Kalastusoikeudet pohjoisimmissa kunnissa

Vanhojen tilojen perustaminen ja eräät oikeudet

Pohjoisten kuntien vesipiirirajankäynnissä ns. vanhojen tilojen kalastusoikeuksia ei otettu huomioon asianmukaisella ja lainmukaisella tavalla. Seuraava kirjoitus perustuu siihen selvitykseen, jonka tein Pohjoismaiden saamelaisinstituutin toimeksiannosta vuonna 1975.

Pohjoisiin kuntiin perustettiin 1800-luvulta alkaen ns. vanhoja tiloja runsaasti. Niiden perustamisasiakirjoihin merkittiin tilan perustaneiden oman ilmoituksen mukaan kalavesiä eri tavoin mm. siten, että tilan perustamisasiakirjoihin merkittiin "kalastus yhteinen kylän miesten kanssa" määrittelemättä tarkemmin, mihin kalaveteen, järveen, jokeen tai muuhun kalastus kohdistuu. Samoin saatettiin mainita "Inarinjärvessä kalastus yhdessä muiden tilallisten kanssa". Joidenkin tilojen kohdalla merkittiin apajapaikat. Myös sellaisia mainintoja löytyy kuin "läheiset tunturijärvet joko yksin tai yhdessä kyläläisten kanssa". Myös sellainen maininta kuin "läheiset metsäjärvet" löytyy. Sen lisäksi kalastusoikeuden laatu ja laajuus perustui verollepanossa ilmoitettuun suolakalan määrään, joka vaihtelee varsin suuressa määrin.

Tarkemmassa analyysissä tällaiset maininnat kertovat  siitä, että Inarissa oli vielä tilojen perustamisen aikaan osittain käytössä vuotuiseen elämänkiertoon kuuluva järjestelmä, joka veteli viimeisiään siihen aikaan kun tiloja perustettiin. Syynä tähän oli aikaisemmin tapahtunut peura- ja majavakantojen romahtaminen, joka vei kaikki edellytykset perinteisen metsästyksen ja kalastuksen harjoittamiselta.

Metsästyksen yhteydessä kalastettiin tiettyjä järviä ja jokia. Juuri näiltä alueilta löytyy runsaasti peuranpyyntikuoppia. Tämä tuli esille vuonna 1973, jolloin aloitimme valtion edustajina Iijärvellä ja Näätämöjoella kalastustutkimukset. Haastattelimme laajasti näistä asioista paikallista väestöä, joilta saimme kuulla näihin asioihin liittyvää perinnetietoa.

Ajankohta jolloin vanhat tilat muodostettiin oli sellainen, jolloin suurin osasta Inariin ja Utsjoelle tilan perustaneista saamelaisista oli saamenkielistä väestöä, Inarissa inarinsaamenkielistä ja Utsjoella pohjoissaamenkielistä väestöä. Koska viranomaiset eivät osanneet saamenkieltä, on varsin todennäköistä, että tilan perustaneiden saamenkielisten omat ilmoitukset eivät ole tulleet oikealla tavalla ymmärretyiksi ja taustalla vaikutti myös saamenkielisen väestön omat pelot viranomaisia kohtaan.

Pojois-Lapin kalastusoikeuksia on viimeksi selvittänyt Juha Joona tutkimuksessaan "Pohjois-Lapin erityiset kalastusoikeuskysymykset" vuodelta 2011. Tämä selvitystyö ei tuo esille kuvatussa suhteessa mitään sellaista, joka ei olisi jo ennestään tiedossa. Toinen asia on, tekeekö selvitys oikeita johtopäätöksiä kuvattujen tosiseikkojen pohjalta, etenkin vesien ja kalastusoikeuksien omistuksen suhteen.

