin syyspaikkoihin harjoittamaan talvikalastusta ja metsästystä aina niin kauan kuin aurinko nousi horisontin yläpuolelle. Sen jälkeen lähdettiin talvikylään viettämään talviaika siellä.(Tanner mt. s. 103-161).

Paatsjoen siidan hajoaminen alkoi 1800-luvun lopulla. Syitä oli useampia. Vuoden 1826 rajasopimus periaatteessa sulki siidalta sen perinteiset kesäpaikat Norjan puolella, mutta tämä sinänsä ei vielä vaikuttanut tilanteeseen ratkaisevasti, sillä Norjan hallitus suhtautui paatsjokisten muuttoihin vapaamielisesti ja kaikessa hiljaisuudessa salli heidän edelleen tehdä vuotuisia kiertojaan Jäämeren rannalle. Tärkeämpi syy näyttääkin olleen Tannerin mainitsema uudisasukkaiden asettuminen Petsamoon. Se houkutteli joitakin kolttiakin siirtymään kiinteään asumismuotoon. Vuodesta 1904 lähtien muutaman vuoden kuluessa lähes puolet siidan kolttaperheistä oli siirtynyt asumaan kiinteästi Kolttakönkäälle ajatellen merikalastusta ammattinaan ja paimentolaisuudesta luopuen. Jäljelle jääneet perustivat uuden talvikylän Tshuonnijokkiin noin 10 kilometrin päähän Salmijärvellä sijainneesta Kuotsjärvestä etelään, jossa he jatkoivat puolipaimentolaista elämäänsä. Kummankin ryhmän kävi lopulta huonosti.

Merikalastustavat ja -välineistö olivat kehittyneet eivätkä koltat ajanmittaan pärjänneet kilpailussa norjalaisten kalastajien kanssa. Osa Kolttakönkäälle siirtyneistä koltista oli suunnitellut siirtyvänsä maanviljelijöiksi, mutta hanke kaatui Venäjän viranomaisten vastustukseen ja Petsamon luostarin priorin suunnitelmiin Paatsjoen laakson uudisasuttamisesta ja teollistamisesta. Viimeinen isku oli bolshevikkivallankumous. Sekavissa oloissa Tshuonnijokkiin siirtynyt ryhmä joutui luopumaan paimentolaisuudesta ja Paatsjoen perheet pakenivat lopulta Norjaan luopuen aikaisemmasta elämänmuodostaan. Kun suomalaiset 1921 ottivat Petsamon alueen haltuunsa, Paatsjokivarressa asui enää hajallaan muutamia kolttaperheitä. Satoja vuosia vanha siita oli hajonnut. (Tanner mt. s. 138-161).

Kuin pisteenä i:n päälle Paatsjoen siidan traagisissa vaiheissa oli se, että Norja suostui Suomen ja Norjan välisissä 1922 - 1924 käydyissä rajaneuvotteluissa maksamaan korvauksena Paatsjoen siidan kolttien menettämistä kalastusoikeuksista Paatsjoen suulla 12 000 Norjan kultakruunua. Neuvottelujen tuloksena syntyneen, 28.4.1924 allekirjoitetun Petsamon kihlakunnan ja Finnmarkin läänin välistä rajaa koskeneen sopimuksen päätöspöytäkirjan I artiklan mukaan sopimusvaltiot selittivät, ettei niillä eikä niiden asukkailla ollut aikaisempien kansainvälisten sopimusten eikä vanhan tavan tai käytännön perusteella minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan alueeseen puheenaolevassa rajaseudussa, lukuun ottamatta sellaisia yksityisiä oikeuksia, jotka perustuvat toisen valtakunnan lakeihin ja joiden nojalla voidaan esittää vaatimuksia toisen valtakunnan tuomioistuimessa. II artiklan mukaan

"sopimusvaltiot ovat tehneet seuraavan sopimuksen, joka koskee niitä kolttalappalaisia, jotka asuvat Patsjoen (Pasvikin) laaksossa ja jotka aikaisemmin ovat harjoittaneet lohikalastusta norjalaisissa vuonoissa Bökfjord ja Jarfjord. Norjan hallitus, haluten korvata lappalaisille yllämainitun kalastuksen menetyksen, sitoutuu, vaikkakaan se ei pidä itseään siihen velvollisena eikä sillä tunnusta heille mitään oikeutta sanottuun kalastukseen, maksamaan lappalaisten hyväksi kaksitoistatuhatta (12.000) Norjan kultakruunua. Tämä määrä suoritetaan Suomen hallitukselle sanottujen lappalaisten puolesta annettavaa pätevää sitoumusta vastaan, jossa he omasta ja jälkeentulevaistensa puolesta luopuvat kaikista oikeuksistaan puheenalaiseen kalastukseen ja jokaiseen muuhun siitä suoritettavaan korvaukseen. Suomen hallitus, näiden lappalaisten menestystä harrastaen, sitoutuu puolestaan kehoittamaan heitä hyväksymään sanotun tarjouksen sekä, siltä varalta, että he eivät tähän suostuisi, olemaan tämän päätöspöytäkirjan I artiklassa lausuttua periaatetta noudattaen millään tavalla kannattamatta niitä vaatimuksia, joita lappalaiset vastedes voisivat tässä suhteessa esittää."

Myöhemmin on todettu, että Norja maksoi 1924 Suomen valtiolle nuo 12.000 kultakruunua ja että koltat itse eivät tuota korvausta ole saaneet. (Vahtola ma. s. 687). Toisaalta on todettu, että tuon pääoman korko jaettiin vuosittain Paatsjoen koltille henkilöluvun mukaan, mutta itse pääomaa ei heille koskaan maksettu (Lehtola, Veli-Pekka: Petsamon kolttasaamelaiset. Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920-1944. Rovaniemi 1999. s. 151). Ehkä tuo korvauskysymys olisi aiheellista selvittää.

Petsamon siidan talvikylä sijaitsi noin 6 kilometriä Petsamon luostarista (Yläluostari) etelään. Tämänkin siidan elämäntapa näyttää olleen alunalkaen samanlainen kuin Paatsjoen siidan. Talvella vietettiin rauhallista elämää talvikylässä. Maalis- huhtikuun vaihteessa perheet siirtyivät tavaroineen ja lampaineen Nurmensättiin muutamia kilometrejä luoteeseen Petsamovuonon suulta siidan merikalastuspaikalle, jossa kullakin perheellä oli oma tupansa, aittansa ja turskankuivatustelineensä. Sinne oli jätetty veneet ja kesäkalastusvälineet. Ajoporot päästettiin vapauteen ja ne siirtyivät laitumille Kalastajasaarennolle, jonne tällä välin siidan päätokka oli kuljetettu ennen vasomista. Laitumia Kalastajasaarennolla on pidetty Fennoskandian parhaimpiin kuuluvina. Vaatimia paimennettiin huolellisesti vasomisajan.

Kun talvivarusteet oli jätetty Nurmensättiin ja veneet ja kalastusvälineet kunnostettu, vanhukset menivät naisten ja lasten kanssa kalastamaan lohta Petsamonvuonolle ja Maattivuonolle ja miehet ja nuorukaiset avomerelle turskanpyyntiin. Lohenkalastuksen päätyttyä heinäkuun lopulla perheet kokoontuivat Nurmensätissä ja siirtyivät toiseen kesäpaikkaansa Ristihaminaan neljä kilometriä Vaitolahdesta länteen. Elokuussa taakkaporot koottiin ja eroteltiin ja perheet siirtyivät tavaroineen ja lampaineen alueen sisäosiin. Loppuosa porotokasta jäi rykimäajan loppuun saakka paimenten valvontaan Kalastajasaarennolle, mistä sen jälkeen siirryttiin alueen sisäosien laitumille. Täällä kalasteltiin muutama viikko ja sen jälkeen siirryttiin siidan alueen eteläosiin syyskalastuspaikoille. Järvien jäädyttyä ja ensilumen sadettua kylän yhteinen tokka saapui talvikylän laitumille Nurmensättiin jätetyt talvivarusteet mukanaan. Joulun tietämissä perheet olivat jälleen talvikylässä. (Tanner mt. s. 161-177).

