Saamelaisalueella asuu noin 50 000-70 000 saamelaista, mutta sen pinta-ala vastaa koko Suomen pinta-alaa. Saamenmaa on koko historiansa ajan muuallakin asuvien mielenkiinnon kohteena. Tämän voimakkaiden tunteiden värittämän mielenkiinnon syynä on ensiksikin ollut alueen väestön hankkimien turkisnahkojen ja muiden luonnontuotteiden verottaminen, johon sittemmin on liittynyt eri valtakuntien pyrkimykset saada verotuksen tuotto itselleen. Myöhemmin alueelta on löytynyt muitakin rikkauksia, ja sen sotilaspoliittinen merkitys on kasvanut.

Saamelaiselle kulttuurille heidän asuinalueensa sijainti neljän valtion alueella on merkinnyt pääasiassa eriasteisia ongelmia. Etenkin 1970-luvulta lähtien saamelaisten historia on näyttäytynyt eriasteisina konflikteina. Erilaiset kiistat loputtomilta tuntuvine vaiheineen ovat täyttäneet lehtien sivut alkaen n.s. Altan tapahtumista 1970-lopulla.

Saamelaisten historiassa on hyvin paljon kiistanalaisia kysymyksiä, jotka herättävät kiihkeitä mielipiteitä sekä tiedeyhteisössä että laajemman yleisön keskuudessa. Tutkijoita on etenkin viime aikoina syytetty hyvin usein asenteellisuudesta, ja tieteellisen keskustelun käyminen ilman poliittista sivumerkitystä tuntuu olevan tällä hetkellä lähes mahdotonta. Lähes jokainen tutkimus saamenmaan ja saamelaisten historiasta tulkitaan poliittiseksi kannanotoksi, joka on myönteinen etnisille saamelaisille ja kielteinen statuksettomille saamelaisille tai päinvastoin.

Etnisten ja statuksettomien saamelaisten välistä konfliktia ympäröivät voimakkaat ja toisilleen vastakkaiset myytit, joiden vaikutuksesta historioitsijat tahtoen tai tahtomattaan joutuvat työskentelemään. Konfliktiin kuuluvassa propagandasodassa historioitsijoiden tehtävänä on ollut lähinnä kuvata historia siten, että se tukee jommankumman kiistapuolen poliittisia vaatimuksia.

Yhtenä kiistelyn aiheena on kysymys siitä onko lappalainen sama kuin saamelainen. Useimmat ovat yhtä mieltä ainakin niin pitkälle että termit eivät ole toistensa synonyymejä.

Saamelaiskäräjiä lähellä olevien tutkijoiden uusimpien linjausten mukaan saamelainen tarkoittaa samaa kuin saamenkieltä puhuva, saamelaiseen sukuyhteisöön kuuluva yksilö. Saamenkielen ei kuitenkaan tarvitse olla omakohtaista, riittää että edes yksi esivanhempi on sitä puhunut 1-3 polvea sitten.

Saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan saamelainen tarkoittaa myös samaa kuin alkuperäiskansaan kuuluvaa henkilö, kun taas lappalainen tarkoittaa henkilöä jonka esivanhemmat ovat harjoittaneet lappalaiselinkeinoja. Henkilön tai hänen esivanhempiensa kielellä ei ole merkitystä, ja käräjäsuuntautuneiden tutkijoiden käsityksen mukaan korkeintaan jotkut harvat lappalaiset ovat olleet saamelaisia. Sen enempää saamelais- kuin lappalaistermi ei virallisesti kerro sitä tarkoitetaanko sillä alueella ikimuistoisista ajoista asunutta väestöä.

Käräjämyönteiset tutkijat painottavat, että termillä alkuperäiskansa ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko väestöryhmä alueen alkuperäisasukkaita. Lappalaisiksi tänä päivänä itseään nimittävät taas vetoavat siihen, että he edustavat väestöä joka on asunut alueella katkeamattomasti ja polveutuu alueen alkuväestöstä. Tähän käräjätutkijat vastaavat selittämällä että alkuväestöstä tai alkuperäisväestöstä puhuvat eivät ymmärrä koko homman jujua, alkuperäiskansa on jotain aivan muuta. Sitä paitsi, selitetään epäilijöille, alkuperäiskansa on asunut alueella tuhansia vuosia - johan sen kuulee nimikkeestä "alkuperäiskansa". Näin täysin riippumatta siitä milloin heidän esivanhempansa ovat alueelle muuttaneet. Joka sellaisia muistelee on "saamelaisvastainen".

