Johdanto

Valtion vesiin kohdistuvat kalastusoikeudet Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa saatiin vuonna 1997 jonkinlaiseen suvantovaiheeseen eduskunnan päättäessä ulottaa valtakunnan kalastuslain tietyin paikallista väestöä koskevin poikkeuksin myös pohjoisiin kuntiin. Pohjoisimpia kuntia koskevan vesipiirirajankäynnin saadessa lainvoiman jäi merkittävä osa vesialueista metsähallitukselle. Eduskunnan säätämällä poikkeuksella Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnassa vakinaisesti asuvilla asukkailla, jotka harjoittavat kotitarvekalastusta tai luontaiselinkeinoja, on oikeus saada korvauksetta lupa kalastuksen harjoittamiseen kunnissa sijaitsevilla valtiolle kuuluvilla vesialueilla. Pohjoisia kuntia koskevalla kalastuskiistalla on kuitenkin pitkä muusta maasta poikkeava historia takanaan, josta seuraavassa.

Huhtikuun 20 päivänä 1542 päivätyssä kirjeessään yhteiselle kansalle Gestriklanissa, Helsinglannissa, Ångermanlannissa ja Medelpadissa Kustaa Vaasa julisti, että asumattomat tilukset kuuluvat "Jumalalle, meille ja Ruotsin kruunulle eikä kenellekään muulle". Vaikka julistus ei kohdistunutkaan nimenomaan Suomeen, lienee täällä yleisesti katsottu kruunun sen kautta julistaneen kaikki tilojen ja kyläkuntien ulkopuolella olevat alueet - maat ja vedet - omikseen (Haataja, Maaoikeudellisia kysymyksiä, s. 239). Uudempi tutkimus ei kuitenkaan näytä antavan tälle julistukselle yksityisoikeudellista merkitystä, vaan katsotaan kuninkaan tahtoneen tähdentää, että erämaat olivat avoinna uudisasutuksen leviämiselle, mihin taas aiheen oli antanut se, että kyläkunnat pyrkivät omistelemaan suunnattomia metsäalueita (Åke Holmbäck, De svenska allmänningarnas historia, s. 33). Vasta kun erämaat Kaarle XI:n metsäsäännöllä eli metsäasetuksella 9 päivältä joulukuuta 1683 oli julistettu kruunulle kuuluviksi ja määrätty erotettaviksi kylien tiluksista, katsottiin yhteismaiden ja erämaiden joutuneen kruunun omiksi myöskin yksityisoikeudellisessa mielessä (Haataja I, s. 122; Hemmer, Esineoikeuden historia, s. 5). Samalla niihin kuuluvien vesialueidenkin katsottiin tulleen kruunun omiksi. Tässä yhteydessä asialla on merkitystä sikäli, että talonpoikien kalastusoikeus ei voinut ilman erityistä saantoa ulottua valtion metsämaiden kohdalla oleviin vesialueisiin (Halonen, Moniste, ss. 19-22).

Pohjoisimman Suomen - Lapin - olosuhteet poikkesivat asutusmielessä huomattavasti muun Suomen oloista. Lappalaiset, jotka aikoinaan olivat asustaneet harjoittaen metsästystä ja kalastusta laajoilla alueilla nykyistä Suomea, oli aikojen kuluessa työnnetty maan pohjoisimpiin osiin. Koska lappalaiset kuitenkin maksoivat kruunulle tärkeitä veroja arvokkaiden turkisten ja muiden luonnontuotteiden kuten kuivatun kalan muodossa, valtiovallan toimesta pyrittiin turvaamaan lappalaisten oikeudet. Tämä tapahtui siten, että määritettiin lapinmaiden rajat muuta valtakuntaa vastaan ja näin muodostetulla pohjoisilla alueella pyrittiin säilyttämään lappalaisilla mm. yksinomainen kalastusoikeus. Valtakunnan hallinnon kehittyessä ja lapinmaiden saadessa lisääntyvää merkitystä tehostettiin hallintoa siten, että pohjoiset alueet jaettiin Tornion ja Kemin Lappeihin. Tällöin Tornion Lappiin tuli kuulumaan Suomen Lapista Enontekiön ja Utsjoen kunnan alueet. Suurin osa Tornion Lapista jäi v. 1809 Haminan rauhassa Ruotsin puolelle. Utsjoki joutui erilleen varsinaisesta Tornion Lapista, Kautokeinon joutuessa Norjan alueeksi. Pääosa Suomen Lapista kuului Kemin Lappiin, mm. nykyisen Inarin kunnan alue.