Myös Petsamon siidan hajoaminen näyttää alkaneen jo ennen sitä ajankohtaa, jolloin Petsamo siirtyi Suomelle ja jatkuneen koko sen ajan, jolloin Petsamo kuului Suomeen. Tässäkin tapauksessa hajoamiseen näyttää olleen useampia syitä. Toive merikalastuksesta saatavista suurista tuloista houkutteli koltat jättämään poronsa Petsamoon muuttaneiden porolappalaisten hoitoon ja luopumaan omasta poronhoidosta. Puolipaimentolaisuus lakkasi. Ajoporojen puutteesta tarvittaessa puolestaan seurasi, että petsamolaisten käynnit siidan eteläosien syyskalastuspaikoilla harvenivat ja viimein lakkasivat kokonaan. Kun lisäksi Petsamon luostari oli vähitellen saanut koltat luopumaan hyväkseen osasta vanhoja kalastusoikeuksiaan Petsamon joessa ja vuonossa, koltat jäivät merikalastuksen varaan.

Maailmansota ja bolshevikkivallankumous karkottivat kalaa ostaneet kauppiaat alueelta eikä merikalastus tuonut toivottuja tuloja. Kun Petsamo oli siirtynyt Suomelle, aluetta ruvettiin määrätietoisesti asuttamaan ja alueelle perustettiin useita kalastusyhtiöitä ja kalatehdas, osittain kolttien aikaisemmin käyttämille kesälaitumille. Jäämeren tietä Ivalosta Liinahamariin rakennettiin. Kolttia siirtyi näin auenneille työmarkkinoille ansiotyöhön. Tämä kaikki oli omiaan murentamaan heidän perinteisen elämänmuotonsa säilymisen edellytyksiä. (Tanner s. 177-187).

Suonikylän siita oli 1930-luvulla Petsamon siidoista ainoa voimissaan oleva, perinteistä elämänmuotoa jatkanut siita. Senkin elämänmuoto näytti joutuvan vaaravyöhykkeeseen 1920- luvulla Petsamon asutussuunnitelmien johdosta. Hallituksen esityksen perusteluissa Petsamon asutuslaiksi eli 5.5.1925 annetuksi laiksi Petsamon kihlakunnassa olevain valtion ma iden luovuttamisesta paikkakunnan entisille asukkaille ja uusien asutustilojen perustamisesta (HE 93 / 1924 vp. s. 3) lausuttiin nimittäin:

"Alueen sisäosiin asettuneille kolttalappalaisille olisi heidän asuinpaikoistaan muodostettava asuntotiloja, joille olisi annettava mahdollisuuksien mukaan viljelyskelpoista maata pienoismaatalouden harjoittamista varten. Uutisasutusmahdollisuuksia on varsin runsaasti Paatsjoen laaksossa. Tänne samoin kuin osittain myös Petsamo- ja Näsykkäjokien laaksoon voitaisiin perustaa uusia viljelystiloja. Uutisasutus merenrantaseuduissa voisi edistyä asuntotilojen muodossa. Uusia asuntotiloja voitaisiin myös tarpeen mukaan perustaa muualle. Että uutisasukkaiksi haluavia on olemassa, sitä todistavat ne monet anomukset, joita siinä suhteessa jo on viranomaisille tehty."

1930-luvulla asutustoimenpiteiden ulottamista Suonikylän alueelle ruvettiin kuitenkin vastustamaan ja ehdotettiin Suonikylän suojelua. Asiaa käsiteltiin sekä julkisessa keskustelussa että eri viranomaisissa ja se oli avoin Suomen joutuessa talvisotaan. Niissä asutussuuunnitelmien kartoissa, joita minulla on ollut tilaisuus tutkia, suunnittelualueen eteläraja näyttäisi noudatelleen suurin piirtein Suonikylän alueen pohjoisrajaa, mihin ehkä on vaikuttanut asutushallituksen ja maanmittaushallituksen periaatteellinen valmius rajata Suonikylä asutustoimenpiteiden ulkopuolelle. Samalla kannalla oli Oulun läänin maaherra. (Lehtola, ma. s. 159). Talvisota teki kuitenkin lopun kysymyksen käsittelystä ja historiaan se jäi lopullisesti Petsamon siirryttyä 1944 Neuvostoliitolle.

Nykyisyys

Sodan päätyttyä valtaosa Petsamon koltista siirtyi siirtoväkenä Suomen puolelle. Heitä ei katsottu kuitenkaan voitavan rinnastaa muuhun siirtoväkeen ja eduskunta lausuikin 23.10.1945 toivomuksen, että hallitus kiireellisesti tutkituttaisi, miten kolttien säilyminen saataisiin turvatuksi sekä ryhtyisi asian vaatimiin toimenpiteisiin. Valtioneuvosto vahvisti 11.4.1946 Paatsjoen ja Petsamon kolttien sijoitusalueeksi Inarinjärven kaakkoispuolella olevan Nellimin - Luton alueen ja 30.10.1947 Suonikylän kolttien sijoitusalueeksi Inarinjärven koillispuolella olevan Näätämön alueen, alueen, joka aikaisemmin oli kuulunut Näätämön siitaan. Tämän jälkeen valtio rakennutti koltille Näätämöön Nitsijärvestä Kirakkajärvelle lähelle Norjan rajaa ulottuvalle alueelle 51 asuinrakennusta, 51 talousrakennusta, 21 saunaa ja rukoushuoneen. Inarin kunta rakennutti samalle alueelle terveystalon talousrakennuksineen ja kansakoulun oppilasasuntoloineen, talousrakennuksineen ja saunan. Nellimin - Luton alueelle valtio rakennutti tai korvasi ja avusti kolttien itsensä rakentamia rakennuksia 35 asunnon, 34 talousrakennuksen ja 11 saunan verran.(HE 6 / 1955 vp. s. 1, koltta-asutustoimikunnan puheenjohtajan laatimat taulukot Näätämön ja Nellimön koltta-alueiden rakentamis- ja asumistilanteesta syksyllä 1951, Lapin maanmittaustoimiston arkisto).

Kun rakentaminen oli saatu päätökseen, tuli vuoroon rakennusten ja niihin liittyvien tonttialueiden luovuttaminen koltille omistusoikeuksin. Tätä silmällä pitäen säädettiin 20.5.1955 annettu laki eräiden kolttien asuttamisesta (273/1955, kolttien asutuslaki). Laki oikeutti maatalousministeriön luovuttamaan Petsamon alueelta Inarin kuntaan siirtyneille koltille rakennukset ja niihin liittyvät enintään 3 hehtaarin suuruiset tonttialueet omistusoikeuksin vastikkeetta 50 vuotta voimassa olevin luovutusrajoituksin, joiden voimassa ollessa kiinteistöä ei myöskään saatu ulosmitata eikä lukea omistajan konkurssipesään. Maatalousministeriö oikeutettiin kuitenkin hakemuksesta myöntämään lupa luovutukseen tai poistamaan rajoitukset jo aikaisemmin. Luovutuslupaa ei saanut myöntää, jos luovutus tapahtui muulle kuin koltalle ja kolttien asuin- ja toimeentulomahdollisuuksien voitiin katsoa heikentyvän tai vaarantuvan. Käytännössä luovutuslupia on myönnetty vain koltta-alueella asuville koltille (Kom. 1992:41 s 2).

Lain täytäntöön panoa ja soveltamista koskeneen 30.6.1955 annetun asetuksen (339/1955, kolttien asutusasetus) mukaan tonttialue, johon sai kuulua enintään kaksi palstaa, oli mahdollisuuksien mukaan muodostettava siten, että sillä voitiin harjoittaa paikallisiin olosuhteisiin soveltuvaa maataloutta, millä hallituksen esityksen (HE 6 / 1955 vp. s. 1) mukaan tarkoitettiin lähinnä perunan ja heinän viljelyä. Valtioneuvoston 30.10.1947 tekemän periaatepäätöksen mukaisesti asetukseen otettiin myös 20 §, jonka mukaan Näätämön ja Nellimön koltta-alueella koltalla oli ilman eri korvausta oikeus
1. käyttää omaa tarvetta varten valtion metsissä olevaa maapuuta ja kuivaa honkaa,
2. saada välttämättömiin tarpeisiinsa metsänhoitoviranomaisten osoituksen mukaan määrätyiltä paikoilta kasvavaa lehti- ja havupuuta,
3. sijoittaa metsänhoitoviranomaisten luvalla tarpeelliset poro- ja kalapirtit, kalakellarit ja varastosuojat tarvitsemilleen paikoille valtion maalla,
4. pitää venevalkamia ja kalastusvälineiden kuivatuspaikkoja ilman erityistä lupaa valtion maalla,
5. laiduntaa karjaa valtion mailla sekä koota niiltä heinää, jäkälää, lehdeksiä, järviluhtaa ja -kortetta sekä
6. raivata metsänhoitoviranomaisten luvalla puronvarsi-, ranta-, suo-,vesijättö-ja tunturiniittyjä.

