Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on kolumnissaan 27.9.2011 jyrkin sanoin tuominnut tai jopa teilannut KHO:n 26.9.2011 tekemän ratkaisun, jolla hyväksyttiin mm. Kari Kyrö ja Yrjö Mattila saamelaisrekisteriin merkittäviksi.

Näkkäläjärvi ei paljolti perustele kielteistä ja torjuvaa kantaansa KHO:n tekemään ratkaisuun, vaan pyrkii osoittamaan sen kaikin tavoin olevan rasistisen. Siis onko korkein hallinto-oikeus ollut rasistinen vai miten kirjoitus pitää ymmärtää? Kolumnin kirjoittaja ei edes yritä arvioida, onko päätös saamelaiskäräjälain hengen ja kirjaimen mukainen vai ei. Hän näyttää siirtyneen kannanotollaan yksinomaiseen saamelaispoliitikon roolin eli saamelaispolitiikan ns. viisaiden miesten saamelaisten ryhmään, vaikka virkamiehen pitäisi erottaa toimissaan asenne ja tehtävä.

Muistettakoon myös, että syrjintä kohdistuu yksilöön, ja siihen voi syyllistymällä kohdistamalla oikeuden kannalta perusteettomia väitteitä sellaisesta henkilöstä, joka nauttii myös esimerkiksi alkuperänsä perusteella tiettyä oikeusasemaa ja oikeuksia. Juuri siitä on ollut kysymys, kun mainitut henkilöt on rekisteriin hyväksytty ja merkitty. Sitä puheenjohtajan kirjoitus ei ota huomioon.

Esitetty kanta tarkoittaa, ettei kolumnin kirjoittaja välitä lainmukaisuudesta osana korkeimman hallinto-oikeuden päätöksentekoa. Kirjoittajan käsityksiä yksityiskohdista ei ole hyödyllistä edes kommentoida. Hän esittää kantoja, jotka saattavat hakijoiden valituksesta annetut päätökset omalaatuiseen valoon. Se voi kohdistua myös itse hakijoihin. Hän ei lainkaan ota huomioon, että häntä velvoittaa lojaliteetti virkamiehenä ja saamelaiskäräjien, viranomaisen, johtavana edustajana.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja ei ole esiintymisellään ja kirjoituksellaan harkinnut lainkaan sitä, että hän on johtava virkamies ja virkavastuullinen. Virkavelvollisuuksien yksi vaatimus on lojaliteetti tehdyille ratkaisuille. Jokaisen ulkopuolisen täytyy voida luottaa saamelaiskäräjiin osana julkista hallintoa. Sitä vaatii jo hallintolaki ja moni muu laki, mutta sellainen käsitys ei muodostu puheenjohtaja Näkkäläjärven toiminnasta ja kirjoittelusta.

Yleensä on katsottu, että virkamiehelle on sopivaa käydä julkista keskustelua ennen ratkaisua salassapitoa ja muita velvoitteita rikkomatta. Sen sijaan, että saamelaiskäräjien puheenjohtaja olisi käynyt julkista keskustelua siitä, miten käräjien päätöksentekoa ja toimintaa pitää muuttaa tai kehittää kaikkien oikeuksien toteuttamiseksi, hän käy laillisia päätöksiä vastaan. Sitä on vaikea ymmärtää minään poliittisena keskusteluaiheena.

Yksi asia on myös se, ettei kai kukaan voi määrittää itseään alkuperäiskansan jäseneksi sivuuttamatta historiaa; sellainen olisi suorastaan oman itsensä kieltämistä. Nyt puheenjohtajan kirjoittelu viittaa siihen, että kyse on vain vallan uusjaosta eikä muusta. Samalla hän vaatii kuitenkin alkuperäiskansan oikeuksia ja itsemääräämisoikeutta, jota alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus ei lainkaan koske.

Saamelaiskäräjien hallituksella on yleinen ja erityinen velvollisuus valvoa, mitä sen puheenjohtaja julkisuudessa tekee ja esittää. Ellei se sitä tee osana valvontavelvollisuuttaan, asia siirtyy muille viranomaisille.

Muilla ei saa olla paljoakaan sanomista. Saamelaisaatteen erehtymättömyyden kehittäjiä on ollut useita. Vaikka itse olen ollut mukana saamelaispolitiikassa lähes kolmekymmentä vuotta, on edelleenkin vaikea hahmottaa saamelaisaatteen päälinjaa. Välillä siitä poiketaan suuntaan jos toiseen. Miten linja voi olla ylipäänsä jotakin vastaan ja välistä vähän kaikkea vastaan.

