Miksi oikeasta tiedosta tuli ongelma?

Kiista Ylä-Lapin maanomistuskysymyksestä nousi julkisuuteen erityisesti 1990-luvun alussa. Lapin lehdissä kirjoitettiin asiasta melkein päivittäin, ja yleisönosastossa oli kirjoituksia samasta asiasta puolesta ja vastaan. Tietotulvasta huolimatta kokonaiskuvan hahmottaminen osoittautui vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Saamelaisvaltuuskunnan ja sen työtä jatkaneen saamelaiskäräjien taholta ei osattu antaa jäsenneltyä, perusteltua ja helposti omaksuttavaa tietoa kiistan syistä ja sen seurauksista. Tätä olisi tarvittu, sillä paikalliset ja myös valtakunnalliset tiedotusvälineet vaativat poliitikoilta tietoja. Koska tiedon sisältö oli sekavaa, uutisoinnin logiikka romahti ja seurauksena oli kaoottinen tilanne, joka herätti entistä enemmän hämmennystä. Lopulta yksikään taho ei ottanut kokonaisvastuuta tiedottamisesta. Toisaalta, vähän vaikeapa saamelaiskäräjien olisi ollut selittää totuudenmukaisesti että tässä nyt havitellaan omiksi toisten maita.

Kentälle levisi hämmennys. Mistä oikeastaan oli kysymys, kysyi moni saamelainen ja lappalainen. Selvisihän se kuitenkin ennen pitkää, että kysymyksessä oli yritys maiden hallinnan siirtämiseksi oikeilta omistajilta saamelaiskäräjien ohjaukseen "saamelaiskulttuurin turvaamiseksi". Tavalliset saamelaiset ja lappalaiset eivät ymmärtäneet, kuinka tällainen perusvirhe näinkin tärkeästä asiasta tiedottamisessa oli päässyt tapahtumaan. Paikallislehdet antoivat runsaasti palstatilaa lukijoiden mielipiteille. Yleisönosastot täyttyivät aggressiivisista kirjoituksista, joissa vaadittiin saamelaisjohtajia vastuuseen teoistaan. Joissakin mielipiteissä kyseenalaistettiin avoimesti saamelaiskäräjien sihteeristön osaaminen. Hankkeen takana olevat saamelaiset leimasivat eri mieltä olevat saamelaisvihamielisiksi.

Silloisten toimittajien tärkein tavoite oli saada selville kuinka tällaisiin samaa väestöä jakaviin esityksiin oli päädytty. Tiedon sisältö oli edelleenkin epävarmaa, koska esityksen tausta-analyysi ja perustelut olivat sihteeristön ja poliittisen johdon hallussa. Tiedostusvälineillä ei ollut mahdollisuutta tutustua asiakirjoihin ennen kuin Niilo Tervo kaivoi arkistoista asiaan liittyvät oikeushistorialliset faktat päivänvaloon. Se repäisi vihdoinkin verhon salaisuuden edestä. Samalla hän järkytti kaikkia lakia ja oikeutta kunnioittavia kansalaisia.

Herääkin kysymys miksi avoimeen tiedotukseen pyrkivässä yhteiskunnassa juuri oikeasta tiedosta tuli ongelma, joka kärjisti intressiryhmien välisiä ristiriitoja? Tähän ja moniin muihin kysymyksiin on tärkeä etsiä relevantteja vastauksia.

Kiistan jatkuminen selvityksistä huolimatta

Paikallisyhteisöt, joista toisissa eri väestöryhmät olivat eläneet rinnakkain ja sovussa yli 150 vuoden ajan, osoittautuivat yllättävän tietämättömäksi niiden elämään vaikuttavista lakiesityksistä. Alueella ei ollut riittävästi sosiaalista pääomaa käsitellä esiin tullutta vallankumouksellista esitystä siirtää ihmisten lailliset oikeudet väestöryhmältä toiselle. Muodostuneen yhteisen ongelman ratkaisua ei ymmärretty siirtää puolueettomalle taholle. Se yritettiin lakaista maton alle ns. Pokan työryhmän mietintöön nojaavilla esityksillä. Tällainen päätös jakoi yhteisön jyrkästi, synnytti katkeruutta ja heikensi asukkaiden ja viranomaisten välistä luottamusta ja vuoropuhelua.

Lapinkylien yhteistyöjärjestö järjesti Pokan toimikunnan mietinnön julkistamisen jälkeen tiedotustilaisuuksia. Sana oli kiertänyt alueen asukkaiden keskuudessa ja järjestäjät olivat kutsuneet tilaisuuksiin myös käräjien ja viranomaisten edustajat. Käräjien taholta suhtauduttiin kutsuun epäluuloisesti. Kieltäytyminen lapinkylien edustajien tapaamisesta horjutti käräjien mainetta. Tilaisuuksissa salit olivat ääriään myöten täynnä. Paikalliset asukkaat saivat nyt ensimmäisen kerran tilaisuuden keskustella esitysten oikeudellisista ja muista vaikutuksista.

Kiista sai muutaman vuoden hengähdystauon siksi ajaksi kun oikeusministeriön Oulun yliopistolta tilaamat maaoikeusselvitykset valmistuivat. Kun selvitykset julkaistiin, saamelaiskäräjät ilmoitti julkisesti, ettei se hyväksy tutkimuksen johtopäätöksiä. Samanlaisen tuomion oli sitä ennen jo saanut oikeusministeriön asettaman selvitysmies Wirilanderin erinomainen lausunto Ylä-Lapin maaoikeushistorian kehittymisestä. Vaikka tutkijoiden osaamista ei asetettu kyseenalaiseksi käräjien lausunto yllätti. Se synnytti jälleen pattitilanteen ja niin kiista jatkui ja syveni.