Asetuksen 21 §:ssä täsmennettiin Näätämön ja Nellimön koltta-alueiden rajat. Näätämön koltta-alueen rajana etelässä oli linja Suomen ja Norjan rajalla oleva Rajavaara - Inarinjärven Tshurnuvuono - Nitsijärvi ja lännessä Nitsijärvi - Inarin ja Utsjoen kuntain raja, pohjoisessa näiden kuntien raja ja idässä valtakunnan raja. Nellimön koltta-alueen rajana oli etelässä linja Suomujoki - Kopsusjärvi, lännessä Kopsusjärvi - Kiilopää - Nangujärven eteläpää - Nanguvuonon länsipohjukka - Nanguvuono - Tsharminiemen pohjoiskärki - pohjoisessa Kaikunuora - Lusmasaaren pohjoiskärki - Paatsvuono ja idässä valtakunnan raja. Kolttaalue sijaitsi valtion maalla.

Edellä mainittu asetus samoin kuin sen perustana oleva valtioneuvoston periaatepäätös läht ivät selvästi siitä, että koltat jatkossakin harjoittavat kalastusta, sehän kuului heidän perinteiseen elämänmuotoonsa ja oli Petsamossa ollut heidän tärkeimpiä toimeentulolähteitään. Tähän nähden on erikoista, ettei sen enempää lakiin kuin asetukseenkaan sisältynyt säännöksiä kolttien kalastusoikeudesta tai säännöksiä siitä, että niihin tiloihin, jotka heille luovutettaisiin, liittyisi tällaista oikeutta. Kolttien kalastusoikeus jäi näin ollen vuoden 1951 kalastuslain 54 §:n ja 9.7.1953 valtion yksityisten kalastusten käyttämisestä ja kalastamisesta valtiolle kuuluvissa kalavesissä annetun asetuksen mukaisen menettelyn varaan.

Maatalousministeriö asetti heinäkuussa 1955 toimikunnan, joka otti nimekseen kolttaasutustoimikunta, laatimaan suunnitelman koltille luovutettavista tiloista ja luettelon maansaantiin oikeutetuista henkilöistä. Toimikunta sai työnsä päätökseen joulukuussa 1956, minkä jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosasto luovutti tilat rakennuksineen omistusoikeudella vastikkeetta saajille. Painettuihin luovutuskirjoihin sisältyi mm. ehtoja rasitteista, mutta ei mainintoja kalastusoikeudesta tai oikeudesta vesialueisiin.

Luovutetut alueet muodostettiin sen jälkeen lohkomalla tiloiksi. Manuaalisesta maarekisteristä käy ilmi, että kolttien asutuslain perusteella muodostettiin lain tarkoittamia tiloja Inarin kunnan Akujärven kylään 7, Ivalon kylään 1, Kaamasen kylään 1, Näätämön kylään 52 ja Paatsjoen kylään 13. Yhteenkään tilaan ei tullut kuuluman vesialuetta tai osuutta sellaiseen tai yhteisiin ylipäätään. Näätämön kylään kuuluviin neljään tilaan liitettiin kyllä myöhemmin porotilalain nojalla lisäalueena maa- ja vesialueita, joista maa-alueiden pinta-alat vaihtelivat 108,9 - 204 hehtaarin ja vesialueiden pinta-alat 1,3 - 28,9 hehtaarin välillä. Muutamissa tapauksissa koltat saivat maata myös maanhankintalain (396 / 1945) tai eräiden entisen Petsamon kunnan siirtoväkeen kuuluvien henkilöiden asuttamisesta annetun lain (549 / 1950) nojalla. Näiden lakien nojalla muodostetut tilat eivät ole olleet luovutusrajoitusten alaisia (Kom. 1992:41).

Etelä-Suomen vesivoimavarojen tultua suurimmaksi osaksi rakennetuiksi ruvettiin 1950- luvulla rakentamaan voimalaitoksia Pohjois-Suomen jokiin. Lokan ja Porttipahdan altaiden rakennustyöt pantiin käyntiin 1960-luvulla. Hyväksyessään 1963 lain eräiden Kemijoen säännöstelyn johdosta maansa luovuttaneiden asuttamisesta eduskunta samalla lausui toivomuksen, että hallitus selvityttäisi, millä tavoin Kemijärven vesistön allasalueella harjoitettavasta poronhoidosta pääasiallisen toimeentulonsa saavien, maata omistamattomien henkilö iden asuttaminen olisi hoidettava. Selvityksissä todettiin, että 1964 40 tai sitä enemmän lukuporoja omistavia perheitä tai yksinäisiä henkilöitä oli 1012. Näistä pääasiallisen toimeentulonsa sai poronhoidosta 682 henkilöä.

Yhtenäisellä poronhoitoalueella, joka käsitti Enontekiön, Inarin, Kittilän, Sallan, Savukosken, Sodankylän ja Utsjoen kunnat, oli sellaisia mainitunlaisen määrän poroja omistavien perheiden päämiehiä ja yksinäisiä henkilöitä eli poromiehiä, jotka saivat vähintään puolet tuloistaan porotaloudesta, 311 poromiestä. Varsin yleisesti poromiehiltä puuttuivat omat rakennukset, asuttiin ahtaasti (yli 2 henkilöä huonetta kohti) ja vaikka velkaantuminen ei ollut kovin yleistä, yleistä oli pääomien puute. Kun tulojen kasvattamiseen porolukua lisäämällä todettiin olevan vain rajoitetut mahdollisuudet talvilaiduntamiseen kelpaavien jäkälikkömaiden määrän ja laadun vuoksi, päädyttiin epäkoht ien korjaamiseksi esittämään porotilalain säätämistä poromiesten ja heidän perheidensä asuttamiseksi. Porotilalaki (590 / 1969) annettiinkin 19.9.1969.

Samassa yhteydessä kiinnitettiin huomiota kolttiin, joista useimmat tuolloin saivat pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta. Todettiin, että kolttien lukumäärä oli lisääntynyt ja asumatila heidän omistamissaan rakennuksissa vähentynyt vuoden 1952 kuudesta nelimetristä vuoden 1964 alle viiteen neliömetriin henkilöä kohti. Rakennukset, jotka oli rakennettu sodanjälkeisen rakennustarvikepulan aikana, olivat tavallista nopeammin rappeutuneet ja vaativat monessa tapauksessa peruskorjauksen. Kolttien toimeentulon edellytysten ja asuntoolojen parantamista pidettiin välttämättömänä (HE 167 / 1968 vp. s. 6). Tätä silmällä pitäen ehdotettiin toisaalta muutettavaksi kolttien asutuslakia ja toisaalta säädettäväksi uusi laki, kolttien maanjärjestelylaki.