Muistan miten aluksi me kaikki olimme lappalaisia. Mutta sitten yhtäkkiä osa meistä muuttuikin saamelaisiksi ja sen jälkeen meidän väärtimme - lappalaiset - olivatkin meidän vihollisiamme. Tätä on vieläkin vaikea ymmärtää, vaikka KHO:n tuomiota lukiessa selviää, että meillä on yhteinen aukoton historia.

Näkkäläjärven kirjoitus jatkaa tästä huolimatta saamelaisten ja lappalaisten välille muotouneen ainutlaatuinen vihamielisyyden ylläpitoa, mitä ei odottaisi tutkijan taustan omaavalta henkilöltä. Kyse ei ole kansan sisäisestä asiasta, lappalaiset lappalaisia vastaan.

Saamelaisten kotiseutualue Suomessa on räikein esimerkki Suomessa alueen väestön - osin verisukulaisten jakautumisesta - kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin vuoden 1995 jälkeen. Tämä keinotekoinen jako on kumottava mahdollisimman pian.

KHO:n päätöstä arvioidessaan Näkkäläjärvi välttää uusimpien tieteellisten faktojen tunnustamista. Uusin tutkimus on osoittanut, että hänen esittämilleen vaatimuksille ei ole minkäänlaista tieteellistä perustaa. Eikä Näkkäläjärvi tiedosta, että totuus ei pala tulessakaan, kun aika kuluu.

Voimassa oleva saamelaismääritelmä syrjii samaan sukuun kuuluvia. Saamelaisen illuusion todellisuus selvisi minulle kesällä 1999 kun saamelaiskäräjät hylkäsi yli 1000 syntyperäistä lappalaista kuulumisesta saamelaisrekisteriin. Minulle selvisi tällöin myös, että tällaisella poliittisella päätöksellä rikottiin räikeästi ihmisoikeuksia, kun kiellettiin itseidenfikaatio ja sukulaisuus saamelaisrekisterissä oleviin verisukulaisiin, sisaruksiin, serkkuihin, pikkuserkkuihin jne. Kansainvälisen määritelmän mukaan juuri itseidentifikaatio on ainoa alkuperäisyyden oikea ja hyväksytty kriteeri. KHO:n 26.9.2011 tekemä päätös muuttaa kuitenkin nyt kurssia selkeästi oikeaan suuntaan. Sen perusteella ei ole kuitenkaan sellaisia uhkakuvia olemassa joihin puheenjohtaja Näkkäläjärvi viittaa. Kysymys on vain neljästä vanhoista lappalaissuvuista polveutuvista henkilöistä, jotka KHO vaati merkittäväksi saamelaisrekisteriin. KHO:n ratkaisu tunnustaa itseidenfikaation lisäksi lappalaisten ja saamelaisten yhteisen historian.

Nykyinen epäonnistunut saamelaismääritelmä aiheutti aikoinaan sen, että kaikkien on ollut pakko reagoida. Eri lakeihin esitetyt muutokset olisivat koskettaneet jokaista, koska saamelaismääritelmä olisi murtanut väestön rinnakkaisolon ja tasa-arvon mukaisen elämän periaatteet, joiden mukaan Ylä-Lapin väestö on toiminut vuosisatojen ajan kaikissa tilanteissa.

Aggressiivisesti koko maailmaan asennoituvan saamelaiskäräjien menestyksen eräs selitys on se, ettei mitään myönnetä, vaan jatkuvasti väitetään miten saamelaisia sorretaan. Samoin oletetaan, että jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan. Se on kategorisointia tiukalla linjalla. Vaikka uusimmat tieteelliset tutkimustulokset osoittavat, että saamelaiskäräjien poliittisen johdon vaatimuksilla ei ole mitään tieteellisiä perusteita, tabua ei haluta rikkoa, eivät päättäjät ja eivätkä tottelijat.

Se, että niin suuri määrä ihmisiä Ylä-Lapissa entisten lapinkylien alueella kykenee elämään ja tuntee voivansa elää valheessa, on epäilemättä propagandan vaikutusta. Tällaisesta saattaa koitua äärimmäisiä seurauksia, koska varttuville sukupolville ei kerrota totuutta heidän maastaan. Vielä valitettavampaa kuin pahan rankaisematta jättäminen on se, ettei sitä ole analysoitu. Saamelaiskäräjien tukemalla tutkimuksella ja tiedotuksella on tässä lappalaisten historian vääristymiskehityksessä melkoinen osuus.