Vanhimmat Lapissa harjoitettua kalastusta koskevat asiakirjat sisältävät eräiden ruotsalaisten hallitsijoiden ja heidän Suomessa toimineiden hallitusmiestensä antamia päätöksiä lappalaisten kalastusoikeuden suhteen. Tärkeimpiä näistä asiakirjoista ovat Kaarle IX:n 14 päivänä kesäkuuta 1602 antama "protektoriali" eli suojakirja asukkaille Kemin Lapissa (mainittu asiakirja painettu mm. Jacob Fellman III) ja maaherra Melcher Kerenstedtìn 21 päivänä heinäkuuta 1638 julkaisema kirje Kemijärven talonpojille (Fellman III). Näistä kahdesta asiakirjasta, verrattuna toisiinsa ja muihinkin samanlaatuisiin (esim. Fellman III) käy muun muassa selville se seikka, että Lapin kaikki järvet ja kalavedet silloin olivat annetut yksinomaan Lapissa asuvien lappalaisten käyttöön. Tästä oikeudesta maksoivat he mm. kalaveroa (erään asiakirjan mukaan 10 leiviskää kuivattuja haukia kultakin 17 vuotta täyttäneeltä lappalaiselta). Näitä yksinomaisia oikeuksia kalavesiin eivät lappalaiset kuitenkaan saaneet kauan nauttia, vaan täytyi heidän aikaa myöten jakaa ne etelästä päin muuttaneiden suomalaisten kanssa. (Kom.miet. 1905/3 s. 110).

Varsinainen uudisasutus Lapinmaassa on saanut alkunsa kuningatar Kristiinan päätöksellä 5 päivältä tammikuuta 1648 ja Kaarle XI:n plakaateilla vuosilta 1673 ja 1695. Kaarle XI:n plakaatissa vuodelta 1673 pyritään edistämään uudisasutusta Lapissa myöntämällä sinne maata viljeleviksi talollisiksi siirtyville ruotsalaisille ja suomalaisille määräajaksi, yleensä 15 vuodeksi, eräitä etuoikeusluontoisia vapautuksia veroista ja muista suorituksista (rasituksista). Samalla luvataan, ettei uudisasukkaille vapaavuosien kuluttua panna korkeampaa veroa kuin mitä on lappalaisilla, joiden kanssa uudisasukkaat on muutenkin tehtävä samanveroisiksi. Uudisasukkaiden sijoitus asuinpaikoilleen tuli tapahtua siten, "että nyt autiona ja viljelemättömänä oleva maa, josta lappalaiset elintapojensa mukaan eivät osaa nauttia mitään hyötyä tai etua" raivataan niityksi ja laitumeksi ja saavat asukkaat käyttää metsää sekä kalastaa virroissa ja järvissä. Samalla käskettiin kaikkia maaherroja, kruununpalvelijoita ja muita, joita asia voi koskea, toiminaan niin, "ettei mitään estettä tai vaikeutta tule mainittujen uudisasukkaiden eteen, ei nyt eikä vastaisuudessa.

Asutuspolitiikalla merkittävä vaikutus oikeuksien muodostumiseen

Uudisasukkaiden siirtymistä Lappiin ei ilmeisesti tapahtunut ainakaan siinä määrin kuin Kaarle XI oli odottanut, koskapa hän vuonna 1695 antoi "Uudistetun plakaatin Lapinmaiden asuttami­sesta sekä niistä etuisuuksista ja vapautuksista, joita sinne asumaan asettuvat saavat nauttia." Tässä plakaatissa aluksi todettiin, että jo edellä mainitussa Lapinmaiden asuttamisesta vuonna 1673 annetussa plakaatissa Länsi- ja Itäpohjassa, Ångermanlannissa ja Jämtlannissa asuvia suomalaisia ja ruotsalaisia "suostuteltiin" muuttamaan Lappiin ja siellä asettumaan asumaan ja maata raivaamaan paikoissa, jotka he katsoivat sopiviksi ja joissa on tilaa. Tässä plakaatissa uudistettiin ne etuoikeudet, joita uudisasukkaille oli luvattu jo aiemmin, ja samalla määrättiin, että 15 vapaavuoden kuluttua pannaan vero suhteessa niihin tiluksiin, joita he nauttivat ja vilje­levät.

