Viime vuosina on monenlaisia selityksiä esitetty saamenkielestä ja sen uhanalaisuudesta. Johtavien saamelaispoliitikot ovat väittäneet, että alkuperäis -ja heimokansoja koskevan ILOn sopimuksen ratifointi pelastaisi uhanalaiset saamenkielet, joita ovat pohjois-, inarin- ja koltansaamenkielet. Usein saamenkielten kehitykseen liittyvät selitykset liittyvät saamelais- ja muun samalla alueella asuvan väestön suuruuteen, liikkuvuuteen ja taloudellisiin näkökohtiin. Kysymyksiä herättää edelleen se miten on mahdollista että pohjoissaamenkieli on säilyttänyt asemansa yhteiskuntien rakennemuutosten myllerryksistä huolimatta? Selityksiä on monia.

Tässä yksi. Aikoinaan Ylä-Lappiin muuttanut porosaamelaisväestö tarvitsi laajoja alueita tullakseen toimeen, mutta alempana Tenon tuottavassa jokilaaksossa asuva saamelaisväestö - jokisaamelaiset - paljon vähemmän maa-alaa. Inarissa taas ekologisesti monimuotoinen alue piti yllä sekä Inarin että tunturisaamelaisten kielet. Näillä molemmilla on ollut aina erityinen, erilaiseen paikalliseen ekologiaan sopeutunut omavarainen taloutensa: esimerkiksi tunturialueilla ja niitä ympäröivissä metsissä saattoivat elää porosaamelaiset ja inarinsaamelaiset villipeuranpyytäjät sovussa. Toisaalta inarinsaamelaisten vuotuiskierto käsitti pienempiä alueita. Heillä ei ollut tarvetta siirtyä perinteisen vuotuiskierron ulkopuolelle, koska ei ollut tarvetta käydä kauppaa välttämättömyystavaroilla muiden kanssa.

Nämä kaukaiset ajat johon edellä viittaan selittävät sen minkälaisessa ympäristössä saamenkielet ovat kehittyneet ja saaneet muotonsa. Saamenkielestä huolta kantavana olen joutunut monesti kysymään, että säilyvätkö meillä puhutut saamekielet tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa: Suomen 10 000 saamelaisesta asuu n. 7 200 saamelaisalueen ulkopuolella muualla Suomessa enemmistöväestön, suomalaisten, keskuudessa. Vastaavasti saamenkielten ydinalueilla saamenkielen puhujia on enää 1 000 - 2 000, joista suuri osaa asuu Ivalossa ja sen lähialueilla elävän suomenkielisen väestön kanssa. Joten saamelaisten osalta voi todeta suomen kielen käytön nousseen lähes kaikkialla saamenkielen rinnalle. Tämä johtuu siitä että yhteiskunta on suosinut valtion oman kielen (suomi) käyttöä hallinnossa, opetuksessa, kaupassa, armeijassa, viihteessä jne.

Myös eri puolilla Suomea asuvien saamelaisten keskuudessa suomenkieli on levinnyt laajasti. Syytkin ovat selvät. Saamelaisten osalta perinteiset kieliyhteisöt ovat olleet pieniä ja ne ovat sijainneet pienillä alueilla laajojen erämaiden keskellä. Tie ja liikenneyhteyksien parantumisen myötä saamen kielen puhujien määrä on jatkuvasti laskenut. Tänään suurin osa saamelaisten välittömässä läheisyydessa asuvista naapuresta puhuu suomea. Saamenkieltä puhuvat kohtaavat säännöllisesti päivittäin suomen kieltä puhuvia ja joutuvat asioimaan näiden kanssa.

Tänä päivänä saamelaisen on oltava vähintään kaksikielinen, voidakseen käydä kauppaa, neuvotella eri tahojen kanssa raaka-aineiden ja erilaisten tuotteiden saatavuudesta. Toiseksi ja edellisen lisäksi aikaisemmin saamelaiset oppivat saamenkielen lapsena kotona tai sosiaalisesti, ei siis muodollisessa kouluopetuksessa. Itse kuulun näihin saamelaisiin.