Esimerkiksi vaatimus kalastusvesien tarkkarajaisuudesta on kestätämätön, kun alueella ei usein ollut muita käyttäjiä valtion oikeuksista puhumattakaan. Arvio on tehtävä vesikohtaisuudesta, oikeuden jatkuvuudesta ja oikeuksien toistuvasta käytöstä, jotka ovat olennaisia. Edes mikään virallinen toimitus ei voi muuttaa näitä seikkoja toiseksi, sillä kyse on omistuksen luonteesta ja sisällöstä samalla. Valtion on puolestaan voitava näyttää oma oikeutensa laillisena saantona juuri näihin vesiin, jotka tilakirjoissa mainitaan. Ei ole mitään perustetta osoittaa, etteivätkö listaukset olisi oikeita.

Selvitys herättää muitakin kysymyksiä tai osoittaa selkeitä aukkoja, joista seuraavassa asutus- ja muun oikeushistorian kautta. Seuraavassa käyn tällaisia näkökulmia läpi.

Isojaosta hieman

Yleisesti oli niin, että manttaalia kohti annettava tilusala lisääntyi pohjoiseen päin mentäessä. Sama tarkoitus sisältyy myös Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kuntien isojakoja koskeviin säännöksiin. Inarin kunnan eteläisessä piirissä oli manttaalia kohti tilojen yksityiseen käyttöön annettavan verollisen maan määrä 1667 ha ja keskipiirissä 2000 hehtaaria, Enontekiön kuntaan kuuluvassa eteläisessä ja keskipiirissä 2200 hehtaaria ja pohjoisessa piirissä, johon Utsjoen kunta kuului kokonaan, 2667 hehtaaria.

Lisäksi oli kutakin kuntaa varten erikseen muodostettavaan yhteismetsään annettava Inarin kunnan eteläiseen piiriin kuuluville taloille 833 hehtaaria verollista maata manttaalia kohti, keskipiiriin kuuluville taloille 1000 hehtaaria, Enontekiön kunnan eteläiseen ja keskipiiriin kuuluville taloille 1100 hehtaaria ja pohjoiseen piiriin kuluville taloille 1333 hehtaaria.

Vaikka manttaalia kohti annettava tilusala lisääntyikin, tilojen koot eivät vastaavasti suurentuneet, koska peltojen ja niittyjen märät ja näiden tuoton perusteella lasketut manttaalit pienenivät. Vaikka Pohjois-Lapin kuntia koskeva isojakolaki oli tarkoitettu alueiden erikoisolosuhteita varten, oltiin sitä laadittaessa liian riippuvaisia niistä tilojen muodostamisperusteista, jotka olivat voimassa varsinaisilla maa- ja metsätalousalueilla. Alueille luontaisten elinkeinojen, karjanhoidon, poronhoidon ja kalastuksen harjoittajien maantarpeen ja vesialueiden käytön kannalta tärkeät etuudet jäivät vaille riittävää huomiota. Tapahtui oikeusmurha, jota sittemmin on selitelty.

Näihin etuuksiin kuuluvat muun muassa metsälaitumet ja jäkälämaat, joilla oli merkitystä tilojen karjanpitomahdollisuuksien kannalta, mutta joita ei manttaalilaskelmissa tunnettu. Samoin jäi vesialueiden omistusoikeuden jakautuminen täysin sattumanvaraiseksi. Ylipäänsä valtion oikeudet otettiin itsestään selvyyksinä vailla mitään vakiintunutta oikeusperustetta.

Suurin poikkeus verrattaessa kyseisissä pohjoisissa kunnissa suoritettuja isojakoja eteläisemmissä kunnissa suoritettuihin isojakoihin on se, että täällä ei missään toimituksen vaiheessa ollut mahdollisuutta pienten tilojen suurentamiseen, johon eteläisemmissä kunnissa pyrittiin tavalla tai toisella, pääasiassa erikoislainsäädännöllä, kuten edellä on selostettu. Näin isojaon olennainen tarkoitus jäi puuttumaan jo todetun lisäksi.

Tässä ei ole mahdollista selvittää niitä tilanteita, jossa koko toimitus tehtiin asianomaisten koskaan saamatta kutsua niihin. Näin kävi Käsivarressa.