Niitä valmisteltaessa tehtiin merkittävä periaatteellinen linjaus, jolla oli vaikutusta myöhemmin. Oli kaksi erisuuntaista näkökohtaa. Yhtäältä oli kysymys kolttayhdyskuntien säilyttämisestä ja niiden säilymisen aineellisten edellytysten parantamisesta, toisaalta taas kolttien saattamisesta etuja jaettaessa samaan asemaan, missä maan muu vastaavassa asemassa oleva väestö oli. Välttämättä kysymys ei ole toisensa poissulkevista vaihtoehdoista, mutta asianomaista hallituksen esitystä lukiessa tällainen ajatus tulee mieleen. Sen perusteluissa (HE 167 / 1968 vp. s. 6) nimittäin lausuttiin:

"Näitä toimenpiteitä harkittaessa on kiinnitetty huomiota mahdollisuuteen, että perustettaisiin väestön lisääntymistä vastaava määrä uusia tähänastisten kolttatilojen tapaisia tiloja, joille rakennettaisiin valtion toimesta rakennukset ja annettaisiin samanlaiset etuudet kuin alun perin perustetuille kolttatiloille. Jos näin meneteltäisiin, jäisivät koltat jatkuvasti muusta väestöstä poikkeavaan asemaan. Tämä ei olisi omiaan edistämään yritteliäisyyttä, vaan muun muassa kolttatiloille säädetyistä rajoituksista johtuen ennemminkin sitä ehkäisemään. Sen vuoksi on katsottu välttämättömäksi, että koltat mahdollisuuksien mukaan asteittain saatetaan samaan asemaan kuin maan muukin väestö. Siinä tarkoituksessa on laadittu esitykseen sisältyvä ehdotus kolttien maanjärjestelylaiksi, jonka nojalla kolttalain mukaisia tiloja omistaville koltille voitaisiin antaa maata sekä luottoa ja muita etuja vaihtoehtoisesti joko rajoitetusti maankäyttölain tai laajemmassa määrässä ehdotetun porotilalain mukaisesti. Edellytyksenä olisi, että asianomaiset luopuvat kolttalain mukaisista eduista. Kun kolttien keskuudessa on runsaasti iäkkäitä ja ilmeisesti myös muita parhaiten nykyisiä maanomistusoloja vastaaviin oloihin sopeutuvia henkilöitä, ei kolttalakia kuitenkaan olisi kumottava, vaan olisi se jätettävä voimaan tällaisten henkilöiden toimeentulon perusedellytysten turvaamiseksi. Kolttalakiin olisi siitä huolimatta tehtävä eräitä muutoksia, jotka ovat tarpeellisia joko ehdotetun kolttien maanjärjestelylain johdosta tai kolttalain alaisiksi jäävien kolttatilojen asukkaiden toimeentulon edistämiseksi. Kolttalakiin ehdotetut muutokset tulisivat näin ollen koskemaan sen alaisia kolttatiloja ja niiden asukkaina olevia henkilöitä. Ehdotus kolttien maanjärjestelylaiksi sen sijaan tulisi koskemaan niitä kolttia, joiden osalta kolttalakia ei enää tultaisi soveltamaan."

Näin sitten samassa yhteydessä porotilalain säätämisen kanssa muutettiin kolttien asutuslakia (muutos 592 / 1969) ja annettiin kolttien maanjärjestelylaki (593 / 1969). Edellinen oli säädetty kolttien asutuslain nojalla perustettujen kolttatilojen parantamista silmällä pitäen, jälkimmäinen taas niitä varten, jotka halusivat siirtyä pois tällaisilta tiloilta hankkiakseen uuden tilan tai asuntotontin itselleen.

Kolttien asutuslain muutoksessa annettiin säännöksiä kolttien omistamiensa rakennusten välttämättömien peruskorjausten suorittamisesta valtion toimesta ja varoin vuonna 1965 ja neljänä sitä seuranneena vuotena sekä rakennusten rakentamisen, laajentamisen ja peruskorjausten rahoittamisesta avustuksen lisäksi asunto- ja rakennuslainoin. Kolttien maanjärjestelylaki koski kolttien asutuslain mukaisen kolttatilan saaneita kolttia, heidän jälkeläisiään ja aviopuolisoita. Näiden tai jonkun heistä omistamaan kolttatilaan voitiin antaa lisäaluetta tai lisäalueen sijasta osuus yhteismetsään tai puunotto-oikeus taikka muu osuus tai etuus soveltuvin osin noudattaen, mitä porotilalaissa säädettiin. Sanotunlaisen tilan yksin omistavalle henkilölle voitiin myös antaa maankäyttölain mukaisesti asuntotila tai -tontti taikka porotilalain mukaisesti porotila ehdolla, että hän luovutti omistamansa kolttatilan valtiolle kohtuullisesta käyvästä hinnasta, jolla kuitattiin valtion luovuttaman tilan tai tontin hintaa. Henkilölle, joka omisti osuuden kolttatilasta, voitiin vastaavin ehdoin antaa asuntotila tai -tontti taikka porotila ehdolla, että hän luovutti omistamansa osuuden yhdelle tai useammalle niistä, jotka omistivat osuutta samasta kolttatilasta. Lakiin sisältyi myös säännös luoton ja muiden etujen antamisesta porotilalain mukaisesti henkilölle, jolle saman lain nojalla annettiin maata.

Lakien säätämisen jälkeen ilmeni kuitenkin, että nuoret koltat pyrkivät muuttamaan pois koltta-alueelta. Tätä kehitystä pidettiin kolttaheimon säilymisen kannalta haitallisena ja sitä pyrittiin ehkäisemään muuttamalla kolttien maanjärjestelylakia. Lakiin lisättiin 1974 5 a § (445 / 1974). Sen nojalla voitiin antaa muillekin kuin kolttatilan tai osuutta siitä omistaville koltille asuntotiloja ja -tontteja maankäyttölain mukaisesti työtilaisuuksien paikkakunnalta puuttuessakin. Myöhemmin todettiin (HE 34 / 1984 vp. s. 7), että sanottu lainmuutos merkitsi selvää poikkeamista kolttien maanjärjestelylain siihenastisista periaatteista.

Kolttien maanjärjestelylain nojalla muodostettiin valtion metsämaasta Inarin kunnan Akujärven kylään 20 tilaa pinta-alaltaan runsaat 0,2 hehtaaria kukin. Näille tiloille perustettiin myös osuus valtion metsämaasta aikaisemmin erotettuun yhteistoiminta-alueeseen. Saman kunnan Näätämön kylään muodostettiin 41 tilaa pinta-alaltaan 0,2 - 3,3 hehtaaria ja Paatsjoen kylään 10 tilaa pinta-alaltaan 0,2 - 2,6 hehtaaria. Kummankaan kylän tilat eivät saaneet osuutta yhteisiin. Myöhemmin 1984 todettiin, että koltilla oli ilmennyt vain melko vähän halukkuutta ottaa vastaan kolttien maanjärjestelylain nojalla maata muutoin kuin asuntotarkoituksiin. Porotilalain nojalla todettiin koltille muodostetun kaikkiaan 7 porotilaa. (HE 34 / 1984 vp. s. 7).

Kolttien asuttamisasetusta muutettiin 5.6.1981 annetulla asetuksella (391 / 1981). Sillä laajennettiin eräissä suhteissa avustettavien hankkeiden piiriä ja samalla tarkistettiin luetteloa niistä maan käyttöä koskevista oikeuksista, joita koltalla on valtion maalla ilman eri korvausta. Luetteloon lisättiin nyt oikeus harjoittaa kalastusta valtion vesialueilla. Koltalla aikaisemmin ollut oikeus ilman eri korvausta ja metsäviranomaisten osoitusta ottaa valtion maalta "kuivaa honkaa" muutettiin nyt oikeudeksi ottaa sanotuin tavoin "kuivaa, ei kuitenkaan rakennuspuuksi kelpaavaa puuta". Samalla tarkistettiin oikeus saada välttämättömiin tarpeisiin metsäviranomaisten osoituksen mukaan määrätyiltä paikoilta "kasvavaa lehti- ja havupuuta" oikeudeksi saada sanotuin tavoin määrätyiltä paikoilta "rakennus-, poltto- ja muuta kotitarvepuuta sekä rakennus- ja muuta kotitarvetta varten soraa ja täytemaata", mikä ilmeisesti käsitti muun muassa rakennusmateriaaliksi kelpaavien kelohonkien ottamisen - sikäli kuin luonnonsuojelu ei muodostunut esteeksi. Oikeus raivata metsänhoitoviranomaisten luvalla "puronvarsi-, ranta-, suo-, vesijättö- ja tunturiniittyjä" muutettiin oikeudeksi raivata "peltoa, niittyä ja laidunta valtion maalle". Koltan oikeuksia siten osittain laajennettiin ja osittain supistettiin.