Nämä kuninkaalliset säännökset uutistalojen paikan ja tilusten suhteen olivat varsin ylimalkai­set. Tarkoituksena näyttääkin olleen vain saada Lappiin maata viljeleviä uudisasukkaita ilmentämään valtakunnan läsnäoloa ja aikaa myöten tuottamaan myös verotuloja.

Uudisasukkaiden kalastusoikeuksia ajatellen on erikoisesti merkillepantavaa, että edellä selostettujen säännösten perusteella edellytettiin asukkaiden toimeentulon perustuvan lähinnä sen­aikaisesta maataloudesta saatavaan tuottoon. Kalastusta pidettiin enemmänkin tuki- tai sivuelinkeinona, joskin niissä olosuhteissa se oli tärkeä ja välttämätön. Lappiin ei em. plakaateilla yritetty saada pelkästään kalastuksesta ja metsästyksestä toimeentulevia uudisasukkaita. On kuitenkin huomattava, että uudisasukkailla itsellään oli pitkälle menevästi oikeus valita talonsa paikka ja käytännössä tätä oikeutta onkin käytetty siten, että talot on pyritty rakentamaan vesistöjen varsille, josta käsin on ollut mahdollista harjoittaa laajaakin kalastusta.

Vuonna 1749 annettiin "Ohjesääntö niille, jotka joko jo asuvat ja viljelevät Lapissa tai jotka tämän jälkeen tahtovat sinne asettua maata viljelemään".

Mainitussa ohjesäännössä määrättiin yksityiskohtaisesti menettelytapa, jota Lapin asuttami­sessa on noudatettava sekä maata viljelevien asukkaiden oikeudet ja velvollisuudet. Sen, joka tahtoi talollisena asettua viljelemiselle sopivaan paikkaan ja ryhtyä siinä uudisviljelijäksi, tuli saada tähän maaherran lupa. Ennen kuin maaherra antoi ko. luvan, suoritutti hän katselmuksen alueella. Maaherran oli myönnettävä vuodelta 1695 olevan plakaatin mukaisesti vapaavuosia, mikäli erityiset syyt eivät vaatineet toisin. Vapaavuosien kuluttua oli tila asetettava verolle. Tästä säädettiin:

"6) Vapaavuosien kuluttua on uutistila kartoitettava ja pantava verolle: ei täsmälleen niiden rajojen ja rajamerkkien mukaan, jotka ensimmäisessä katselmuksessa ilmoitettiin, vaan sen manttaalin mukaan, jota niiden tilusten laadun katsotaan vastaavan, jotka asukas haluaa ja jotka hän muiden etua loukkaamatta voi saada tilaansa. Vanhemmalla uudisasukkaalla ei kuitenkaan ole oikeutta saada itselleen kaikkia haluamiaan alueita eikä sellaisia viljelyskelpoisia maita, joita hän ei ehtisi ottaa viljellykselle; eikä myöskään sellaisia maita, ettei toinen, joka on asettunut tai haluaa asettua hänen naapurikseen, voi saada niin paljon pelloksi ja niityksi raivattavaa sopivaa maata, että voi saada siitä riittävästi satoa ja tulla toimeen: hänelle ei tosin aina ole varattava niin suurta tilaa kuin vanhemmalle asukkaalle, joka, mikäli mahdollista ja "utan Publici prasjudice sko kan," nauttikoon hyväksi työnsä ja ahkeruutensa tulokset, jolloin häneltä ei voida riistää pois ja antaa toiselle raivattua pelto- ja niittymaata ilman hänen hyvää tahtoaan ja ilman sellaista rahakorvausta, minkä arvoiseksi hänen työnsä lasketaan.

7) Älköön kukaan luulko viljelleensä ja panneensa työtä sellaisiin paikkoihin, joihin hän on pystyttänyt heinäseipään, haasian tai ladon sen heinän tai rehun säilyttämistä varten, jonka luonto ilman ojitusta ja (puiden) juurittamista tuottaa. Mutta viljelysmaaksi katsotaan sellainen paikka ja alue, joka suon ojituksella sekä puiden kuorimisella ja juurittamisella on tehty hyödylliseksi sekä pelloksi ja niityksi kelpaavaksi. Tästä johtuen ei kellään ole suurempaa oikeutta heinä- tai metsäsoihin, joita uutisasukas on tilaisuudessa tai hänellä on niihin tarve uutistilan perustamista alkaessaan käyttää hyväkseen, paitsi milloin on puute muista läheisyydessä sijaitsevista ja raivattaviksi sopivista paikoista tai ei tule toista uudisasukasta, joka paremmin tarvitsisi nuo suot itselleen. Niin ei myöskään pidettäkö vahinkoa kärsineenä sitä, joka on myöhemmin perustetulle uudistilalle menettänyt sellaiset paikat, joita hän on käyttänyt linnun- tai otuksen pyyntiin samoin kuin kalavedet ja muut tilukset, joita ei varsinaisesti käytetä maatalouteen.