Käräjien johto ei sittemmin ole pyrkinyt paikkaamaan pahasti vaurioituneita suhteita paikallisiin ja valtakunnallisiin tiedotusvälineisiin. Viranomaiset ovat seuranneet passiivisina keskustelua sivusta.

Tiedotuksen tilinpäätös

Mitä kiistan ympärillä tapahtui Pokan toimikunnan mietinnön julkistamisen jälkeen? Kun monimutkaista tapahtumasarjaa katsellaan tiedottamisen näkökulmasta, esiin nousee kolme keskeistä kysymystä. Tiedostusvälineet - kiitos Veikko Väänäsen - olivat koko prosessin ajan tasalla, mutta silti reaaliaikainen uutisointi ei tuottanut yhteisöllisesti arvioituna tulosta. Nopeatempoinen uutisointi tuotti kylläkin paljon tietoa, mutta se jäi kuitenkin sisäisesti ristiriitaiseksi ja jäsentymättömäksi. Analyyttisiä uutisia ja taustajuttuja oli vähän. Kiistasta uutisoineilla toimittajilla oli vaikeuksia hahmottaa tilanteen eri sosiaalisia ja kulttuurisia tasoja. Ongelma oli, ettei kukaan toimittaja tiennyt varmasti mistä kaikki johtui. Sekin kyllä selvisi ennen pitkää.

Nopea tiedotusrytmi lisäsi saamelaiskäräjien poliittisen johdon stressiä. Poliittisen johdon suurimpia ongelmia oli ettei se osannut jakaa aikaansa oikein, vaan suuri osa siitä meni "valheiden oikomiseen".

Maaoikeusasiassa viitattiin Kaisa Korpijaakon väitöskirjaan. Tiedon määrään verrattuna tiedon sisältö jäi kuitenkin ohueksi. Lehdet ja sähköiset tiedotusvälineet antoivat tilaa asukkaiden negatiivisille tunteille ja agressessiolle. Niinpä saamelaiskäräjien johto kritisoi ankarasti toimittajia, jotka heidän mielestään sivuuttivat käräjien toimittaman "faktatiedon" ja "ratsastivat halpahintaisen tunnetiedon varassa". Sama lähestymiskulma on muodostunut suoranaiseksi perinteeksi: Suomen saamelaisnuoret r.y. julkaisi toukokuussa 2013 " Kahdeksan virheellistä väittämää ja väärinymmärrystä saamelaismääritelmäkeskustelussa", vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet julkaisi helmikuussa 2014 "99 kysymystä ja vastausa ILO-sopimuksesta", ja paraikaa julkaisemistaan odottaa "100 vuotta saamelaista yhteistyötä - 100 faktaa saamelaisista". Jos ei viimeksi mainittu ylitä roimasti laadullisesti kahta ensimmäistä, historiaan jää kolmen dokumentin sarja, jossa lukijan on jokaisen numeroidun väitteen kohdalla syytä kysyä "faktaa vai fiktiota".

Loppupäätelmiä

Niin kauan kuin saamelaiskäräjät ei suostu käymään yhteisöllistä keskustelua lappalaisen osapuolen kanssa, kiista tulee jatkumaan. Pokan toimikuntaan ja rauenneisiin lakiesityksiin liittyvät tapahtumat ovat jo nyt painuneet ihmisten kollektiiviseen muistiin "katastrofiaikana". Eri osapuolten väliset keskusteluyhteydet ovat tulehtuneet, eikä käräjillä ole halua niiden parantamiseen, kuten saamelaissopimuksen salainen valmistelukin osoittaa.

ILO-sopimuksen ja saamelaismääritelmän muuttamiseen liittyvät kaoottiset tapahtumat vuosina 2014 ja 2015 ovat jääneet kaikkien osapuolten mieleen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen julkitulon yhteydessä samat negatiiviset toimintamallit kaivetaan jälleen esiin. Kulttuurin syvärakenteisiin siirtyneitä malleja on vaikea muuttaa.

Asioista on kirjoitettu jossain määrin, mutta samoin kuin 1990-luvun alussa niin laajan yleisön kuin jopa kansanedustajien on vaikea tai mahdotonta hahmottaa kokonaiskuvaa. Osapuolet ovat erimielisiä siitä miten koko jupakka olisi pitänyt alun perin hoitaa ja miten nyt tulisi edetä. Saamelaiskäräjät on vetäytynyt kuoreensa kuin erakkorapu ja kipittää sieltä neuvotteluihin vain oikeusministeriössä olevien ymmärtäjiensä kanssa. Mikäli saamelaiskäräjät olisi heti kiistan puhjettua ottanut yhteyttä tiedotusvälineisiin ja kertonut tiedotustilaisuudessa avoimesti ja rehellisesti todellisista päämääristään ja niiden perusteluista, olisi se luultavasti säästynyt suuremmalta luottamuksen menettämiseltä johon sen valitsema "valheiden oikominen" johti. Oli yksinkertaisesti liiankin ilmeistä että todellisuudessa oli kyseessä paniikissa tehty, sortumisuhan alaisen valheellisen rakennelman paikkaaminen selittelyllä ja uusilla valheilla. Yhteistyöhalukkuus olisi korvannut prosessitiedon ymmärtämisen puutteen. Vieläkään linjan muuttaminen ei ole mahdotonta.

Kiista osoittaa, ettei reaaliaikainen tiedonvälitys välttämättä rikastuta tiedon sisältöä tai helpota monimutkaisten asioiden hahmottamista. Kun mielipiteet välittyivät ainoastaan julkisen sanan kautta, seurauksena oli sekasotkua ja konfliktia.