Luontaiselinkeinoja harjoittavien henkilöiden toimeentulomahdollisuuksien ja elinolosuhteiden parantamiseksi maan pohjoisilla alueilla annettiin 24.8.1984 luontaiselinkeinolaki (610 / 1984). Sen soveltamisalueeseen kuuluivat Enontekiön, Inarin, Utsjoen ja Savukosken kunnat sekä ne osat Muonion, Kittilän, Sodankylän ja Sallan kuntia, jotka sijaitsivat Kajangin, Tepaston, Pomovaaran, Peurasuvannon, Savukosken Seitajärven, Ruotsukaisen, Pulkkaviidan ja Ylirovanvaaran muodostaman rajaviivan pohjoispuolella, rajaviivalle sattuvat taloryhmät mukaan lukien. Luontaiselinkeinolla tarkoitettiin laissa maataloutta ja erikoismaataloutta, kalastusta, metsästystä ja porotaloutta sekä marjastusta, sienestystä ja muuta luonnon jatkuvaan tuottokykyyn perustuvien luonnonvarojen hyödyntämistä. Lain mukaan valtion varoista voitiin myöntää maanosto- ja sisarosuuslainoja maan hankkimiseksi, lainoja ja avustuksia asuin- talous- ja tuotantorakennusten sekä matkailua palvelevien lomarakennusten ja kalanviljelyslammikoiden rakentamista, laajentamista ja peruskorjausta varten ja lisäksi pellon kuivattamista ja salaojittamista, maatalouskelpoisen maan raivaamista, tie- ja vesihuoltotöitä ja sähköistämistä sekä ammatissa tarvittavan irtaimiston hankkimista varten.

Samanaikaisesti luontaiselinkeinolain kanssa annettiin kolttien toimeentulomahdollisuuksien ja elinolosuhteiden parantamiseksi koltta-alueella kolttalaki (611 / 1984). Koltta-alue määriteltiin lain 2 §:ssä seuraavasti: idässä valtakunnan raja; etelässä Luttojoki sekä Inarin ja Sodankylän kuntien raja ja Kiilopää; lännessä Kiilopää, Nangujärven eteläpää, Nanguvuonon länsipohjukka, Keväjärven alue kokonaan mukaan lukien , Nanguvuono ja Tsharminiemen pohjoiskärki, Kaikunuora ja Lusmasaaren pohjoiskärki, Inarinjärven itäranta, Tshurnuvuono, Nitsijärvi, Iijärven Rovaniemi sekä Inarin ja Utsjoen kuntien raja Tsoalmmavarrin kohdalla; ja pohjoisessa Inarin ja Utsjoen kuntien raja.

Asianomaisessa hallituksen esityksessä (HE 34 / 1984 vp.) on kuvattu muun ohella kolttien maanjärjestelylain täytäntöönpanoa sekä heidän asunto- ja elinkeino-olosuhteitaan 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Todettiin, että kolttien maanjärjestelylain eräänä tavoitteena oli alun perin mahdollisuuksien mukaan saattaa koltat asteittain etujen suhteen samaan asemaan alueen muun väestön kanssa sekä helpottaa heidän siirtymistä pieniltä kolttatiloiltaan muun väestön rinnalle itsenäisempiin oloihin. Kun useiden kolttatilojen asukkaat harjoittivat porotaloutta, laadittiin kolttien maanjärjestelylaki samanaikaisesti ehdotetun porotilalain pohjalle. Koltilla ilmeni kuitenkin vain melko vähäistä halukkuutta ottaa vastaan kolttien maanjärjestelylain nojalla maata muutoin kuin asuntotarkoituksiin. Kolttien maanjärjestelylain nojalla oli muodostettu vain yksi porotilalain mukainen lisäalue. Lisäksi koltille oli muodostettu 7 porotilaa. Esityksen perustelujen mukaan koltille oli sen sijaan muodostettu 73 asuntotilaa ja -tonttia. Todettiin, että kolttaheimo oli säilynyt "puhtaimpana" Näätämön alueella, jossa noin 90 % kolttaväestöstä oli muuhun väestöön sekoittumatonta. Nellimin alueella vastaava prosenttiluku oli 65.

Mainittu haluttomuus muiden kuin asuntotilojen ja -tonttien vastaan ottamiseen selittyy ehkä kolttien ammatillisessa rakenteessa tapahtuneilla muutoksilla. Esityksen perustelujen mukaan ammatissa toimivaan väestöön lukeutui koltista noin 300 henkilöä. Työssä olevien määrä opiskelijat ja asevelvolliset mukaan lukien oli noin 75 prosenttia ammatissa toimivasta kolttaväestöstä. Suurimman ryhmän työkykyisistä koltista muodostivat erilaisia sekatöitä tekevät. Toiseksi suurin ryhmä oli kotitöitä suorittavat naiset. Sen jälkeen seurasivat suuruusjärjestyksessä metsätalous, palveluammatit, rakennusala, kauppa ja liikenne sekä poro- ja kalatalous. Suurimmat työnantajat olivat Inarin kunta, kauppa, Valtion Polttoainekeskus, metsähallitus ja rajavartiolaitos. Työllisyystilanne oli vuonna 1980 heikoin Näätämössä, jossa 48 %:lla ammatissa toimivista oli työpaikka. Sen sijaan Nellimissä ja muualla Inarin kunnassa asuvien kolttien osalta tilanne oli olennaisesti parempi. Täällä vain 8 kolttaa oli ilmoittautunut työttömäksi.

Porotaloutta harjoittavat koltat olivat pääasiassa Näätämön alueelta. Heistä kuului Näätämön paliskuntaan 20 ja Vätsärin paliskuntaan 30 poromiestä. Nellimin alueella kuusi kolttaporomiestä kuului Ivalon paliskuntaan. Kolttien omistamien lukuporojen määrä oli 1982 (suluissa koko paliskunnan luvut) Näätämön paliskunnassa noin 950 (1082), Vätsärin paliskunnassa noin 1050 (1824) ja Ivalon paliskunnassa noin 300 (3246).

Kolttien kalatalous oli luonteeltaan lähinnä kotitarvekalastusta. Vain kymmenkunta kolttaa harjoitti kalastusta myös myyntiä varten. Metsästystä harjoitti noin 100 kolttaa, mutta näistä vain 15 myös myyntiä varten. Kysymys oli lähinnä riekonpyynnistä. Lammastaloutta harjoitettiin kymmenellä tilalla ja lypsykarjataloutta yhdellä tilalla. Hillan, mustikan ja puolukan keruuseen osallistui runsaat 40 % ruokakunnista ja noin 80 henkilöä keräsi myös myyntiä varten. Matkailualan yritystoiminta kuten lomamökkien vuokraus ja matkamuistojen va lmistus myyntiin oli vähäistä.

Asumisolosuhteissa oli tapahtunut kohentumista. Noin puolet kolttien asuinrakennuksista oli rakennettu ennen vuotta 1960. Peruskorjauksia ja laajennuksia oli suoritettu noin joka toisen asuinrakennuksen kohdalla. Asumisväljyys oli vuonna 1979 henkilöä kohti Inarin kunnassa keskimäärin 19,5 neliömetriä, Nellimin alueella tuolloista valtakunnallista keskiarvoa vastaavat 21 neliömetriä ja Näätämössä 16,1 neliömetriä.

Näin muodostuneen kuvan pohjalta säädettiin uusi kolttalaki. Todettiin, että kolttaväestö edelleenkin sai toimeentulonsa huomattavassa määrin luontaiselinkeinoista. Laissa lähdettiin siitä, että luontaiselinkeinolain mukaiset toimenpiteet tuli voida kohdistaa kolttiin riippumatta siitä, saiko asianomainen maan tai muun etuuden tarpeessa oleva koltta pääasiallisen toimeentulonsa luontaiselinkeinoammatista. Maan tarpeessa olevalle koltalle tuli voida antaa pääasiallisesti asumiseen tarvittava tonttimaa. Maanosto- ja sisarosuuslainoja tuli voida myöntää sanotunlaisten pienten tilojen hankkimista ja vähäistä laajentamista varten. Tiloja tuli voida tukea myös muita luontaiselinkeinolaissa säädettyjä etuja antamalla. Sen sijaan luontaiselinkeinotilojen muodostamisen sekä niitä ja niihin verrattavia tiloja koskevan lainoituksen ja muun tukemisen tuli tapahtua kolttienkin osalta luontaiselinkeinolain mukaisin edellytyksin. Näistä kaikista seikoista otettiin uuteen kolttalakiin säännöksiä. Säännöksiä annettiin myös niiden paliskuntien avustamisesta, joissa koltat omistivat poroja, samoin kuin kalanpoikasten hankkimisesta istutettavaksi koltta-alueen vesistöihin.