Lakia valmistellut toimikunta edellytti laskelmissaan Utsjoen tilojen tarvitsevan yksityiseen käyttöön keskikokoisella tilalla 175 hehtaaria metsämaata joutomaalisäyksineen. Näin ollen isojaossa jäi useiden tilojen metsäpinta-ala huomattavasti pienemmäksi, joten näidenkin perusteiden mukaan tilakoon suurentaminen olisi ollut tarpeen. Erityisesti Utsjoen kuntaan muodostettujen tilojen osalta asiaa tarkasteltaessa on kyseenalaista, onko edes Inarin ja Enontekiön olosuhteisiin verrattuna manttaalia kohti annettavaa maata koskeva pinta-alaporrastus tilusten tuottoon verrattuna riittävän suuri. Utsjoen kunnassa tilojen yksityiseen käyttöön tulleet tunturikoivikot ovat pohjoisessa piirissäkin heikoimpia alueita, eikä niiden tuotto vastanne lakia valmisteltaessa perusteena käytettyä metsämaan tuottoa 0,2 m3/ha vuodessa.

Myöskään yhteismetsän sijoitusalueet ja suojametsiä koskevat rajoitukset huomioon ottaen ei sen hakkuumahdollisuus vastaa laskelmien perusteena käytettyä tuottoa. Epäoikeudenmukaisena, vaikkakin luonnonolosuhteita kuvaavana, voidaan pitää myös sitä lainsäännösten perusteena käytettyä seikkaa, että puun tarve Utsjoella on katsottu pienemmäksi kuin muualla. Ko. toimikunta katsoi puun kotitarpeen olevan esimerkiksi Inarin kunnan eteläosassa 67 k-m3 vuodessa ja Utsjoella vain 30 k-m3 vuodessa tilaa kohti.

Kyläjaosta

"Erikoisesti Kuolan Lapissa, mikä näkyy eräästä Nuortijärven kylää koskevasta asiakirjasta, kaikki sikäläiset siida-alueet oli 1600-luvulla ilmeisesti vanhaan tapaan jaettu sukualueisiin. Sama järjestys oli siellä voimassa yleisesti vielä 1800-luvun loppupuolelle saakka. On huomattava, että Kuolan lappalaisten sukuyhteisöt maa-alueineen olivat itsenäisiä, joskin siidan ylivalta ilmeni siinä, että jonkin suvun väkiluvun kasvaessa sille oli annettava lisää pyyntimaata jonkin pienemmän suvun tiluksilta tai kylän yhteismailta (Suonikylässä). Metsästystä ja kalastusta voitiin harjoittaa niin ollen vain omalla sukualueella.

Huomiotta voidaan tässä yhteydessä jättää se asianlaita, että Kuolanniemen merenrantakylät osan vuodesta elivät ja pyysivät muinaiseen tapaan meren rannikolla, missä sukualuejako ei ollut voimassa. Sukualueiden, joita Kuolan lappalaiset nimittivät "jakomaiksi", rajat oli määrätty lähinnä tärkeimmän metsänriistan, peuran, pyyntiä ja kalataloutta silmällä pitäen. Sukuyhteisöt olivat kuitenkin perheluvuiltaan pieniä. Niinpä Suonikylässä oli n. 1800-luvulla tradition mukaan 2-4 perheen alueita; eräissä niistä eli vain yksi perhe, josta sitten poikien ja veljesten erottua, muodostui useita perheitä ja talouksia. Eräitä sukualueita oli lisäksi jaettu kahteen puoliskoon, mutta nekin olivat itsenäisiä alueellisia yhteisöjä.

Paatsjoen kylässä taas sukualueen jako olisi tuskin ollut käytännössä mahdollista tämän kylän laajempien kalavesien vähyyteen katsoen. Kemin lapin puolella vuorostaan oli pinta-alaltaan iso Inarin siida aikaisemmin jakautunut neljään pienempään alueelliseen yhteisöön, jotka Itkosen tutkimuksen mukaan näyttävät alkuaan olleen enemmän tai vähemmän selviä sukualueita. Joka tapauksessa nekin olivat itsenäisiä yhteisöjä, joka ilmenee siitä, että ne yhteisellä päätöksellä ottivat toisen alueen perheen jäsenekseen ja maa-alueen osakkaaksi, kuten v. 1732 tapahtui Paadarin alueellisessa yhteisössä." (Suomalainen tiedeakatemia: Esitelmät ja pöytäkirjat 1960; E. A. Virtanen: Yksityis- ja yhtiötaloudesta varhaiskantaisessa yhteisössä, sivu 136)

