Johdanto

Kun Ylä-Lapin maanomistuskiistaa on nyt käyty yli 25 vuotta pääsemättä ratkaisuun, on pakko pysähtyä pohtimaan mistä kaikki johtuu. Ehkä kiistan alusta voisi jotakin kertoa, kun eräät johtavat saamelaispoliitikot mm. Pekka Aikion suulla vaativat, että "valtion on palautettava takaisin saamelaisille sen hallintaansa ottamat maat".

Historian valossa käsitys Lapista alkuperäiskansan - saamelaisten - luvattuna maana on harhaanjohtava poliittinen myytti, sillä saamelaiskäräjälain myötä valta siirtyi epäonnistuneella saamelaismääritelmällä luodulle etniselle saamelaisryhmälle, ilman lakimuutosten perusteeksi esitettyjä vähänkään merkityksellisiä myönteisiä taloudellisia, yhteiskunnallisia tai poliittisia seurauksia. Ylipäänsä saamelaisuus etnonationalistisessa nykymerkityksessään on vain muutaman vuosikymmenen ikäinen termi. Sitä ennen saamelaisuuden historia on lappalaisten historiaa, mikä usein sivuutetaan.

Saamelaiskäräjät ja sen poliittiset johtajat ovat pyrkineet osoittamaan, että käräjien vaaliluetteloon ja sen myötä virallisiksi saamelaisiksi pyrkivät saamelaisten verisukulaiset - lappalaiset - olisivat etnisesti suomalaisia, vaikka näillä statuksettomilla saamelaisilla ja virallisesti hyväksytyillä saamelaisilla on yhteinen sukuhistoria ja kulttuuri jo ainakin 1500-luvulta lähtien. Kuinkahan monta kertaa pitää vielä kuulla lapsellinen hokema "lappalaiset ovat suomalaisia" ja "lappalaiset ovat valesaamelaisia"?

Saamelaiskäräjien pitkään harjoittama lappalaiskulttuurin perinnön halveksiminen ja samalla porosaamelaisten oman historian ja sen mukana oman syvimmän olemuksen kieltäminen on johtanut yhä selvemmin tunnistettavaan identiteettikriisiin Lapissa. Reaktiot ovat olleet havaittavissa erityisesti niillä alueilla, joissa lappalaiskulttuureilla on ollut vankimmat perinteet, kuten Inarissa ja Enontekiöllä. Näiden alueiden tunturisaamelaisiakin alkuperäisempien asukkaiden mukaan ottaminen saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon on pyritty estämään kaikenlaisin epämääräisin perusteluin. Perustelut ovat nyt käyneet tuomioistuinkäytännössäkin kestämättömiksi.

Saamelainen kolonialismi

Uhkana on ollut lappalaisten ajautuminen toisen luokan kansalaisiksi omilla historiallisilla asuinalueillaan. Heidät on pyritty jättämään saamelaiskäräjien alkuperäiskansapolitiikalla passiiviseksi marginaaliväestöksi saamelaisen alkuperäiskansan kulttuuri-itsehallinnon ulkopuolelle. Tämä politiikka on kolonialistista useammassa mielessä. Sen kautta toteutuu alkuperäiskansan jakautuminen eriarvoisiin ryhmiin, joista valtiovalta suosii yhtä. Tämä on perinteistä hajota ja hallitse -politiikkaa. Valtion suosikikseen valitsema ryhmä edustaa väestöryhmää, jonka merkittävä osa on muuttanut Suomeen niinkin myöhään kuin vuoden 1852 jälkeen. On siten ilmeistä, että saamelaiskäräjien lappalaisia syrjivä politiikka on juuri sellainen kolonialistinen ilmiö jonka poistamiseen ILO:n alkuperäiskansasopimus on luotu.

Saamelaisten syrjimät lappalaiset kysyvätkin oikeutetusti kuinka on mahdollista, että heidän on välttämätöntä jatkuvasti puolustaa itseään osin samaa väestöä olevien saamelaisten aloittamassa kiistassa. Tähän päivään asti kiistaan mukaan vedetyt tavalliset saamenkieliset ihmiset ovat muuten eläneet sovussa ja rauhanomaisessa yhteistyössä lappalaisten kanssa. Olosuhteet ovat pitkälti määrittäneet yhteistyön eri muodot, sen mukaan mistä kulloinkin on kyse.