Saamenkielen monimuotoisuuteen vaikuttaa sosiaalis-taloudellinen, tekijä joka on valtioiden poliittinen organisaatio: saamenkielten monimuotoisuus on pienentynyt ja suurin osa saamelaisväestöstä on hajautunut laajalle alueelle Suomessa. Kun toimeentulon vaikeudet ovat saamelaisalueella lisääntyneet ovat perheet joutuneet hakemaan töitä ennestään tuntemattomilla alueilta Suomesta, suomenkielisten yhteisöjen naapurina.

Suomen valtakieli suomi on suurelta osin korvannut erilaiset paikalliset saamenkielet. Esim. metsä Lapissa puhuttiin vielä 1700-1800-luvuilla metsälappia. Tämä kertoo siitä miten Ruotsi-Suomi sittemmin Venäjän valtio ovat pyrkineet levittämään omia kieliään valtioon liittyneiden saamelaisryhmien kustannuksella.

Suomen kielen leviäminen on ollut osittain valtion hallinnon ja kansallisen yhtenäisyyden tarkoituksiin tarkoitettua politiikkaa, kun yksittäiset saamelaiset omaksuivat suomenkielen saadakseen itselleen taloudellisia ja sosiaalisia mahdollisuuksia. Saamenkieltä käyttävien määrän vähenemiselle ei yhteiskunnan rajussa rakennemuutoksessa näy olevan vaihtoehtoja. Saamelaisten kotiseutualueella asuva saamenkielinen väestö on joutunut mukautumaan valtion kielipolitiikkaan, mikä tarkoittaa sitä, että alueelle muuttaneet suomalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ovat hyödyntäneet mahdollisuutensa levittäytyäkseen saamelaisryhmien kustannuksella ohjaten heidät käyttämään omaa kieltään syrjäyttämällä paikalliset saamenkielet. Tällaisen kehityksen välittömänä tuloksena on tänään erittäin alhainen saamekielten monimuotoisuus.

Nykyinen kehitys näyttää johtaneen siihen että saamelaislapset oppivat suomen kielen lisäksi englantia, mutta entistä vähemmän vanhempiensa kieltä saamea. Tämä koskee erityisesti niitä noin 7 000 saamelaista jotka asuvat saamelaisalueen ulkopuolella valtaväestön keskuudessa. Nykymenolla tämä merkitsee, että lopulta vain saamelaisalueella asuvat vanhukset puhuvat saamea kunnes viimeinen heistä kuolee.

Kierrellessäni viime vuosina eri puolilla saamelaisaluetta on selvästi ollut nähtävissä saamenkielen rappiotila. Se näkyy ja tuntuu siinä että kieli oli menettänyt kielioppinsa monimutkaisuutta, äidinkielen sanoja on unohtunut ja siihen on liitetty vieraskielistä sanastoa ja suomenkielen kieliopin piirteitä. Myös kielellistä assimilaatiota jarruttavia tekijöitä kuten joka kotiin jaettavia saamekielisiä lehtiä ja kirjoja on niukasti, jos ollenkaan enää tarjolla. Sen sijaan nuorille tarjottavia kielipesiä on ainakin Inarissa ja Ivalossa tarjolla. Ongelma tässäkin kuten muuallakin on, että ne eivät kauas kanna silloin kun saamelaisnuori joutuu muuttamaan toimeentulon vuoksi muualle, alueen ulkopuolelle.

Edellä haluan tuoda esille saamenkielen uhanalaisen tilan. Saamenkielen uhanalaisuuden määrittämisessä ratkaisevaa on siirtyykö kieli kotona vanhemmilta lapsille: kun siirto katkeaa, kieli on tuomittu, vaikka kuluisi 90 vuotta ennen kuin viimeinen saamenkieltä sujuvasti osaava lapsi ja hänen kanssa itse kieli kuolevat. Tältäkin osin tilanne näyttää synkältä.

Nykyisen yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena saamenkielen asema näyttää entistä uhanalaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Mikä siis neuvoksi? Saamenkieltä elvyttävien keinojen polkaiseminen tässä tilanteessa edellyttäisi saamenkieltä puhuvien huomattavasti suurempaa osuutta väestöstä, valtion tunnustamaa asemaa virallisen valtakunnallisena kielenä, puhujien omat asenteet omaa kieltään kohtaan ovat myös tärkeitä. Valitettavasti valtion tuki ei kuitenkaan takaa kielelle turvattua asemaa, kuten inarinsaamenkielen heikkeneminen ja suomenkielen nousu osoittavat.