Itkosen mukaan (sivut 267-268 II osa) Inarin alue oli 1802 mennessä jakautunut neljään kyläkuntaan. Kullakin kylällä oli vain omalla alueellaan oikeus kalastukseen, peuranpyyntiin ja petun kiskomiseen. Ensimmäinen ja suurin niistä, Muddusjärven kylä (22 taloutta, Niistä Väyläjoen suussa 6, Inarijoen Jorgastakissa, eräiden kyläkunnan jäsenten kesäpaikassa, 5), käsitti alueesta lähes puolet, pohjoisosan entisen Inarin lapinkylän alueesta. Eteläraja lähti Kietsimäjoen keskijuoksulta itäkoilliseen kulkien Vaskojoen pohjoispuolitse, Muddusjärven ja Leutolahden eteläpuolitse vanhan "markkinan" kautta Inarinjärven poikki Paatsjoen niskaan ja jokea myöten Venäjän rajalle.

Muddusjärven kylä pyydystää peuroja osaksi Norjan, osaksi Utsjoen rajaseuduilta. Paadarin kylä (pienin kaikista, 12 taloutta) käsittää alueen lounaisosan Vaskojoen molemmin puolin ja Joenjoen (=Juutuanjoki) seudun. Sen rajana on lounaassa Peltovuoma, etelässä Kittilä ja kaakossa linja, joka ajatellaan vedetyksi Kitiseen laskevan Kuolpujoen latvasta koilliseen Inarinjärven joensuunselän (=Juutuanvuono ja Ukonselkä) rantaan; siten mm. Joenjoki ja Ivalojoen latva kuuluvat Paadarin kylään. Paadarin peuramaat sijaitsevat Peltotunturin luona Ivalon latvoilla, Kietsimä ja Vaskojoella. Vuonna 1757 tämä 14 lappalaisen omistama veromaa oli 16-17 pk. Pitkä, 1-8 pk. leveä; siitä lohkaistiin Vaskojoella olevalle uudistilalle niittymaata, koska toisille "jäi kyllin tilaa".

Ivalon kylää (14 taloutta, puolet "rutiköyhiä", niistä 4 saarella Veskoniemen luona, 1 aina Hammasjärvellä asti) rajoittavat etelässä Sodankylä ja Sompio Kuolpujoen latvasta itään Luirotunturiin ja Suomujoen latvoille saakka, mistä raja kääntyy luodepohjoiseen Nanguvuonoon ja Muddusjärven järvirajaan asti. Ivalon peuramaat ovat Sompion rajoilla.

Paatsjoen kylälle (14 taloutta) jää alueen kaakkoisnurkka Paatsjoesta Nanguvuonoon asti saarineen. Etelässä rajana on Keminkylä, idässä taas Suonikylä Nuortitunturista Paatsjokeen asti. Kyläkunta pyydysti peuroja Venäjän rajalla. Varhaisemmin inarilaiset kokoontuivat kahteen talvikylään, joista toinen, isompi sijaitsi Inarijärven länsipäässä (luultavasti Nukkumajoen varrella), toinen Paatsjoen eli Nellimön (Njellim) kylä Inarinjärven kaakkoiskulmassa Sulkusjoen suussa. Nellimön kylä esiintyy v. Salingelin kartassa v. 1500 (Tanner, s 225)

Eräitä johtopäätöksiä

Edellä oleva osoittaa, että käytännössä muinainen Inarin lapinkylä oli jakaantunut sukualueisiin ja jo 1800-luvulle tultaessa sukualueisiin perustuviin maarekisterikyliin, joilla oli viralliset rajat.