Tällä historian mutkien oikaisuilla tavoitteena on ollut rakentaa lappalaisten esi-isien maahan saamelaisille uusi kansallinen koti. Ulospäin on annettu myös sellainen tosiasioiden vastainen kuva, että saamelaisten toimet hyödyttäisivät myös alueella jo vanhastaan asuvia lappalaisia, niitäkin jotka eivät kuulu "saamelaisrekisteriin".

Lappalaisten poliittinen johto ei kuitenkaan ollut valmis hyväksymään tätä saamelaisten itselleen ajamaa maan "takaisinsaantia", koska se tähtää lappalaisten historiallisten alueiden siirtämiseen saamelaisille lappalaisia syrjivän termikikkailun avulla, Lappalaiset katsovat, että sellainen johtaa ainoastaan heidän oikeudellisen aseman heikentymiseen. Tämä on ollut ainakin Suomen puolella syynä konfliktiin etnisten saamelaisten ja lappalaisten välillä.

Kun etniset saamelaiset huomasivat törmänneensä heitäkin vanhemman väestön - lappalaisten - vastarintaan, saamelaiset ryhtyivät oikeuttaakseen vaatimuksensa siis väittämään, että saamelaiset ovat alueen oma alkuperäiskansa, jota taas lappalaiset eivät ole. Tällaista saamelaista kansaa Suomessa mikään historian kirjoitus ei ollut aikaisemmin tuntenut. Nyt pantiin saamelaismieliset tutkijat asialle ja niinpä osasta lappalaisista tehtiin nyt poliittisella saamelaismääritelmällä saamen kansaan kuuluvia saamelaisia, kun taas loppuosaa lappalaisista ei hyväksytty saamelaisiksi. Käyttäen erottimena kielen menettämisen ajankohtaa lappalaiset jaettiin keinotekoisesti voittajiin ja häviäjiin, vaikka kysymys on lähes 100 %:sti samasta väestöstä.

Tätä lappalaisten on kuitenkin ollut mahdotonta hyväksyä. Siksi konflikti jatkuu. Tämä edellä karrikoiden kuvattu väestön jakaminen eri karsinoihin on heijastunut niin saamelaisessa historiantutkimuksessa kuin poliitikkojen puheissa.

Saamelaisen myytin rinnalla elää statuksettomien saamelaisten myytti, joka on monin tavoin edellisen peilikuva. Siinä konnan roolissa ovat etniset saamelaiset jotka tulivat Inarin alueelle kuin länsimaiset kolonialistit konsanaan tarkoituksenaan anastaa inarinsaamelaisilta heidän alueensa ja oikeutensa niihin. Konfliktin syynä lappalaiset pitävät saamelaisliikkeen aggressiivisuutta ja kolonialistisia pyrkimyksiä. Yhteenotto ei lopu ennen kuin inarinsaamelaisten kokemat vääryydet on korjattu.

Jokainen tutkija joutuu kohtaamaan näiden kahden myytin asettaman haasteen kirjoittaessaan saamelaisten historiasta yleensä ja saamelaisten ja lappalaisten konfliktista erityisesti. Kunkin tutkijan tekemät tulkinnat historian eri vaiheista sijoittavat hänet samalla johonkin poliittiseen leiriin yhä uudelleen, tahtoen tai tahtomattaan. Tässä ideologisoitujen tulkintojen kiistassa niitä toitottavien kellokkaiden ja äänitorvien synnyttämä pauhu peittää alleen heikommat äänet, kuten ne, jotka haluavat tuoda esille että rauhanomainen yhteiselo ja vuorovaikutus väestöryhmien välillä on sujunut hyvin, ja voisi sujua jatkossakin, jos etnonationalistiset kiihottajat eivät olisi puhaltamassa pienintäkin kipinää roihuksi.

2000-luvun alusta Suomessa on käyty poikkeuksellisen vilkasta keskustelua Lapin asutushistoriasta ja saamelaisidentiteetistä. Saamelaiskäräjien lähellä olevat historioitsijat ja kulttuurin tutkijat ovat asettaneet edellisten sukupolvien historiankirjoittajien käsitykset kyseenalaisiksi antaen ymmärtää näiden toimineen nimenomaan suomalaiskansallisen myytin rakentajina ja saamelaisten pakkosulauttajina. Toisaalta taas saamelaiskäräjien tukemia historioitsijoita on syytetty saamelaismyytin tukemisesta ja jopa historian tietoisesta vääristelystä.