Kuka hyötyy kiistasta?

Monet kysyvät myös miksi perinteinen lappalainen yhteisö on ajautunut kiistaan, vaikka yhteisön sisällä ei pohjimmiltaan ole mainittavia ristiriitoja. Suoraviivaisin vastaus on saamelaiskäräjien todelliset tavoitteet - saada päättää kaikesta luonnonvarojen hallinnasta. Kysymys on siis siitä, millaisia etuja kiistan käynnistänyt saamelaiskäräjien poliittinen johto kuvittelee saavansa jos sen vaatimukset toteutuvat täysin tai edes pääosin.

Toinen menetelmä saavuttaa näkemys siitä miksi kiistasta on niin vaikea päästä eroon, on kysyä osapuolilta heidän motiivejaan. Muualla on havaittu ja huomattu, että tällaisella kiistan luomisella ja ylläpitämisellä on mahdollisuus saavuttaa monia etuja. Ylä-Lapin tapauksessa kiistan avulla pyritään saamaan saamelaiskäräjille saaliksi arvovaltaa, mahdollisuuden päättää maa- ja vesioikeuksista, maanrikkauksista, kala-apajista, omia muiden oikeudet. Siinä ohessa muutamalle oman suvun tai klaanin jäsenelle ja näiden poliittisille tukijoille saadaan vielä hyväpalkkaiset virat ja toimet, joiden avulla voidaan varmistaa että kerran saatu valta myös pysyy omissa käsissä.

Pahat lappalaiset?

Yhtenä kiistan motiivina annetaan ymmärtää, että saamelaisia sortavat lappalaiset ovat pahoja, koska he ovat saamelaisille uhka ja este heidän onnensa tiellä. Lappalaiset on mitätöitävä. Riidan kylväjien mielestä lappalainen on paha, saamelaisille vihamielinen, saamelaista alempi olio ja petollinen, minkä vuoksi häntä voidaan arvostella riippumatta siitä onko hän syyllistynyt viime aikoina johonkin erityiseen pahaan vai ei. Se on tapa teilata keskustelua. Monelle se riittää myös omaksi mielipiteeksi asioista.

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä on myös tavallista lyödä rasistin leima vastapuolen otsaan viittaamalla erilaisiin määrittelemättömiin käsitteisiin. Siksi todistellaan, miten saamelaisilla perinnetieto on siirtynyt tuhansien vuosien takaa tähän päivään. Todellisuudessa porosaamelaisten ei tarvitse mennä kuin muutama sata vuotta historiassaan taaksepäin, niin sieltä löytyvät metsästäjä- ja kalastajasaamelaiset joiden perillisiä he ovat ja joiden kulttuurista saamelainen kulttuuri on kehittynyt. Niinpä porosaamelaisten ja lappalaisten ikivanhat perinteet ovat yhteiset, mukaan lukien oikeudelliset perinteet ja moraaliset arvot. Kun saamelaiskäräjät korostaa tuhatvuotisia saamelaisia perinteitä, lappalaisilla on täysi syy kysyä, miksi niitä ei sitten noudateta. Miksi pyritään omimaan väärin perustein sellaista, mikä on toisten omaa? Miksi kielletään saamelaisuus toisilta saamelaisilta?

Hajota ja hallitse

Kiistan keskeinen syy on siis se, että saamelaiskäräjien poliittinen johto kieltää lappalaisten vaatimukset päästä samaan neuvottelupöytään saamelaiskäräjien kanssa. Seuraus tästä on, että lappalaiset ovat nousseet puolustamaan laillisia oikeuksiaan kun heidän alkuperäisyytensä ja lailliset oikeutensa kielletään. Identiteettineuvottelut ovat epäonnistuneet saamelaiskäräjien vastustuksen vuoksi. Valtio on vähät välittänyt osapuolijaosta ja on jatkanut yhden saamelaisryhmän suosimista.