Tilojen katselmusasiakirjat puolestaan osoittavat, missä laajuudessa tiloja perustaneet verolappalaiset käyttivät alueitaan, joten muuttajille vapaata "vallattavaa tilaa" eli Pokan toimikunnan historiaa käsittelevässä osassa tarkoitettua "isännätöntä" maata ei ole koskaan ollutkaan.

Tilojen katselmusasiakirjat osoittavat, että Venäjän vallan aikana tilojen perustaminen tapahtui edelleen vuoden 1760 lapinvoudin ohjesäännössä olevia menettelytapoja noudattaen. Siitä voidaan ottaa esimerkkeinä edellä mainitulle Paadarin suvun veromaille perustetut Vasko ja Lusmaniemi -niminen tila. Tilan alkukatselmuksissa oli mukana tuomiolaitos, kruununedustaja ja rahvas. Vaikka näitä tiettyjä sukualueita todettiin jo 1700-luvun käräjäkirjoissa, mahdollistui niitten virallinen kiinteistöllisen aseman tunnustaminen vasta 1840-luvulta lähtien mäntypuurajan yläpuolella (katso myös Korpijaakko 2000, s.127-129).

Inarissa ja Utsjoella, jossa monet saamelaisistakin perustivat uudistaloja, on tilojen perustamisasiakirjoissa selkeästi mainittu nimeltä kalajärvet, patopaikat ja nuotta-apajat, porolaitumet, metsästysmaat ja niittypalstat. Niinpä lapinveroa maksaneiden ihmisten perustamien tilojen asiakirjoissa ei olekaan mitään epäselvyyksiä kalavesistä tai pyydettävistä kalalajeista, kun taas muiden kuin verolappalaisten samaan aikaan perustamien tilojen perustamisasiakirjoissa on tältä osin runsaasti epämääräisyyksiä.

Tähän on luonnollinen selitys: perinteistä lapinveroa maksaneet lappalaisethan olivat asuneet täällä ennen suomalaisten asettumista samoille alueille ja he olivat ikivanhan käytännön mukaan tottuneet kalastamaan hallitsemissaan vesissä ja käyttämään välittömästi hallinnoimiaan alueita polttopuunhankinnassa ja riistanpyynnissä sekä poronhoidossa. Veronalaisten tilojen katselmus- ja perustamisasiakirjoissa on mainittu nimeltä myös toinen osakas.

Esimerkiksi Inarijärven rannan erään verolappalaisen tilan kirjassa mainitaan kenen kalastajalappalaisen "kalavesi ulottuu toisen nimeltä mainitun kalastajalappalaisen omistaman kalaveden rajaan asti". Sellaisia mainintoja, joissa toinen osakas mainitaan nimeltä ja kenen kalastajalappalaisen kalaveden rajaan hänen omistamansa kalavesi ulottuu, löytyy runsaasti juuri Inarijärven rannalle ja Muddusjärven kylän alueelle muodostettujen tilojen katselmus- ja perustamisasiakirjoista. Näille oli ominaista laajat hallinta-alueet ja kattavat oikeudet. Mikään ei ole virallisesti lakkauttanut näitä oikeuksia. Se ilmenee myös pohjoisten kuntien erityislain lainvalmisteluasiakirjoista.

Kalastusalueen laajuus on samojen talojen kohdalla melko tarkoin selostettu. Tällaiset maininnat kalastusrajoista ja tietyistä nimeltä mainituista järvistä näyttävät viittaavan siihen pyyntikäytäntöön, joka perustui Inarissa 1700-luvun alkupuolella tehtyyn kalastusalueiden jakoon lappalaisten kesken. Siitähän mainittiin, ettei siihen ollut yhdelläkään huomauttamista. Samanlaisia seikkoja on porolaitumien, metsäalueiden ja niittyjen kohdalla. Nämä oikeudet valtion on tunnustettava ensisijaisina. Niiden kiistattomuus ei puolla muuta menettelyä nykyaikanakaan.