9) Mikäli on mahdollista, on pysytettävä jokaisella uutistilalla oikeus kalastukseen tarvettaan varten; ja sen vuoksi ei saa antaa jollekin kalavettä, missä sitä on, pysyvästi omistettavaksi niin laajalti, ettei toinen eivätkä niin monet, jotka voivat uutistiloiksi sopiville paikoille, myös voisi harjoittaa kalastusta tarpeekseen ja toimeentulokseen.

14) Vaikka nyttemmin ja sitten kun sellainen kanta on omaksuttu, että jokaisella, joka aikoo uudistilan perustaa, on oikeus, milloin kalavettä on olemassa, kalastaa kotitarpeeksi, sekä että se jolla on kotona enemmän lapsia... ei muuta voida olettaa, kuin että kaikki uudistilat tulevat vallitsevan vapauden kuluessa asianmukaisesti raivatuiksi ja saatetuiksi kuntoon. ...(Rakentamisvelvollisuudesta)... Mitä näistä rakennuksista uudisasukas ei ehkä, väliin tulleesta laillisesta esteestä, ole saanut tehdyiksi vapaavuosien aikana, ne on myöhemmin sitä varten määrättynä aikana täydennettävä sakon uhalla tai sillä uhalla, että hänet ajetaan tilalta pois, sitten kun puutteellisuuksien täydentämistä on häneltä vaadittu, kaikki olosuhteiden mukaan. Muutoin on maatilan viljelemisen ja kunnossa pitämisen suhteen uudisasukkaiden noudatettava, mitä on säädetty yleisen lain Rakennuskaaren 27 kap:ssa.

15) Mikäli uudisasukkaat tai tilalliset Lapissa menettelevät tässä ohjesäännössä määrätyllä tavalla ja osoittavat asianmukaista harrastusta, uutteruutta ja työteliäisyyttä maataloudessa, niin saavat he nauttia niitä vapauksia ja oikeuksia, kuin aikaisemmat säännökset ja tämä ohjesääntö heille myöntävät, samalla kuin he ja heidän lapsensa ovat vapaat muista suorituksista kuin mistä maatila on verollepantu, samoin kuin he ovat vapaat sotilaaksi otosta ja sotilaana pitämisestä.

Uudistilan lopullinen muodostaminen tapahtui 6-kohdassa määrätyssä verollepanossa. Aikaisemmat katselmukset ja maaherran antama lupa asettua johonkin paikkaan asukkaaksi olivat tilan muodostamista ajatellen valmistelevaa luonnetta. Näin ollen ei myöskään niillä asiakirjoilla, ennen kaikkea katselmuspöytäkirjoilla ja mahdollisilla KO:n ratkaisuilla, joita on annettu ennen lopullista verollepanoa yksinään liene oikeutta luovaa vaikutusta. Kalastuksen osalta on kiinnitettävä erityistä huomiota 9-kohtaan ja siinä olevaan sanontaan: ...pysyvästi omistettavaksi niin laajalti, ...

Mikä merkitys on sillä,
a) että verollepanopäätöksessä on annettu omaksi rajoilleen määrättyjä vesialueita tai vaikkapa kokonaisia järviä, jotka eivät laajuutensa ja sijaintinsa puolesta sopisi muiden maata viljelevien tarpeisiin. (Ohjesäännön mukainen omaksi luovuttaminen)
b) että on annettu omiksi kalavesiä, joita muutkin maataviljelelevät asukkaat tarvitsevat kotitarvekalastukseensa. (Ohjesäännön vastainen omaksi luovuttaminen)
c) että maakaaren (1734) 12:4:n mukaan vesialueiden omistusoikeudesta on yksityiskohtaiset säännökset yleisessä laissa.