Miksi Suomen eduskunta ja viranomaiset sallivat tällaista erottelua, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta? Aivan kuten ei oikeusministeriössä oltaisi jo kauan oltu selvillä siitä, että saamelaisilla ja lappalaisilla on yhteinen historia. Lakeja säädetään ja uudistetaan suruttomasti ja kevytkenkäisesti, vähät välittäen siitä mitä saamelaiskäräjien ajama kollektiivisten maa- ja vesioikeuksien muodostaminen merkitsee lappalaisten perinteisille oikeuksille, ja mitä lappalaisten oikeuksien päälle kasatun oikeuksien järjestelmästä saattaa seurata.

Tilanne on kaiken kaikkiaan sekava ja epämääräinen. Paitsi että vallitsee sekaannusta siinä, kenen oikeuksia ollaan - tai pitäisi olla - lisäämässä, miksi, ja millä perusteilla, on vielä epäselvempää kenen oikeudet vähenevät. Saamelaiskäräjät ovat päällimmäisenä vakuuttamassa että ILO-sopimus ei tule muuttamaan mitään. Uskokoon ken tahtoo, mutta miksi joku olisi ajamassa kuin käärmettä pyssyyn sellaista sopimusta joka ei muuta mitään?

Maata näkyvissä?

Oikeuksien lisääminen voi tuntua "kivalta", mutta toisen oikeudet voivat tarkoittaa toisen vapauksien rajoittamista tai tälle tulevia velvoitteita. Valitettavasti tällaisten seikkojen ymmärtäminen näyttää olevan vaikeaa jopa oikeusministeriössä, jossa pitäisi olla tämäntapaista asiantuntemusta. Ellei ole nukkunut oikeusopin perusluennoilla, näiden asioiden pitäisi olla itsestään selviä jo jokaiselle oikeustieteen kandidaatille.

Kiistan perimmäinen syy on siis maan ja muiden rajallisten luonnonvarojen hankkiminen saamelaisille lappalaisten kustannuksella. Sen kuvitellaan avaavan virallisille saamelaisille mahdollisuuden kasvaa alkuperäiskansana uuteen nousuun, samalla kun he saavat painaa maan rakoon tuon syntipukkinsa, pahan lappalaisen.

Kiista on joka suhteessa luonnoton ja epänormaali, koska sen osapuolet käyvät päivittäin kauppaa keskenään, solmivat avioliittoja, toimivat ja työskentelevät päivittäin samoissa yhteisöissä ja työpaikoissa, puhuvat samaa kieltä ja lapset käyvät samoja kouluja. Tällaisessa tilanteessa valtiovallan tehtävä on viheltää saamelaiskäräjien käynnistämä kiista poikki, koska se ei edistä todellista saamelaista kulttuuri-itsehallintoa. Vaikka oikeusministeriö ei tiettävästi ole sanonut sitä julki, Suomen valtio vetäytyy sen taakse, että se ei voi puuttua asiaan juuri sen takia, että saamelaisille on taattu kulttuuri-itsehallinto. Heikomman osapuolen jättäminen pärjäämään omillaan on äärimmäisen raukkamainen teko, ottaen huomioon valtion velvollisuudet kansalaisiaan kohtaan.

Valtion valitsema tie?

Edellä olevan perusteella päästään mielenkiintoisimpaan osuuteen. 1900-luvulla etnisiä konflikteja valtion sisällä alettiin tutkia ja päädyttiin kahteen eri malliin niiden ratkaisemiseksi. Ensimmäisessä mallissa valtion ei tule tunnustaa etnisiä identiteettejä, vaan jokaista kansalaista tulee kohdella tasavertaisena lain edessä. Toisessa mallissa etniset ryhmät tulee tunnustaa, mutta valtion tulee kehittää mekanismeja, joiden avulla eri ryhmät voivat elää keskenään samassa valtiossa. Ilmeisesti tarjolla olevista malleista valittiin tämä jälkimmäinen, mutta säästötoimet vai mitkä lie syyt johtivat siihen että mallia toteutettiin vajavaisesti.