Kolttien asuttamisasetukseen sisältynyt luettelo oikeuksista, joita koltalla oli Näätämön ja Nellimön koltta-alueilla ilman eri korvausta valtion maa- ja vesialueisiin nähden, tiukenne ttiin kolmessa suhteessa mutta muutoin luettelo sisällytettiin sellaisenaan uuteen kolttalakiin (13 §). Tiukennukset koskivat poro-, metsästys- ja kalapirttien, kalakellareiden ja varastosuojien sijoittamista tarvittaville paikoille valtion maalla sekä karjan laiduntamista ja he inän, lehdeksien, järviluhdan, kortteen ja jäkälän keräämistä valtion maalta. Mainittujen rakennusten ja rakennelmien sijoittaminen samoin kuin jäkälän kerääminen tehtiin nyt riippuvaiseksi metsähallintoviranomaisten luvasta, joka saatiin myöntää vain, "jos asianomaisen rakennuksen sijoittamista tai jäkälän keräämistä on pidettävä luontaiselinkeinon harjoittamisen kannalta perusteltuna".

Kolttien asuttamisasetuksen 20 §:n 5 kohdan mukaan koltalla oli Näätämön ja Nellimön koltta-alueella ilman eri korvausta oikeus "laiduntaa karjaa valtion mailla sekä koota niiltä heinää, jäkälää, lehdeksiä, järviluhtaa ja -kortetta". Uuden kolttalain mukaan koltta-alueella asuvalla koltalla oli valtion maa- ja vesialueilla ilman eri korvausta oikeus "laiduntaa karjaa sekä koota sille heinää, lehdeksiä, järviluhtaa ja -kortetta sekä me tsähallintoviranomaisen luvalla myös jäkälää". Uudessa laissa heinän, lehdeksien ym. kokoaminen rajattiin siten koskemaan vain koltan laiduntaman karjan tarpeita. Aikaisempi sanamuoto oli väljempi.

Vuoden 1984 kolttalaki kumottiin ja korvattiin uudella 24.2.1995 annetulla kolttalailla, joka tuli voimaan 1.5.1995 ja on edelleen voimassa. Tähän lakiin sisältyy uusia linjauksia aikaisempaan lakiin verrattuna. Lain säätämisen tavoitteena pidettiin kolttien tukemista koskevien säännöstöjen uusimista ja selkeyttämistä, kolttien koltta-alueella harjoittaman pienimuotoisen yritystoiminnan rahoituksen järjestämistä sekä kolttien vanhastaan harjoittamiin luontaiselinkeinoihin kiinteästi liittyvän kolttakulttuurin ylläpitämistä ja edistämistä.

Olosuhteet koltta-alueella olivat asianomaisen hallituksen esityksen (HE 243 / 1994 vp.) antamiseen mennessä kehittyneet sellaisiksi, että alueella asui vuonna 1992 545 kolttaa ja 252 muuta henkilöä, joista osa oli muita saamelaisia. Esityksen perustelujen mukaan koltille oli vuoden 1991 loppuun mennessä muodostettu yhteensä 233 tilaa, joista 9 oli porotiloja, 70 kolttien asutuslain mukaisia, 30 kolttien maanjärjestelylain mukaisia ja 85 kolttalain mukaisia sekä loput 38 sodanjälkeisten eri asuttamislakien mukaan muodostettuja. Tilaa kohti olisi näin ollen keskimäärin runsaat 2,3 henkilöä. Jostakin syystä, johon tässä ei ole mahdollista tarkemmin paneutua, mainitut luvut eivät kuitenkaan käy yksiin maarekisteristä ilmenevien tietojen kanssa. Siitä käy ilmi, että kolttien asutuslain ja kolttien maanjärjestelylain mukaisia tiloja (talonumeroita) oli muodostettu Inarin kunnan Akujärven kylään 27, Ivalon kylään 1, Kaamasen kylään 1, Näätämön kylään 93 ja Paatsjoen kylään 23 eli yhteensä 145 tilaa, jolloin kolttien lukumääräksi tilaa kohti muodostuu keskimäärin vajaat 3,8 henkilöä. Nämä tilat oli alunperin kauttaaltaan muodostettu asuntotiloiksi tai -tonteiksi, vaikkakin muutamiin niistä on myöhemmin liitetty lisäalueita.

Koltta-alueen väestön työpaikkajakauma elinkeinoaloittain oli esityksen perustelujen mukaan (s. 4) seuraava: porotalous 23, kalatalous ja keräilytalous 34, maatalous 3, erikoismaatalous 0, metsätalous 21, teollisuus ja rakennustyö 40, käsityöt 4, julkiset palvelut 94 ja yksityiset palvelut 55 eli yhteensä 274 työpaikkaa. Kuten näistä luvuista näkyy runsaalla 23 %:lla kolttaväestöstä on ollut työpaikka luontaiselinkeinojen piirissä. Suurin osa on ollut toisen palveluksessa. Suurimpia työnantajia ovat esityksen perustelujen mukaan olleet Inarin kunta, rajavartiolaitos, metsähallinto ja yksityiset palvelut.

Koltta-alueella toimivia paliskuntia oli neljä: Vätsärin, Näätämön, Paatsjoen ja Ivalon paliskunnat. Kolttien Vätsärin ja Näätämön paliskunnissa omistamien porojen määrä oli noin 7500 lukuporoa. Porotaloudesta sai oleellisen osan toimeentulostaan noin 30 kolttaa perhe ineen.

Kalastusta ja metsästystä koltat harjoittivat lähinnä kotitarpeeksi. Ammattikalastajia oli kuitenkin muutamia. Hillan, mustikan ja puolukan keruuseen osallistui noin 40 - 50 % alueen ruokakunnista ja noin 80 henkilöä keräsi niitä säännöllisesti myös myyntiä varten. Lypsykarjataloutta harjoitettiin yhdellä tilalla ja lammastaloutta kahdella.

Tältä pohjalta määriteltiin uuden lain tavoitteet. Sen 1 §:n 1 momentin mukaan lain tavoitteena on edistää kolttaväestön ja -alueen elinolosuhteita ja toimeentulomahdollisuuksia sekä ylläpitää ja edistää kolttakulttuuria. Nyt kolttia koskevassa laissa ensi kertaa asetettiin nimenomaiseksi tavoitteeksi kolttakulttuurin ylläpitäminen ja edistäminen. Säännöksen 2 momentin mukaan tämän lain mukaisissa toimenpiteissä on kiinnitettävä erikoista huomiota:
1. kolttien luontais- ja muiden elinkeinojen sekä kulttuurin edistämiseen ja elinkeinojen monipuolistamiseen,
2. asunto-olojen sekä asuin- ja työympäristön parantamiseen,
3. tilojen kehittämiseen sekä niiden säilymiseen kolttien omistuksessa ja hallinnassa,
4. luonnonvarojen kestävään käyttöön, perinneympäristön säilyttämiseen sekä muihinkin ympäristönäkökohtiin sekä
5. muutoinkin koltta-alueen kehittämiseen.