Kiista on kosketellut erityisesti saamenkansaan syntyyn kuuluvia arkoja kysymyksiä kuten saamelaismäärittelyä ja saamelaisten tavoitteita lappalaisten historiallisten alueiden omistukseen ja hallintaan saamista. Nämä ovat monille tabuja, joista ei saisi puhua. Jos toisinajattelijat edes tulevat liian lähelle aihepiiriä, siitä nostetaan varoitushuudot. Virallisesta liturgiasta poikkeavia napautetaan leimakirveellä saamelaisvastaisiksi ja heille näytetään esivallan miekkaa: taidatkin levittää vihapuheita.

Kriittisen keskustelun alkamiselle on useita läheisiä syitä. Ensiksikin Lapin asuttamiseen liittyvät asiakirjat ovat erilaisten arkistojen kautta tulleet 1970-luvun puolivälistä alkaen julkisiksi, mikä on antanut tutkijoille mahdollisuuden historiallisiin lähteisiin perustuvaan historian uudelleen arviointiin. Toiseksi kasvava ajallinen etäisyys tapahtumiin ja niissä vaikuttaneisiin poliitikoihin vaikuttaa siihen, että menneisyyttä voidaan arvioida neutraalimmin. Hyvänä esimerkkinä on selvitysmies Juhani Wirilanderin lausunto ja Oulun yliopiston tutkijaryhmän erinomaisen kriittinen historiankirjoitus. Näiden ei kuitenkaan ole sallittu vaikuttaa saamelaiskäräjien tai valtion politiikkaa ohjaavasti, vaan ne on syrjäytetty saamelaiskäräjien tulkinnoilla sillä perustelulla, että "tutkijoiden keskuudessa asiasta vallitsee erilaisia näkemyksiä", "tutkimus on kiistanalainen" jne.

Osaksi näin saavutetut torjuntavoitot ovat seurausta siitä, että omiin kansallisiin myytteihin myötämielisesti suhtautuva saamelainen historiantutkimus on panostanut vahvasti mustamaalaamaan Wirilanderin lausunnon johtopäätöksiä ja Oulun yliopiston tutkijaryhmän tutkimustuloksia. Ehkä tästä syistä käräjiin kallellaan olevien tutkijoiden omat tutkimustulokset saamelaisten asutushistoriasta ovat toistaiseksi olleet odotettua vähäisempiä.

Johtopäätöksiä

Tutkimustieto osoittaa edellä mainitun tutkimuksen ja valtion maaoikeustutkimusten ja useiden muiden ajankohtaisten tutkimusten perusteella seuraavat, eritellyt asia:

Suomessa on monissa eri tutkimuksissa selvitetty Lapin asutus- ja oikeushistoriaa ja tutkimustulosten mukaan lappalaiset ovat kiistattomasti kohdealueiden alkuperäiskansa.

Nykyisen kiistan perustana oleva väestön jaottelu perustuu enemmänkin etniseen saamelaismääritelmään ja taloudellisiin tekijöihin kuin itseidentifikaatioon ja yhtäjaksoiseen polveutumiseen ja asumiseen. Hieman yleistäen ilmaistuna saamelainen muuttui lappalaiseksi, jos hän ryhtyi kasvattamaan nautakarjaa ja perusti tilan, ja muuttui saamelaiseksi, mikäli hän rupesi ryhtyi pitämään poroja. Näin on tilanne kehittynyt ainakin Inarissa.

Lapin alkuperäisten asukkaiden, lappalaisten muinoin asuttamien lapinkylien kattama alue on nykyistä saamelaisaluetta suurempi. Alueen laajuus ja sen asukkaat on selvitetty mm. useissa oikeusministeriön tilaamissa tutkimuksissa ja myöhemmin muun muassa Matti Enbusken Oulun Yliopistossa hyväksytyssä väistökirjassa (2008). Tutkimustieto on ainoa hyväksyttävä kansainvälisoikeudellinen peruste ihmisoikeuksien ja alkuperäiskansan käsittelylle. Se osoittaa aukottomasti lappalaisten asuttaneet alueen, olleen perinteisten elinkeinojen harjoittajina alkuperäisiä, turvanneen aina oikeutensa kruunun tai valtion kulloinkin vaatimalla tavalla, eläneet kautta aikojen luonnon asettamilla ehdoilla ja edelleen niiden nykymuotoja hyödyntäen sekä nauttineen alueella kaikkia niitä oikeuksia, jotka ovat olleet tarpeen elämänmuodon ja elannon kannalta.