Etniset ryhmät tunnustettiin ja monikulttuurisuus nostettiin kunniaan, mutta siihen valtion harrastus sitten lopahti. Tulos on samaa luokkaa kuin jos jokin valtio olisi päättänyt siirtyä vasemmanpuoleisesta liikenteestä oikeanpuoliseen, mutta liikenne olisi säästösyistä jätetty pyörimään itsekseen, kun vasta raskas liikenne oli siirretty oikeanpuoleiseksi. Tai, jos halutaan lisää vertauksia, kaikki liikenne olisi kyllä siirretty oikeanpuoleiseksi, mutta liittymät, liikennemerkit ja liikennesäännöt olisi jätetty ennalleen.

Valitettavasti Saamelaiskäräjien tavat ja sitä ohjaavat - ja sen eräiden johtajien levittämät - uskomukset poikkeavat merkitsevällä tavalla perinteisistä oikeuskäsityksistä, niin suomalaisista kuin saamelaisista. Näyttää myös siltä, että konflikti ei johdu niinkään saamelaiskäräjien ja lappalaisten välisistä ongelmista, vaan taustalla vallitsevista poliittisista päätöksistä. Hallitus on sitoutunut ILOn sopimuksen ratifioimiseen, vaikka etenkin oikeusministeriössä tiedetään hyvin, ettei siihen pohjimmiltaan ole edellytyksiä.

Kuka kantaa vastuun?

Vastuu kiistan aloittamisesta kuuluu saamelaiskäräjien poliittiselle johdolle. Saamelaiskäräjien toiminta pyörii näiden tavoitteiden ja päämäärien ympärillä ja sen poliittinen johto käyttää asiasta tietämättömiä käräjien jäseniä hyväkseen saavuttaakseen ne. Tekisi mieli sanoa, että vastuu kiistan lopettamisesta kuuluu Suomen valtiolle. Tarkemmin ajatellen pitääkin ehkä sanoa, että vastuu kiistan näinkin pitkästä jatkumisesta kuulu Suomen valtiolle.

Jokaisen Ylä-Lapin asukkaan on kysyttävä itseltään, onko syytä odottaa vielä toiset 25 vuotta että valtio herää tähän vastuuseensa? Vai olisiko niin, että vastuu kiistan lopettamisesta kuuluu sittenkin niille lappalaisille, jotka eivät enää suostu olemaan sorrettuina, ja niille saamelaisille, jotka eivät enää tyydy olemaan Suomen valtion suosikkeja ja käsikassaroina yhtenäisen saamelaisen alkuperäiskansan jakamisessa toisilleen vihamielisiksi ryhmiksi?

Saamelaiskäräjät antaa mielellään ulospäin sellaisen käsityksen, että saamelaisen itsehallinnon muodostaminen tulee merkitsemään huomattavia muutoksia: "Saamelaisille on palautettava kaikki ne oikeudet, jotka niiltä on menneinä sortovuosina riistetty. Koko valtion hallinto on uudistettava siten, että saamelaiskäräjien osallistumista ja vaikutusmahdollisuuksia lisätään antamalla sille veto-oikeus kaikkiin viranomaisten tekemiin päätöksiin." Kaikki tämä voi kuulostaa hyvältä, mutta todellisuudessa saamelaiskäräjien poliittisen johdon tavoitteena on yli 20 vuoden ajan ollut vallitsevan taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän muuttaminen saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon kautta kollektiiviseksi maanhallintajärjestelmäksi ja sen kehittäminen edelleen kohti utopistista saamelaisyhteiskuntaa.

Saamelaiset sinipaidat

Kun saamelaiskäräjistä piti luoda yhtenäinen taistelujärjestö, sen eheyttä ja yhtenäisyyttä pyrittiin varjelemaan siten, että saamelaiseksi hyväksyttävän tuli täyttää ankarat ehdot. Tällä tavoin saamelaiskäräjien poliittisen johdon tavoitteena oli saada saamelaisesti ajattelevan väestön etnisesti tietoisin osa poliittista toimintaa johtavaksi organisaatioksi, etujoukoksi. Ei ole vaikea tunnistaa että esikuviksi oli otettu kommunististen puolueiden organisaatioperiaatteet. Tiukoista jäsenkriteereistä huolimatta käräjien poliittinen johto on valitellut sitä, että saamelaisiksi on hyväksytty henkilöitä, jotka eivät saamelaisilta elämäntavoiltaan vastaa saamelaisuuden asettamia vaatimuksia. Kyse on tällöin juuri lappalaisista.