Koltta-aluetta tarkistettiin uudessa laissa aikaisempaan nähden. Hallituksen esityksessä todettiin (s. 8), että Inarinjärvellä kalastavien kolttien kalapirttejä on tarpeellista sijoittaa nykyisen koltta-alueen ulkopuolelle Inarinjärvessä sijaitseville valtion omistamille saarille. Tämän vuoksi koltta-alueen raja päätettiin ulottaa jonkin verran Inarinjärven rantaviivaa ulommas. Samalla koltta-alueen etelärajaa oikaistiin. Koltta-alue on nykyään rajattu lain 2 §:ssä seuraavasti: idässä valtakunnan raja; etelässä Luttojoki Kattajärvelle saakka sekä linja, joka kulkee Kattajärven länsipuolitse Ruohojärville ja niiden lounaispuolitse Kurupäähän sekä siitä edelleen Mattojärven länsipuolitse Nanguvuonon länsipäähän Keväjärven alue kokonaan mukaan lukien; lännessä linja, joka kulkee Nanguvuonoa pitkin Tsharminiemen pohjoiskärkeen ja siitä Palkissaareen sekä edelleen Kärppäsaaren, Varttasaaren, Koutukinsaaren, Lihasaarten, Kuorpasaaren, Pahtasalmensaarten ja Pisteriniemen itäpuolitse ja Naamajärven tilan pohjoispuolitse Nitsijärven Siirinsalmen Lammassaareen ja edelleen Iijärven Rovaniemelle sekä Inarin ja Utsjoen kuntien väliselle rajalle Tsoalmmavarrin kohdalle ja pohjoisessa Inarin ja Utsjoen kuntien välinen raja.

Tarpeellisina toimenpiteinä luontaiselinkeinoja ja muuta pienyritystoimintaa harjoittavien kolttien tukemisessa pidettiin lähinnä asumiseen ja elinkeinotoiminnan edistämiseen liittyviä lainoitus- ja avustustoimenpiteitä sekä vähäisessä määrin vielä maankäyttötoimenpiteitä. Maankäyttötoimenpiteillä on ollut tarkoitus antaa lähinnä yritystoimintaa varten tarpeellista lisämaata jo olemassa oleviin kolttatiloihin sekä perustaa rajoitetusti uusia asuntotiloja niille koltille, joiden toimeentulo koltta-alueella on turvattu. Lakiin onkin otettu säännöksiä lainoista ja muista tukitoimenpiteistä, jotka lähtevät siitä, että tukea voivat saada luonnollisten henkilöiden lisäksi myös laissa säädetyt yhteisöt. Lakiin sisältyy myös säännöksiä maan hankkimisesta ja myynnistä.

Lain 24 §:n mukaan koltalle voidaan antaa pääasiallisesti asumiseen tarvittavan tonttimaan käsittävä enintään 5 hehtaarin suuruinen ja erityisistä syistä jonkin verran suurempikin tila. Koltan ennestään omistamaan tilaan voidaan antaa lisäalue tta, osuutta ja oikeuksia, jos niitä voidaan pitää luontaiselinkeinon harjoittamisen kannalta tarpeellisina, ei kuitenkaan enempää kuin porotalouslaissa ja luontaiselinkeinolaissa säädetään. Koltalle ja tuen saantiin oikeutetulle yritykselle voidaan antaa maata myös pienyritystoimintaa varten. Myynnissä hintana on maan käyttötarkoituksen mukainen käypä hinta.

Lain 25 §:ään sisältyy säännös eräistä oikeuksista veteen. Sen mukaan tilan ja lisäalueen oikeudesta veteen silloin, kun se muodostetaan valtion metsämaalle, on voimassa, mitä välirajasta vedessä annetun lain 5 §:ssä ja 9 §:n 2 momentissa säädetään. Milloin useita tiloja ja lisäalueita muodostetaan samalla kertaa, voidaan niille erottaa soveltuva yhteinen vesialue. Osuudet yhteiseen vesialueeseen määräytyvät manttaalien mukaan. Oikeutta koskeen ei ole sallittua antaa. Säännös samoin kuin sen perustelu hallituksen esityksessä (s. 13) näyttäisivät viittaavan siihen, että vesialueen tai vesialueosuuden luovutus voisi tulla kysymykseen vain maan myynnin yhteydessä, ei esimerkiksi sellaisenaan johonkin jo olemassa olevaan kolttatilaan, vaikka kiinteistönmuodostamislaki sinänsä edellyttää mahdolliseksi sekä vesialueosuuden siirtämisen tilasta toiseen että sen luovuttamisen erillistoimenpiteenä. Viittaukset välirajasta vedessä annettuun lakiin merkitsevät puolestaan sitä, että tila tai lisäalue voi saada oikeuden veteen vain silloin, kun se rajoittuu veteen, ei muutoin.

Lain 9 §:ään on otettu jo aikaisemmassa lainsäädännössä ollut luettelo koltan oikeudesta käyttää valtion maa- ja vesialueita. Luettelo sinänsä on samansisältöinen kuin vuoden 1984 kolttalaissa, mutta siinä mainittujen toimenpiteiden kohdealueeksi on selvennetty kolttaalueella sijaitsevat valtion maa- ja vesialueet. Metsähallintoviranomaisen luvan myöntämisen mahdollisuuksia on samalla väljennetty tekemällä se mahdolliseksi koltan lisäksi myös laista ilmeneville yhteisöille. Luvan myöntämismahdollisuuksia kalapirttien ym. rakennusten sijoittamiseksi ja jäkälän keräämiseksi on puolestaan väljennetty tekemällä se mahdolliseksi sekä silloin, kun se on luontaiselinkeinon harjoittamisen kannalta perusteltua, että silloin, kun se on perusteltua koltan ja hänen perheensä toimeentulon kannalta. Mitä erityisesti koltille perinteisesti tärkeään kalastukseen tulee, he eivät yleensä ole Inarin kunnassa sijaitsevien vesialueiden osakkaita, koska heille ei kolttatilojen luovutuskirjoissa perustettu oikeutta tai osuutta vesialueisiin. Toisaalta heillä on oikeus ilman eri korvausta harjoittaa kalastusta koltta-alueella valtion vesialueella. Muualla Inarin kunnassa, mm. Inarinjärvessä, heillä on samanlainen oikeus kalastukseen kuin muillakin kuntalaisilla.

Koltat ovat pitäneet vaikutusmahdollisuuksiaan kalastukseen riittämättöminä. Jossain määrin tätä lienee omiaan tasoittaman se, että kalastuslakiin 1997 lisättyjen 14 a §:n ja 14 b §:n (1212 / 1997) mukaan työvoima- ja elinkeinokeskus asettaa neuvottelukunnan kolmeksi vuodeksi kerrallaan käsittelemään Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sijaitsevien valtiolle kuuluvien vesien kalatalouskysymyksiä, että neuvottelukunnan viidestä jäsenestä yksi on saamelaiskäräjien valitsema ja että metsähallituksen ja metsäntutkimuslaitoksen tulee pyytää neuvottelukunnalta vuosittain lausunto kalastuksen järjestämisestä ja kalastuslupien myöntämisessä noudatettavista periaatteista, mistä lausunnosta viranomainen ei voi poiketa ilman erityistä syytä. Oma merkityksensä saattanee olla myös kolttalain 45 §:ssä edellytetyllä kolttaneuvoston lausunnolla nautinta-alueen käytöstä, joka voinee koskea myös kalavesiä. Mutta vesialueen ja samalla kalastuskunnan osakkaan puhevaltaa koltilla ei ole.

Erittäin merkittävänä uutuutena nimenomaan kolttakulttuurin säilymisen kannalta on pidettävä lain säännöksiä kolttien asiainhoidosta. Nimenomaan niihin sisältyvät säännökset kyläkokouksesta ja Näätämön ja Nellimin - Keväjärven alueiden kolttaneuvostoista sekä kolttien luottamusmiehestä antavat koltille laissa taatun mahdollisuuden ottaa esiin ja saattaa viranomaisten käsittelyyn kolttien elinkeinoja, elinolosuhteita ja kulttuuria koskevia kysymyksiä. Järjestelmä, jonka lähtökohtana on ollut kolttien ikivanha perinne, on koettu kolttien keskuudessa relevantiksi ja myös toimivaksi.

Päätelmiä

Kuten edellä esitetystä käy ilmi kolttien siidoilla on alun alkaen ollut kiinteillä rajoilla määrätyt alueensa toisten siitojen alueisiin nähden. Siidan alueella eri ruokakunnilla on ollut puolestaan omat nautinta-alueensa, jotka ovat olleet periaatteessa jatkuvasti asianomaisen ruokakunnan nautinnassa.