Oikeudet laajoihin aluesisiin

Tiloille katselmuksissa osoitetut porolaitumet ja metsästysmaat on mainittu yhteisinä kylänmiesten kanssa ilman, että olisi selostettu alueen laajuutta. Tässä yhteydessä viittaus "kylänmiehiin" tarkoittaa nimenomaan lapinkylässä asuneita verolappalaisia ja kylistä puheen ollen voidaan lisäksi todeta, että tuolloin 1800-luvun alkupuolella Inarissa sijainneet neljä kylää olivat varsin laajoja esimerkiksi Muddusjärven kylän käsittäessä puolet nykyisestä Inarin kunnasta.

Tiloille katselmuksissa osoitettujen niittyjen sijainti ja lukumäärä kertovat puolestaan, miten laajoja alueita tuolloin eläneet verolappalaiset käyttivät. Ja kaukaisimmat niityt saattoivat sijaita jopa 30-40 kilometrin päässä talvipaikasta. Niille Ivalon ja Törmäsen tiloille, joille kalastus on merkitty yleisesti "yhteisesti Inarinjärvessä" on katselmuksissa osoitettu nimeltä mainiten niittypalstoja kaukaakin Inarinjärven rannoilla ja saarilla. Sama koski metsästysalueiden laajuutta (Raututunturin tapaus).

Niittyjen laajuutta ja lukumäärää saattaa selittää se, että tuolloin eläneillä lappalaisilla oli ikivanhan käytännön mukaan käytössä kesä- ja talvipaikka-asuntosysteemi. Kesä- ja talvipaikan etäisyys saattoi parhaimmillaan olla jopa yli 30 kilometriä. Tällaisen perheen vuotuiskierron käsittävä alue saattoi olla siten halkaisijaltaan yli 40 kilometriä.

Niittyjen kohdalla on erikseen lueteltu ne alueet, josta kerättiin karjalle rehua ja poroille jäkälää ja kerppuja. Toisaalta katselmusasiakirjoissa näkyy myös se, miten silloin meneteltiin kun puhtaasti suomalainen yritti perustaa lapinveromaalle tilan. Vaikka kyseiselle henkilölle oli naapuritilan omistaja luvannut kalastusoikeuden, niin kylän väki pystyi estämään hankkeen toteuttamisen (Ylitalon uudistilan katselmus Muddusjärven kylään vuonna 1849). Tilojen katselmusasiakirjoista huomataan myös, että vielä Venäjän vallan aikana aina vuoteen 1870 toimittiin lapinvoudin ohjeiden mukaisesti.

Tämäkin on omiaan yhdessä ensimmäisen perustuslain voimaanpanolain säännösten mukaan turvaamaan tällaisten oikeuksien täyden toteuttamisen vielä nytkin.

Erään Inarinlappalaisen tilankirjaan on kirjoitettu: "kalavesi Inarinjärvessä isän ikimuistoisen nautintaan perustuen yhdessä ranta-asukkaiden kanssa". Muut ranta-asukkaathan olivat tietysti kalastajalappalaisia. Tästä voi jopa päätellä kalastuksen olleen tuohon aikaan tietyissä rajoissa yhteistä kyläkunnassa. Kun muistaa, että Inarissa oli tuolloin vain neljä kyläkuntaa, käsittivät tiloille alkukatseluksissa osoitetut alueet todella huomattavan laajoja alueita.

Myöhemmin Ivaloon ja Kyrön kylään perustettujen uudistilojen perustamisasiakirjoihin kalastukset on noin kymmenen tilan kohdalla merkitty jokseenkin näin: "Inarinjärvi yhteisesti tai kalastus yhteinen kylänmiesten kanssa", ilman että kohdetta olisi yksilöity. Sellainen määrittely sinänsä on alkuperäinen ja oikeudet muuttumattomia.