Saamelaisaktivistien joukko pohti heti saamelaiskomitean mietinnön luovuttamisen jälkeen 1974 miten vallan saaminen tulisi tapahtumaan, miten saamelaiset voitaisiin ohjata kollektiiviseen itsehallintoon. Oli jonkinlainen käsitys siitä miten tällainen malli toimi itärajan takana. Saamelaisten ja lappalaisten suuri enemmistö ei kuitenkaan ole ollut tällaisten epämääräisten kollektiivisten mallien takana. Epäilemättä suurin syy miksi saamelaisten poliittinen johto ei ole saanut laaja ymmärtämystä oman väestön piiristä johtui siitä, että saamelaisilla ja lappalaisilla on puhtaasti samat intressit, eivätkä he nähneet, että tällaiset kollektiiviset mallit eivät olisi tuoneet heille mitään taloudellista hyötyä. Pikemminkin haittaa, koska heidän yksityiset maanomistusoikeutensa olisivat olleet osa suurta kollektiivia.

Pulkasta pudonneet

Saamelaisten poliittisen johtajien jääminen hurjimmista tavoitteistaan johtuu monista syistä. Hei eivät ahtaassa dogmaattisuudessaan osanneet ja ymmärtäneet käyttää otollisia tilanteita hyväkseen, koska olivat vieraantuneet suomalaisesta poliittisesta todellisuudesta. Kaiken lisäksi heillä ei ollut riittävää omatoimisuutta. Myös suomalasiyhteiskunta ja poliitikot presidenttiä myöten havahtuivat ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ajanjaksona 1970-2000 saamelaisten poliittinen johto toimi erittäin aggressiivisesti ja menestyksekkäästi ja sai mukaansa suuren suomalaisen yleisön kannattamaan "saamelaisten oikeuksien palauttamista takaisin saamelaille", vaikka näyttöä niiden viemisestä ei ollut. Vuosien ajan poliittista johtoa kuunneltiin ja sitä uskottiin. Tiedotuksella on ollut tässä totuuden vääristämishankkeessa melkoinen osuus. Kun sankareista on ollut pulaa, on niitä ollut pakko tehdä vaikka käräjien poliittisista johtajista. Nyt kun tosiasiat ovat yhä enenevässä määrin tulleet päivän valoon, asioista ei haluta tehdä avoimesti tiliä.

Nuorisoharhaanjohtajat

Nuorisolla ei ole kokemusta historiasta, on vain käsitys lappalaisten ja saamelaisten vastakkainolosta. Netti- ja pudotuspelien sukupolvi on nähnyt näissä tasavertaisen kilpailun, jossa joukkueiden jäsenet ovat juoksennelleet ympäriinsä kisaten voitosta samoilla säännöillä pelaten. Ajatusta siitä että toisen ns. alkuperäiskansajoukkueen pelaajat vaativat toisen joukkueen laillisten oikeuksien ja historian siirtämistä itselleen pidettiin epäkorrektina. Miksi painottaa uhkapelin älyttömyyksiä. Todistakaamme mieluummin yhdessä kuinka suurenmoisia patriootteja ovatkaan olleet saamelaisten poliittiset johtajat, kun he ovat uskaltaneet lähteä katkaisemaan saamelaisia sortavan siirtomaahallinnon selkää. Alkuperäiskansan sankarit taistelivat saadakseen palautettua yli 400 vuotta sitten haudatun lapinkyläjärjestelmän - tosin sillä pienellä erotuksella että sen uudet isännät olisivat olleet aivan muita kuin historiallisista lapinkylistä polveutuvaa väestöä.

Alkuperäiskansaideologian paremmuuden akateemiset tulkitsijat ja täysin amatöörimäiset sympatisoijat eivät väsy artikkeleissaan ja muissa luomuksissaan keksimästä uusia perusteluja kestämättömän sortopolitiikan puolustukseksi. Tällä henkisellä ravinnolla syötetään vielä kypsymätöntä nuorisoa, joka nielee sen innoissaan kun vanhat parkkiintuneet saamelaiskäräjäveteraanit kehuvat kilpaa saamelaisnuorison valveutuneisuutta.