Mainittu pykälä kuuluu:

Jos joki, järvi tahi salmi on pitkinpäin välillä, olkoon puoleksi kummankin. Laki olkoon sama keskellä järveä tahi jokea olevasta saaresta. Saari, joka on toista rantaa lähempänä, olkoon sen, jolle vesi rajalinjan ja rajamerkkien mukaan kuuluu. Kulkusaaren pitäköön se, joka sen ran­taansa kiinnittää. Jos järvi taikka osa siitä maatuu niityksi, olkoon kullakin osa niittyyn tahi maahan entisen järviosansa mukaan. Suurten järvien päässä tahi sivuilla olevalla kylällä olkoon osa järveen ja saariin rajalinjan ja talonpaikkansa mukaan. Se, jolla on ylimuistoinen nautinta ulkosaariin, kalastuspaikkoihin tai ulkokareihin, saakoon sen oikeuden häiritsemättä pitää. Järvissä ja virroissa olevasta valtaväylästä säädetään Rakennuskaaressa.

Lappia koskevat säännökset ja määräykset ovat voidaanpa sanoa, kautta aikojen, olleet poik­keussäännösten ja privilegioiden luonteisia. Mikä merkitys on Lappia koskevilla erioikeuksilla?

Käsitellessään kaupunkien privilegioita esittää Kyösti Haataja (Maa- ja vesioikeudellisia tutkielmia, ss. 110-111) että eri kaupungit olivat toisiinsa verrattaessa monessa suhteessa erilaisia. Tämä erilaisuus pakotti kunkin kaupungin olojen erilaiseen järjestelyyn. Kaupungeille annetut privilegiot ja päätökset muodostivat yleisen lain ohella sen oikeuden, jota kaupungeissa noudatettiin. Nothin sanoo (Städernas särskilda skyldigheter och rättigheter. s. 159), että varhaisempina aikoina ei ollut säännöksiä lainsäädäntövallan käytöstä, sekä että samoin kuin lainsäädäntövallan käyttö ei ollut lähemmin järjestelty, samoin ei ollut määrättyä erotusta erilaisten lakien ja asetusten välillä. Hallitus puuttui asioihin, missä se katsoi olojen sitä vaativan. Kuningas saattoi antaa matkoillaan valituksien johdosta määräyksiä valittajille ja viranomaisille. Olojen kehittyessä ruvettiin asioita käsittelemään yleisemmin. Mitään todellista jakoa niihin asioihin, jotka järjestettiin lailla ja niihin, jotka järjestettiin privilegioilla, ei voinut havaita.

Epätäydellisyys johtui silloisen ajan tavasta kirjoittaa lakia. Ensimmäiset väliaikaisten uutistalojen perustamista koskevat määräykset annettiin kuninkaallisella kirjeellä 7 päivältä marraskuuta: niitä seutuja varten, joiden laajat erottamattomat metsämaat vasta aikojen kuluttua katsottiin voivan tulla mittauksen alaisiksi ja joissa ei ollut vielä mahdollista perustetta tiluksien ja veron puolesta lopullisesti määrättyjä uudistaloja. Saman oikeuden väliaikaisten uudistalojen perustamiseen sellaiselle maalle, jota ei ollut vielä säännöllisesti mitattu, myönsi 15 päivänä toukokuuta 1848 annettu maanmittausohjesäännön 154 § Lapille ja sen autioille salomaille. Joulukuun 27 päivänä 1877 annettu julistus määräsi tarkemmin puheenaolevat alueet, mm. Inarin, Enontekiön ja Utsjoen (etenkin 1, 2, 9 ja 10 §). Pohjoisissa seurakunnissa saa kuvernööri yksityisen hakemuksesta ja maanmittarin tutkittua, onko ilmoitetussa seudussa tarpeellisia viljelysmaita itsekannattavaa maanviljelystä varten sekä voidaanko siihen perustaa talo, jonka tilukset ovat enintään kuudessa palstassa, antaa luvan uudistalon perustamiseen. Toimitusmieheksi määrätyn kruunuvoudin tai nimismiehen tulee sitten katsastaa ja tutkia ilmoitettu seutu, väliaikaisesti ulossyynätä ja verollepanna uudistalo, tehdä sille rakennus- ja viljelyehdotus, ehdottaa, onko asukkaalle myönnettävä vapaavuosia ja kuinka monta, sekä yksissä neuvoin paikkakunnan metsänhoitajan kanssa määrätä ja merkitä, mitkä tilukset pelloksi, niityksi ja metsäksi uudistalolle annetaan ja sen nautittavaksi tulevat, jonka jälkeen asia on jätettävä kuvernöörin vahvistettavaksi.