Lappalaiset ovat Suomessa alkuperäiskansaa. Historia tuntee vain vanhan Lapin asukkaiden nimityksen lappalainen. Vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen on vähitellen yleistynyt nimitys saamelainen, jota nykyisin käytetään, vaikka sen merkityssisältö on toinen kuin alkuperäisen lappalaisen. Siten saamelaisen käsite yksin ei oikeuta mihinkään omistukseen eikä alkuperäisyyteen.

Lappalaisten jälkeläiset Suomen alkuperäiskansasta polveutuvina on nyt ja vastaisuudessa hyväksyttävä mukaan kaikkiin Suomessa valmisteltaviin alkuperäiskansaa koskevien lakien ja säädösten valmistelutyöhön täysivaltaisina alkuperäiskansan edustajina. Valtion on selkeyden vuoksi tunnustettava tutkimustieto, lappalaisten osoittamat oikeuksiaan ja alkuperäänsä määrittävät asiakirjat ja siten lappalaisten alkuperäisyys.

Keneltäkään ei voida riistää, heikentää tai vähentää, mutta ei myöskään antaa mitään oikeuksia pelkästään ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin vuoksi. Maahan ja vesiin liittyvät omistus-, hallinta- ja käyttöoikeudet on ILO-sopimuksen mukaan selvitettävä kansallisessa oikeusmenettelyssä, joko vakituisissa oikeusistuimissa tai tarkoitusta varten perustettavissa erityistuomioistuimissa. Tämä on myös monille saamelaisille monialayrittäjille elämän ja kuoleman kysymys.

ILO-sopimus ei muodosta perustetta jolla oikeusistuin voisi siirtää maan kollektiivisen tai yksityisen omistusoikeuden kaikille saamelaisille kollektiivisesti tai yksittäiselle saamelaiselle yksityisesti, vaan kaikkien omistus- ja hallintaoikeusvaatimusten perusteluilla on kyettävä näyttämään, että kyse on hakijalla vanhastaan olemassa olevan oikeuden vahvistamisesta. ILO-sopimuksesta johdatellun alkuperäiskansaoikeuden piirissä korostetaan, että on huomioitava muukin näyttö kuin asiakirjanäyttö. Tämä näkökohta ei kuitenkaan tarkoita, että asiakirjanäyttö ei olisi sallittu tai että kumoutuisi automaattisesti, vai pitäisikö sanoa taianomaisesti, heti kun kilpailevan vaatimuksen esittäisi alkuperäiskansaan kuuluva hakija.

Maa- ja vesioikeuksia ei myöskään voida "palauttaa" kenelle tahansa poliittisluonteisten, ideologisten, myyttisten tai yleisten perusteiden perusteella, vaan ainoastaan oikeudellisesti kestävillä perusteilla maakaaren tarkoittamalle oikealle omistajalle. Hankaliksi mutta myös oikeudellisesti vähintäänkin mielenkiintoisiksi maihin ja vesiin liittyvien omistus-, hallinta- ja käyttöoikeuksien luovutusketjujen selvittämisen tekee sekin, että kunkin siirron laillisuutta punnitessa sen kohdalla lienee noudatettava sen ajankohtana voimassa ollutta lakia.

Muinoin sorrettujen osapuolten ja etenkin muinaisen alkuperäiskansan kohdalla on samalla punnittava oikeudenmukaisuutta ja päättelyketjun lopputuloksia myös nykyajan oikeuden ja oikeustunnon valossa. Näiden näkökulmien yhdistäminen ei tulisi olemaan helppoa. Mahdollisesti tehtyjen selvien laittomuuksien taannehtiva oikaiseminen voi tietyissä rajoissa olla mahdollista, mutta nykyajan opeilla, näkemyksillä ja lainkohdilla ei auta mennä rajattomasti, jos lainkaan, peukaloimaan menneen ajan epäoikeudenmukaisuuksia vain siksi että ne tuntuvat pahoilta.