Aikansa kutakin

Kulttuuri-itsehallintoa varten virallisesti luodusta saamelaiskäräjistä on siis yhä enemmän tullut julkinen poliittinen toimija. Sen lappalaisten itsemääräämisoikeutta rajusti kaventavat vaatimukset muodostavat todellisen uhkan perustuslaillisille oikeuksille, ihmisoikeuksille, perusoikeuksille ja alkuperäiskansaoikeuksille. Saamelaiskäräjien ideologiana Suomessa on ollut omalaatuinen sekoitus etnonationalistista puhtaus- ja pelastusoppia, jota se on halunnut levittää valtauskonnoksi koko Ylä-Lapin alueelle, ja jonka osana on ollut aimo annos lappalaisten oikeuksien mitätöimiseen tähtäävää kolonialismia.

Tämän ideologian alla saamelaispoliittisen suuntauksen todellisena pontimena on ollut saamelaiskäräjien poliittisen johdon peräänantamattomuus. Määräävänä puolena siinä on koko ajan ollut räikeä lappalaisvastainen asenne. Tämän epäonnistuneen politiikan seuraukset ovat täydellä painolla saaneet kokea lappalaiset, mutta myös virallisesti hyväksytyt saamelaiset ovat huomaamattaan saaneet maksaa siitä kalliisti eräiden hankkeiden kohtaaman vastustuksen ja oman henkisen pahoinvoinnin muodossa. Näin ollen koko saamenkansa, niin viralliset saamelaiset kuin statuksettomat, ovat kärsineet saamelaiskäräjien poliittisista linjauksista. Ei ole mitään syytä jäädä odottamaan että tämä politiikka oikenisi itsestään, ja siksipä sen oikaisemiseen tähtäävät voimat ovat jo lähteneet liikkeelle.

Jälkisanat

Saamelaisten kotiseutualue Suomessa on räikein esimerkki Suomessa alueen väestön - osin verisukulaisten jakautumisesta - kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin vuoden 1995 jälkeen. Tämä keinotekoinen jako on kumottava mahdollisimman pian.

Kun ajatellaan ihmisiä yhdistäviä tekijöitä ja poliittisten määritelmien keinotekoisuutta, voidaan todeta, että lappalaisia ja saamelaisia ovat yhdistäneet lukuisat tekijät alkaen yhteisestä geneettisestä perimästä. Luonto on osaltaan sanellut ne toimeentulon keinot ja kulttuurien muodot, joita ihmiset ovt käyttäneet. Toimeentulon hankkimismenetelmät (maanviljely, karjanhoito, metsästys, kalastus ja poronhoito yms.) ja jopa ruokakultuuri ovat muodostaneet tällä pohjoisella alueella hyvin samankaltaiseksi. Niinpä lappalaiset asukkaat eivät löydä mitään uutta vieraillessaan naapurimaiden etnografisissa tai kotiseutumuseoissa.

Saamelaisten ja lappalaisten suhteen suuri teema ei ole ollut vihollisuus, vaan saamenkielen kautta jonkinlainen erillisyys. Etnisesti melko yhtenäisessä lappalaisyhteisössä on ollut hyvin vähän kansanryhmin välisiä jännitteitä. Saamelaismääritelmän perusteella saamelaiskäräjien tekemät historian tulkinnat on ollut irvokas tapa edistää "alkuperäiskansan asiaa". Yhteisen historian erottajaksi tuli ideologia, joka on ollut fanaattisempi kuin moni uskonto konsanaan.

Nykyinen epäonnistunut saamelaismääritelmä aiheutti aikoinaan sen, että kaikkien on ollut pakko reagoida. Eri lakeihin esitetyt muutokset olisivat koskettaneet jokaista, koska saamelaismääritelmä olisi murtanut väestön rinnakkaisolon ja tasa-arvon mukaisen elämän periaatteet, joiden mukaan Ylä-Lapin väestö on toiminut vuosisatojen ajan kaikissa tilanteissa.