Valtion toimien oikaiseminen

Korkein oikeus on todennut vesipiirien rajankäynnin yhteydessä, "että jokaiselle kiinteistölle, jolla on oikeus yhteisiin vesialueisiin, kuuluu sen omistajan asuinpaikasta ja muista omistajan henkilöön liittyvistä seikoista riippumatta oikeus kalastukseen, paitsi kiinteistön omalla vesialueella, myös oman lohkokunnan yhteisillä vesialueilla. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että erityisperusteinen kalastusoikeus voi perustua uutistalon perustamispäätökseen tai muuhun vastaavaan talokirjaan, kuten esimerkiksi katselmuspöytäkirjaan. Samoin korkein oikeus on katsonut, kun eräiden talojen osalta oli vaadittu joko perustamispäätökseen tai ylimuistoisen nautinnan perusteella kalastusoikeutta koko Inarinjärvessä, että erityisperusteinen kalastusoikeus ei kuitenkaan voi kohdistua koko Inarinjärveen, mutta että sen sijaan taloilla voi olla Inarinjärvessä erityisperusteisia rajoitettuja kalastuspaikkoja." (Wirilander 2001, s.57-58). Näkemys ei perustu sinänsä mihinkään oikeudelliseen perusteeseen vaan tuomioistuimen omaan harkintaan.

Ivalon ja Kyrön kylän tilat sijaitsevat melko kaukana Inarijärven rannasta mutta tiloille on kuitenkin jo ensimmäisissäkin katselmuksissa todettu runsaasti niittyjä Inarijärven saarissa ja niemissä, joten ne osoittavat, että Ivalon ja Kyrön kylän miesten kalastusoikeudet yltivät kauas Inarijärven selänteille.

Korkeimman oikeuden päätös oli pääosin perustellun oikea, sillä kalastusoikeudenhan omistaa yleensä rannanomistaja ns. keskiviivan periaatteen mukaan; periaatteen ajallinen historia on kuitenkin tunnettava tarkoin ja poikkeukset eriteltyinä, jotta päättely on oikeutettu. Toki historiallinen oikeus tai alkuperä voi osoittaa oikeuden alan toisinkin. Samoin katselmuskirjoista ilmenevät tiedot viittaavat myös siihen, että tilalle haluttiin turvata kalastusoikeus ja mikäli kalastusoikeus oli vahvistettu rannanomistuksen kautta, ei niitä tarvinnut erikseen eritellä niin kuin saattoi olla sellaisen kalastajalappalaisen kohdalla, jonka kalastuspaikka mahdollisesti myös toisen niittypaikka tai muu nautinta-alue.

Tosin se tosiasia, että vuosikymmeniä myöhemmin tehdyssä verollepanossa on voinut ilmetä, että kalastajalappalaisten ilmoittama pyydetty kalamäärä oli huomattavasti suurempi kuin Ivalon ja Kyrön kylässä asuvien, kielii siitä, että kalastajalappalaisten kalastusoikeus on ollut kalarikkaassa Inarijärvessä suurempi kuin muiden. Toisaalta oli myös niin, että uudistilan perustaneet eivät ainakaan alkuaikoina ennättäneet kovinkaan paljon kalastella Inarilla, koska aika kului lakisääteiseen talojen rakentamiseen sekä peltojen ja niittyjen raivaamiseen, jotka velvoitteet myös usein tilakatselmuksissa määriteltiin.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että Inarin lapinkylästä polveutuvien ihmisten etuuksia ei enää myöhemmin perustettujen tilojen asiakirjoissa sanottavasti huomioitu, pikemminkin päinvastoin. Se on vääryys, jonka perustetta ei ole jälkikäteen arvioitu.

Esimerkiksi Näätämön kylän kohdalla kalastajalappalaisten oikeuksia jaettiin muiden hyväksi kun sinne perustettiin uudistiloja puhtaiden suomalaisten toimesta 1880- ja 1890-luvuilla. Mahdollisesti heidän oikeuksiaan oli jaettu muillekin aiemmin perustetuille uudistiloille. Tästä syystä Inarin lapinkylään kuuluvien ihmisten oikeustila olisi tarkoin tutkittava ja huomioitava ILOn yleissopimuksen ratifiointiesteitä kartoitettaessa. Valtiolla on valtava savotta ennen mitään asiallista ratifiointiharkintaa eikä vähiten omien toimiensa oikaisemisessa ja vääryyksien korjaamisessa.