Asiaa ehkä havainnollistaa paremmin kysymys saamelaisten kollektiivista maaoikeuksista ja saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon luonteesta. Oikeushistoriaan perustuvan linjan edustaja vaatii maiden palauttamista niille, joilta ne on valtion toimin todistettavasti ja asiakirjojen perusteella joskus otettu pois, kun taas oikeushistoriaan perustumattoman poikkeaman edustajat vaativat kollektiivisen maaoikeuden varaan perustuvaa kulttuuri-itsehallintoa vain rekisteriin merkityille saamelaisille. Jos näin olisi, ei tarvitsisi historiallisista faktoista välittää.

Näkkäläjärvi osoittaa suoraan kolumnillaan, että tämän jälkimmäisen takuumiehenä on toiminut saamelaiskäräjien nykyinen poliittinen johto tietäen, ettei sellaisilla vaatimuksilla ollut menestymisen mahdollisuuksia. Nyt kun poliittinen johto on sille tielle lähtenyt, päädytään katastrofiin. Eikä vähiten saamelaiskäräjien tulevaisuuden, valtiovaltaan olevan suhteen ja ympäristöön rakennetun yhteistoiminnan kannalta. Puheenjohtaja vie käräjiä eristykseen.

Oikeushistoriaan perustuva poikkeama taas selittää, että lappalaisten on saatava jatkaa elinkeinojensa harjoittamista niin kuin tähän asti ja että maaoikeudet tulee palauttaa niille, joilta valtio on ne aikoinaan pois ottanut.

Mikäli saamelaiskäräjien poliittinen johto olisi valinnut tämän tien, olisi sopu ollut näköpiirissä. Sen sijaan saamelaiskäräjien poliittinen johto on koko sen ajan, kun olen seurannut maaoikeuskiistaa pyrkinyt kannanotoillaan syrjimään lappalaisia ja eristämään heidät vailla oikeusperustaa.

Ylin viisaus on siis olut pääperiaatteessa tarkoin ns. viisaiden miesten hallussa. Muiden on ollut viisainta olla yrittämättä omalla järjellään soveltaa edes aatteen miesten omia perusperiaatteita uusiin asioihin ja tilanteisiin.

On erittäin vaarallista ja kyseenalaista siteerata esimerkiksi Pekka Aikion vanhaa tekstiä porojen ylilaidunnuksesta argumentiksi, jonkin toisen ajankohdan kiistoihin, sillä samalla asiallahan saattaa olla uudessa tilanteessa aivan päinvastainen merkitys.

Vaikka saamelaiskäräjissä esiintyykin yhä voimakkaampi poikkeama saamelaisaatteen ideologisesta päälinjasta, on poikkeamien vaara silti suuri. Analogisesti voidaan ns. viisaiden miesten linjasta poiketa kahteen suuntaan; joko paikalliseen, lappalaiseen suuntaan tai ahtaaseen historiasta irti olevaan äärinationalistiseen suuntaa, joka johtaa eristäytymiseen ja vastakkainasetteluun.

Tällä hetkellä käytännössä kukaan ei voi tietää, milloin jokin asia, joka on ollut saamelaiskäräjien linjan mukainen tiettynä aikana, voisikin muuttua sen vastaiseksi poikkeamaksi. Joka tapauksessa poikettiinpa oikealle tai vasemmalle poliittisen johdon ainoasta oikeasta päälinjasta, on tulos aina sama: saamelaiset eivät tunnusta valtion herruutta ns. entisten lapinkylien maihin ja vesiin.

Näkkäläjärven teilaava kolumni KHO:n päätöksestä osoittaa, että taistelu on siis saamelaisen maailmankäsityksen ja sen mukaisesti myös politiikanteon ehdottomasti tärkein käsite. Ilmeisesti luullaan, että kaikki kehitys syntyy taistelusta ja historiallisten tosiasioiden vähättelystä tai vääristelystä. Taistelun takana on asioiden olemuksessa piilevä ristiriita, ja tämän ristiriidan synnyttämä taistelu on se, jonka toivotaan vievän kehitystä eteenpäin. Sen ajattelun mukaan sovinnon politiikka ei ole muuta kuin petosta, sillä se tekisi kaiken kehityksen mahdottomaksi. Tällaisen linjan ajamisen päässä on asteittainen itsetuho, kun vaatimuksille ei ole oikeus-, historia- eikä muutakaan pohjaa.