Tällä tavoin syntynyt tila tulee muuten samaan asemaan kuin muutkin uudistalot, paitsi että sen tilukset ja manttaali ovat ainoastaan väliaikaisesti määrätyt eivätkä siis saa estää vastaisessa isojaossa tilan säännöllistä rajoitusta ja lopullista verollepanoa. Aikaisemmin ei väliaikaiselle uudistalolle useastikaan edes väliaikaisesti määrätty muita kuin sisätilukset; mutta jo vuoden 1877 julistuksen ja sittemmin 1892 vuoden asetuksen mukaan myöskin tilalle tuleva metsämaa on selvästi määrättävä. (Valtion metsätalouden periaatteet. Kom.mietintö 1900 5, ss. 62 - 63).

Uudistalojen perustamisen ohella käytettiin toistakin asutuksen muotoa, nimittäin kruunumetsä­torppia. Näiden kautta on asutus tapahtunut etenkin sellaisilla seuduilla, joihin uudistaloja ei ole saanut perustaa samalla kun niitä lopullisesti käyttämättömälle kruununmaalle on syntynyt rinnan uudistalojen kanssa.

Asuinpaikkoja on syntynyt myöskin siten, että vanhimpina aikoina kansa useastikin piti kruununmetsiä avonaisena maana, jota jokaisella halukkaalla viljelijällä oli oikeus ottaa haltuunsa. Siten syntyi erämaihin, enimmäkseen ilman mitään erityistä lupaa, uusia asutuksia, mökkejä ja mäkitupia ilman erityistä maanviljelystä tai suuremmilla tai pienemmillä viljelyksillä varustettuja torppia, jotka eivät kumminkaan olleet verollepantuja eikä maakirjoihin merkittyinä. Useimmat mainituista tiloista saavuttivat vähitellen uudistalon ja talon oikeuksia. (Kom.mietintö 1900/5 ss. 84-87).

Hallituksen esityksen perusteluissa laiksi isojaosta ja verollepanosta sekä valtion mailla ole­vien vuokra-alueiden lunastamisesta Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa vuoden 1924 val­tiopäiville todetaan mm. (1924/ 20, s. 1).

"Maanomistus- ja hallintasuhteet Inarissa, Enontekiöllä ja Utsjoella ovat toistaiseksi väliaikaisella kunnalla. Sanotuissa kunnissa voidaan erottaa pääasiallisesti kolme asutusmuotoa, nimittäin vanhat, ennen vuotta 1892 syntyneet talot, väliaikaiset uudistalot ja kruununmetsätorpat. Ensiksi mainituistakin on melkoinen osa vielä kruununluontoisia." Em. kuntia koskevassa isojakolaissa (157/1925) ja isojakoasetuksessa (158/1925) niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen on säännökset ennen vuotta 1925 annettujen lakien tai muiden määräysten perusteella muodostettujen erilaatuisten ja -luontoisten tilojen isojaosta. (Asetus 20-26 §§). Mainitut säännökset koskevat kuitenkin suoranaisesti vain maa-alueiden isojakoa.

Vesialueiden jaon osalta on vain viittaus voimassa olevaan lakiin. 18 §: "Lohkokunnalla on oikeus vesialueisiin voimassa olevien säännösten mukaan, kuitenkin niin, että lohkokuntien maiden kohdalla Paatsjoessa ja Tenojoessa, sekä valtakunnan rajalla Enontekiön kunnassa olevat kosket, samoinkuin yhteismetsäalueen rajalla tai sisällä olevat kosket, ovat erotettavat val­tiolle, jos valtio on ne itselleen pidättänyt.

Lohkokunnan välinen vesirajankäynti on toimitettava joko isojaon yhteydessä tai jätettävä sen jälkeen eri toimituksessa suoritettavaksi, sen mukaan kuin kussakin lohkokunnassa tarkoituksenmukaiseksi harkitaan. Verorajankäyntiä pohjoisessa piirissä toimitettaessa on määrättävä, mitkä talot kuuluvat samaan lohkokuntaan."

Vesialueiden jakoa ajatellen on kuitenkin oma merkityksensä sillä, että isojakolainsäädännössä on yksityiskohtaisia määräyksiä talojen manttaalin laskemisesta, jossa yhteydessä on myöskin kalas­tuksen tuotto arvioitava ja sille määrättävä manttaali.