Millainen oikeus koltilla sitten on ollut siidan alueeseen? Sekä Tanner että Nickul ovat lähteneet siitä, että siita omisti asianomaisen kylän alueen ja että kolttaruokakunnilla (suvuilla) on ollut oikeus käyttää tiettyjä siidan alueeseen kuuluvia osia, nautinta-alueita, toimeentulonsa kannalta välttämättömiin tarpeisiin, nimittäin kalastukseen, metsästykseen, poronhoitoon ja puun ottoon. Kolttaruokakunnalla ja yksittäisellä koltalla sen jäsenenä on siten ollut tällaiseen alueeseen nähden nautintaoikeus, joka on ollut periaatteessa pysyvä ja periytyvä. Tämä käsitys näyttää olevan myös koltilla itsellään.

Käsitystä siidan omistusoikeudesta ainakin siidan alueella oleviin erityiseen käyttöön otettuihin alueisiin kuten kalavesiin, pyyntipaikkoihin jne. näyttäisivät tukevan eräät Suonikylän arkiston asiakirjat. Esimerkkinä voidaan mainita tsaari Pietari Aleksejevitsin (Pietari Suuren) päätös 30.3.1697 valitukseen, jonka Suonikylän ja Nuortijärven lappalaiset olivat tehneet sen johdosta, että Kuolansuun volostin talonpojat ja myös Petsamon luostarin munkit olivat ottaneet haltuunsa heille kuuluneita kalastuspaikkoja Tuulomajoessa.

Pitkässä päätöksessä, jossa selostetaan valituksen sisältö ja vastaukset, käydään läpi kirjallisia todisteita, otetaan kantaa esitettyihin väärennys- ja lahjontaväitteisiin ja johon muun ohella sisältyy mielenkiintoinen lausuma siitä, että veroa maksavat ihmiset (Suonikylän ja Nuortijärven lappalaiset) eivät saa myydä etuuksiaan ja maitaan eikä antaa niitä vuokralle (vrt. veronalaisen maan vähentämisen kielto Ruotsi - Suomessa), tsaari Pietari lausuu päätöksenään muun muassa:

"Mutta tämän vuoden 1697 maaliskuun 27. p. meidän neuvosdiakkimme Emeljan Ignatjevits Ukraintsov kirjoitutti meidän armollisen käskymme mukaan otteet asiakirjoista, käski Tuulomajoessa ja Nuortijärvessä Nuortijärven ja Suonikylän lappalaisten pitää hallussaan punaisen ja valkoisen kalan pyydystämisen Vasili Agalinin verokirjan perusteella vuodelta 1574 ja tsaarin kirjelmien v:lta 1588, 1637, 1649, 1650, 1651 ja 1671 perusteella, joissa on neuvosdiakkien Fjodor Lihatsovin, Mihail Voloseninovin ja Averki Kirilovin varmennukset sekä määräsi, että Petsamon luostarin munkit on häädettävä näiltä kalastuspaikoilta. Vasili Agalinin verokirjasta vuodelta 1574 on tänä vuonna Kuolansuun linnoituksesta lähetetty ote; siinä sanotaan ensimmäisessä pykälässä, joka koskee Suonikylän pogostaa: lappalaiset omistavat yhdessä Nuortijärven lappalaisten kanssa Tuulomajoen. He pyytävät punaista kalaa, lohta, kaikilla pyytöpaikoilla, paitsi yläpadolla. Nuortijärvi on heidän kanssa-osallisensa ja heille kuuluvat kalastuspaikat, etuudet, pienemmät joet ja metsäjärvet ja Tuulomajoki ja Nuortijärvi, samoin majavan padot ja kaikenlaiset riistametsät keskinäisessä hallinnossa, kuten vanhastaan on ollut. ja Petsamon luostarin omistuksen raja on Akkajärvi ja Kardovaara, ja toisella taholla Nuortijärven lappalaisia vastaan Nuortijärvi Glubokoi Rutseihin asti. Toisessa pykälässä, joka koskee Nuortijärven pogostaa, sanotaan, että Nuortijärven lappalaisille kuuluu Tuulomajoessa Patunan kosken yläpuolella pato, josta he saavat punaista kalaa, lohta, ja he kalastavat samasta Tuulomajoesta punaista kalaa, lohta, myöskin verkoilla Kuolansuun rajalta Kaalopuhasta ylöspäin Tuulomajokea pitkin ylempään Patunan koskeen saakka. Heidän osuuttaan on Nuortijärvi, josta he saavat valkeata kalaa, ja nämä omistukset, pienet joet, järvet ja purot, ovat olleet heidän hallussaan ammoisista ajoista sopimuskirjain mukaan; Tuulomajoessa heillä on oikeus yläpatoon saakka ja Nuortijärvessä yhdessä heidän kansaan on nautintaoikeus Suonikylän pogostalla, kuten se on ollut vanhastaan jousiosuuden pohjalla. Mutta Petsamon luostarille ei ole kirjoitettu mitään kalastusoikeutta Tuulomajokeen ja Nuortijärveen. Sen sijaan yllämainittujen vuosien 1588, 1637, 1649, 1650, 1651 ja 1677 vahvistuskirjojen mukaan, jossa on neuvosdiakkien varmennukset, lappalaisille annettu oikeus hallita kaikkia vanhoja osuuksiaan Vasili Agalinin kirjojen perustalla entiseen tapaan eikä volostin vanhimmilla, tselovalnikoilla ja talonpojilla ole oikeutta tunkeutua lappalaisten kalavesille eikä osuuksiin. Petsamon luostarin igumeni ja muut henkilöt, jotka ovat ilman meidän tsaarillista lupaamme ottaneet vuokralle tai ostaneet näitä etuuksia, ovat häädettävät, sillä lappalaisten etuuksia ei ole lupa ostaa, myydä tai vuokrata. Näin ollen on Nuortijärven ja Suonikylän lappalaisilla yllämainitun Vasili Agalinin kirjan ja tsaarin kirjelmien perusteella nautintaoikeus mainittuihin osuuksiin ja se on kiellettävä Petsamon luostarin igumenilta ja veljiltä." (J. J. Mikkola: Kolttakylän arkisto. Porvoo 1941. s. 92-95).

Toisaalta Suonikylän arkistoon sisältyy kauppakirja ja testamentti 1600-luvulta, jotka ovat koskeneet yksittäiselle koltalle siidan jäsenenä kuuluneita osuuksia kalastukseen ja metsästykseen siidan kala- ja riistapaikoilla samoin kuin siitojen välinen sopimus kalastuspaikkojen yhteisnautinnasta (Mikkola m.t. s. 22-32). Nämä osoittavat, että oikeus nautinta-alueen käyttöön tietyssä suhteessa on voinut olla luovutus- ja testamenttausoikeustointen sekä hallintasopimusten kohteena.

Tilanne kolttien osalta muuttui perusteellisesti sen jälkeen, kun Petsamo 1944 siirtyi Neuvostoliitolle ja koltat siirtyivät Suomen puolelle siirtoväkenä. Sen jälkeen heidän oikeutensa maahan on määräytynyt eri aikoina annettujen asutuslakien pohjalta. Näiden tarkastelu osoittaa, että siinä vaiheessa, jolloin koltat asutettiin siirtoväkenä Näätämön ja Nellimin - Luttojoen alueille, tunnettiin huolta kolttayhteisön säilymisestä ja kolttien toimeentulomahdollisuuksien turvaamisesta. Tämän jälkeen kolttia ja heidän yhteisöään ruvettiin kuitenkin mukauttamaan valtaväestön olosuhteisiin. Aina 1990-luvulle asti kolttiin kohdistuneiden asutustoimenpiteiden päätavoitteena oli turvata koltille samantasoiset asumis- ja elämisolosuhteet ja toimeentulon edellytykset kuin valtaväestölle samalla alueella. Samalla kolttien oikeutta maan käyttöön eri tavoin tiukennettiin.

Muutos tavoitteen asettelussa on tapahtunut vasta 1990-luvun puolivälissä, vuoden 1995 kolttalaissa. Siinä ensimmäisen kerran tavoitteeksi asuin- ja elinolosuhteiden parantamisen ohella on asetettu kolttakulttuurin säilyttäminen ja edistäminen. Jatko riippuu käytännön toimenpiteistä. Näihin voisi muun ohella kuulua kolttien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen koltta-alueen maa- ja vesialueiden käytöstä päätettäessä.

Takaisin