Tässä yhteydessä sopii kysyä mikä on kielen tarkoitus? Kielen tarkoitus on viestiä. Jos kukaan ei puhu kieltä, sillä ei ole tarkoitusta. Eri kielet erottavat ihmiset toisistaan, joissakin tapauksissa myös kulttuurit toisistaan. Tähän suuntaan tilanne on ajautumassa eri saamelaisten kieliryhmien osalta.

Jotakin silti voidaan tehdä. Jos saamelaiset näkevät niin paljon vaivaa he tulevat kaksikielisiksi saamella ja suomella. Se on kuitenkin heidän asiansa. Saamelaispoliitikot ovat vaatineet valtiolta tukitoimia saamenkielen elvyttämiseksi. Yhtenä keinona on jo vuosikymmenien ajan vaadittu saamelaiskulttuurin elvyttämiselle kansainvälisen työjärjestön ILOn sopimuksen ratifiointia ilman saamenkielen käyttöä koskevaa olosuhdeselvitystä. Sama linja näytti olleen Hallbergin toimikunnan esityksillä, jotka saamelaiskäräjät kakkien yllätykseksi hylkäsi.

Valitettavasti ILOn sopimukseen ratifiointia perustellaan saamenkielen elvyttämistä lisäävillä toimenpiteitällä. ILO-sopimus koskee ainoastaan maiden omistuksen ja hallinnon osalta yhdenvertaisuutta korostavia toimenpiteitä ainoastaan saamelaisten kotiseutualueella, ei siellä missä saamelaisväestön enemmistö nykyään asuu, eli muualla Suomessa.

Entä miten on tilanne niiden vanhempien lasten osalta, jotka asuvat muualla Suomessa? Usein muualla Suomessa syntyneet lapset ovat käytännössä yksikielisiä ilmeisesti syistä: useimmilla heistä on vähän säännöllisiä tilaisuuksia puhua vanhempiensa käyttämää saamenkieltä. Tällainen enemmistöväestön kieliympäristö ei anna suuriakaan mahdollisuuksia aktiiviselle saamenkielen käytölle. Tilannetta heikentää lisää se, että useat saamelaiset ottavat suomea puhuvan puolisokseen.

No mitä neuvoksi? Pohjoismaisen alkuperäiskansan kulttuurisen hajoamisen kääntämiseen pyrkivät ohjelmat olisivat tehokkaampia ja halvempia kuin toimeentulotuki sekä saamelaisille että veronmaksajille. Toimeentulosta poiketen tällaiset ohjelmat pyrkivät pitkäkestoisiin ratkaisuihin. Oman saamekielisen identiteetin säilyttäminen ei saisi tuntua tyhjänpäiväiseltä puurtamiselta. Se pitää tanskalaiset ja norjalaiset rikkaina ja onnellisina ja saamelaiset vapaana.

Kielitietieteilijöiden suuri enemmistö ei tunnu pitävän uhanalaisten saamenkielten tutkimusta tänä päivänä kovin tärkeänä. Tässä tilanteessa hallinnot ja yhteiskunta voisivat kouluttaa ja tukea useampia kielitieteilijöitä. Toiseksi hallinto voisi tukea saamenkieliä aktiivisemmalla politiikalla, joka sisältäisi monia kielen elvyttämistoimenpiteitä. Valtion tuessa uhanalaisten saamenkielten elvyttämiselle olisi vielä paljon kehitettävää.

Suomen hallitus käyttää uhanalaisten eläin- ja kasvilajien säilyttämiseen enemmän rahaa kuin uhanalaisten saamenkielten suojeluun. Vertaus kuvaa mielestäni prioriteettien suurta epäjohdonmukaisuutta. Jos ihminen arvostaa uhanalaista luontoa, miksi ei anneta arvoa uhanalaisille saamenkielille, joiden merkityksen suuren yleisön luulisi helpommin ymmärtävän. Kolmanneksi monet saamelaiset voisivat tehdä paljon kielensä hyväksi, kuten ovat Amerikan alkuperäiskansojen edustajat tehneet.