Asetuksen 7 §.
Verollepanossa on 238 000 heinäkilon vuotuisen sadon katsottava vastaavan 1 manttaalin ta­loa. Luokituksen tapahduttua, säädettyjä luokitusperusteita noudattaen, on eri talojen manttaalit laskettava siten, että eri luokkiin kuuluvien ja erilaisten tilusten katsotaan tuottavan kutakin hehtaaria kohti vuosittain seuraavat heinämäärät:

Pelto:
	2 luokassa 2 400 kg
	3 luokassa 1 200 kg
Niitty ja niittymaa:
	1 luokassa 3 060 kg
	2 luokassa 1 450 kg
	3 luokassa 850 kg
	4 luokassa 100 - 340 kg
Verollinen metsämaa:
	eteläisessä piirissä 3 kg
	keski piirissä 2 kg
	pohjoisessa piirissä 1 kg

Manttaalia laskettaessa on sen ohessa huomattava, että peltomaana otetaan laskussa huomioon ainoastaan valmiit pellot ja että niissä lohkokunnissa, joissa kalastuksen katsotaan olevan manttaalia määrättäessä huomioon otettava, 1 kg suolakalaa pannaan vastaamaan 2 kg heinäsatoa.

Kalastuksen osalta on erikoisesti huomattava, että asetuksessa puhutaan "lohkokunnasta" Vastaava maininta on komitean (Juho Haataja, kom. miet. 1921/20, s. 103) mietinnössä, jossa sanotaan: Niissä lohkokunnissa, joissa katsotaan kalastuksen lohkokunnan omista kalavesistä arvioidaan tuottavan huomattavaa saalista ..."

Kun otetaan lisäksi huomioon, että sama komitea ei pyrkinytkään selvittämään yksityisten talojen mahdollisia kalastusoikeuksia lohkokuntien vesialueiden ulkopuolella eikä antamaan niitä koskevia säännöksiä, vaan ainoastaan totesi, että sellaisia oikeuksia saattaa olla yksityisillä taloilla (Kom.miet. s.125), voitaneen perustellusti katsoa, että isojakosäännösten mukaan manttaalia määrättäessä on otettava huomioon vain keskiviivaperiaatteen mukaiset lohkokunnan omistamat vedet, joilta saatu kalastustulo on katsottava olevan "huomioon otettavan".

Isojaon toimeenpanossa on Inarin kunnassa kalastuksen vanhaa taloa kohden yleensä katsottu tuottavan 1 000 kg suolakalaa. Välillisesti tällä on sikäli merkitystä, että 1000 kg suolakalaa vastaa 0.0080 manttaalia, joka lisää talolle yksityisesti annettujen tilusten alaa esim. keskipiirissä Inarin kunnassa 16 hehtaarilla verollista maata. Taloille erotettujen tilusten ja vesialuei­den keskinäisestä sijainnista riippuen voi aikaisemmalla kalastuksella täten olla jonkin verran vaikutusta myös yksityisten vesialueiden suuruuteen niitä rajoitettaessa.

Kylä	Kylän mantt.	Kalastus kg	Kalan osuus mantt.
Akujärvi	1.0479	7 800	0.0654
Ivalo	2.8181	5 650	0.0475
Kaamanen	1.7727	13 000	0.1094
Kirkonkylä	2.5730	24 200	0.2037
Koppelo	3.2119	11 020	0.0926
Näätämö	0.2791	3 600	0.0301
Paadar	1.4696	6 000	0.0504
Paatsjoki	1.0549	11 800	0.0991
Törmänen	2.5249	3 150	0.0255
Väylä	0.9961	12 950	0.1088
Yhteensä	17.7482	99 170	0.8325

Kalastuksen tuotto 99 170 kg suolakalaa vastaa 198 340 kg heiniä, joka on 0.8334 manttaalia.

Inarin kunnan taloille yksityiseen käyttöön keskipiirissä annettiin manttaalia kohden 2000 ha verollista maata ja lisäksi yhteismetsää 1 000 ha. Näitä arvoja käyttäen jonkinlaisena summittaisena lukuna saataisiin kalastuksen tuotosta johtuvaksi yksityiseen käyttöön tulevaksi verollisen maan alaksi 1 667 ha ja yhteismetsänä 833 ha eli yhteensä verollista maata 2 500 ha.