Ennen saamelaiskäräjälain säätämistä lappalaisten maine Suomessa oli varsin hyvä. Heidän kanssaan voitiin hyvin elää ja tehdä yhteistyötä. Lappalaisia arvostettiin, mutta heihin ei pitkän päälle aina luotettu. Saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen tilanne muuttui: lappalaiset pyrittiin pyyhkimään pois kartalta. Johtavat saamelaispoliitikot lähtivät siitä, että yhteisen kielen ja intressien puuttumisen takia lappalaisten kanssa, sukusiteistä huolimatta, ei voinut edes keskustella. Juuri tämän takia lappalaisten suhde saamelaisiin muuttui niin radikaalisesti, kun kävi lisäksi ilmi, mihin saamelaiskäräjien poliittinen johto pyrki.

Saamelaisaatteessa oli paljon kypsymätöntä, ahdasta ja epäviisasta, joka vähät välitti saamelaisten ja lappalaisten yhteisestä historiasta ja kulttuuriperinnöstä. Saamelaiskäräjälain pyrkimyksen myötä syntyi tarvetta luodata uudelleen Lapin asutushistoriaa ja tarkastella saamelaisten asemaa muustakin kuin kielihistorian näkökulmasta. Tämä johti siihen, että juuristaan tietoiset lappalaiset ryhtyivät syventymään historiaansa. He ymmärsivät, että kysymys oli heidän esi- isiensä asuttamasta maasta.

Aggressiivisesti koko maailmaan asennoituvan saamelaiskäräjien menestyksen eräs selitys on se, ettei mitään myönnetä, vaan jatkuvasti väitetään miten saamelaisia sorretaan. Samoin oletetaan, että jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan. Se on kategorisointia tiukalla linjalla. Vaikka uusimmat tieteelliset tutkimustulokset osoittavat, että saamelaiskäräjien poliittisen johdon vaatimuksilla ei ole mitään perusteita, tabua ei haluta rikkoa, eivät päättäjät ja eivätkä tottelijat. Aatteellinen oikeaoppisuus oli kaunista, mutta poliittisen realismin kanssa sillä ei olut mitään tekemistä. Saamelaiskärjäien hallinto oli monessa suhteessa samankaltainen itänaapurin esikuvansa kanssa. Maanomistusta ja hallintaa koskevien uudistus pohja tuhottiin epäkäytännöllisillä ja tehottoman utopistisella ja tehottomalla haihattelulla. Lopputuloksena oli väestöjä jakava juopa.

Voidaksemme ymmärtää miksi Ylä-Lapissa käydään kiistaa siitä ketkä ovat alkuperäisväestöä ja ketkä eivät meidän on perehdyttävä historiaan. Nykyisyys on seurausta historiasta. Kiistan syntyyn on myös vaikuttanut Pohjoismaiden yleispoliittinen tilanne, joka on vetänyt Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Venäjällä asuvat saamelaiset vaatimaan palauttamaan valtioiden saamelaisilta ryöstämien maiden palauttamista takaisin niiden alkuperäisille omistajille.

Viime aikaisen uutisoinnin perusteella kovin myönteisen kuvan muodostaminen Ylä-Lapin alkuperäiskansa kysymyksestä jää kovin ristiriitaiseksi. En ollenkaan halua väittää, että yksittäiset uutiset sinänsä olisivat kovin virheellisiä tai vääristeltyjä. Enkä myöskään halua ummistaa silmiä alueen poliittisilta ja taloudellisilta ongelmilta. Sen sijaan väitän, että suuren yleisön mielikuva Suomen alkuperäisväestönä on erittäin pahasti vääristynyt, koska saamelaiskäräjät jättää esityksissään kokonaan huomiotta lappalaiset.

Saamelaisten kotiseutualue sijaitsee suomalaisille suurelle yleisölle liian kaukana, jotta muut kuin dramaattiset uutiset kantautuisivat alueen ulkopuolella asuvalle enemmistölle, tai sitten uutiset ovat ruusunpunaisten lasien läpi suodatettua ilosanomaa, jota poliittiset pyhiinvaeltajat ovat levittäneet, sekä suuren yleisön että tiedottajien tiedon puute Ylä-Lapista tekee mahdolliseksi kohu-uutisen pääsyn valtamedioissa.

Takaisin