Tässä luettelossa eivät ole mukana valtion astutustilojen kalastuksesta saamat tulot. Keskimäärin jokaisella tilalla on kalastuksen osuus arvioitu 300 kg kalaa, joka tekee tilaa kohden 0.0025 manttaalia, eli hehtaareissa laskien 5 ha verollista maata.

Näitä tiloja on Inarin kunnassa 66 kpl, joiden kalastuksen osuus on 19 800 kg eli manttaaleina laskien 0.1650 ja hehtaareina 330 ha. Yhteensä kalastusmanttaalia 0.9984 vastaten verollista maata keskipiirissä yksityiseen käyttöön annettuna 2 830 ha ja yhteismetsäosuutena 998 ha eli yhteensä Inarin kunnassa 3 828 ha. Laskelma ei ole aivan täydellinen. Ins. K. Routalan ilmoi­tuksen mukaan kalastuksia tiloille arvioitaessa ei vesialueita ole luokiteltu ja arvioitu, vaan kalastuksen tuotto perustuu yleensä omaan ilmoitukseen. Lisäksi on huomattava, että tilojen rantojen edustalla ei saada arvioitua kalamäärää, vaan lienee ilmoitettu kalamäärä pyydetty juuri niistä vesistä, jotka on katselmuksissa mainittu.

Enontekiön ja Utsjoen osalta ovat vastaavat luvut:

Enontekiö:
1. Isojakotilat

Manttaali	Kalan osuus mantt.	Pinta-ala
16.1348	0.2735	602 ha
		301 ha

2. Valtion mailla olleista vuokra-alueista muodostetut tilat

Manttaali	Kalan osuus mantt.	Pinta-ala
0.4713	0.0131	29 ha
		14 ha
Yhteensä
Manttaali	Kalan osuus mantt.	Pinta-ala
16.6161	0.2866	946 ha

Utsjoki:
1. Isojakotilat

Manttaali	Kalan osuus mantt.	Pinta-ala
6.0086	0.2514	670 ha yksit.
		335 ha yht.mets.

2. Valtion mailla olleista vuokra-alueista muodost.tilat

Manttaali	Kalan osuus mantt.	Pinta-ala
0.6418	0.0190	51 ha
		25 ha

Yhteensä

Manttaali	Kalan osuus mantt.	Pinta-ala
6.6504	0.2704	1 081 ha

Lisäksi tulevat valtion mailla olleista vuokra-alueista muodostetut tilat. Ins. A. Pohjolan mukaan kalastuksen osuus manttaaleissa ei anna oikeata kuvaa kalastuksen merkityksestä näissä kunnissa.

Kalastuksen tuotto on otettu huomioon eri toimitusmiesten suorittamissa verollepanoissa toisistaan poikkeavalla tavalla. Eräissä tapauksissa on katsottu, että milloin kalastus ei ole tuottanut yli kotitarpeen, ei kalastuksen tuottoa ole otettu mukaan verollepanolaskelmiin. Kaikissa toimituksissa on kuitenkin tehty samalla tavoin siinä, että tuottoa ei ole laskettu arvioimalla kunkin tilan kalastusmahdollisuuksia entisten kalastusoikeuksien ja käytettävissä olevien kalavesien kalaisuuden perusteella, vaan on otettu verollepanon aikainen keskimääräinen arvioitu todellinen tuotto asianosaisten kuulemisen ym. perusteella. Tästä johtunut, että kalastuksen tuottama manttaalin lisäys on riippunut tilan silloisesta omistajasta.

Näin on esimerkiksi hyvän kalaveden äärellä oleva asukkaaton tila tai sellainen tila, jolla ei ole asunut kalastukseen kykenevää väkeä, jäänyt ilman kalastuksen tuoton perusteella laskettavaa manttaalin lisäystä.

Nämä tässä kirjoituksessa esiintuodut ongelmat on selvitettävä oikeusministeriön rahoittamassa tilanne- ja olosuhdeselvityksessä. Ei voida lähteä siitä, että alun alkaen veromaalleen perustaman saamelaisen tilan kalastusoikeuden laajuudesta ja laadusta päättäisi saamelaiskäräjät, jolla vastoin käsitystä, jonka joistakin tutkimuksista kunte Tarja Nahkiaisojan väitöskirjasta voisi saada, ei ole mitään juridista sidettä alueeseen tai alueen historialliseen käyttöoikeuteen.

Takaisin