Aluksi

Kuten tunnettu kansantieteen tutkija T.I.Itkonen osoittaa, käsitti inarinsaamelaisten vuotuinen elinkierto tietyn sukualueen sisällä olevan alueen hyödyntämisen. Ennen uudisasukkaiden valtauksia nämä alueet kuuluivat yhdeksälle eri inarinsaamelaiselle suvulle. Inarissa Nukkumajoen latvoilla sijainnut talvikylä katosi 1700-luvulla, koska hupenevien luonnonvarojen johdosta luonnonvarojen vuotuis-kiertoa ei voitu enää noudattaa entisen tavan mukaan. Seuraus tästä oli se, että inarinsaamelaiset purkivat alkeelliset turvekotansa ja kyhäsivät ne uudelleen pitkin jokien ja järvien rantoja sinne, josta löytyi uusi paikka.

Alueelle vuodesta 1758 lähtien muuttaneet suomalaiset toivat tullessaan karjanhoidon asettuen inarinsaamelaisten sukualueille pysyvästi paikoilleen. Se oli kannustava esimerkki monelle köyhtyneelle inarinsaamelaiselle, että on sittenkin olemassa vielä muita mahdollisuuksia turvata elanto kuin olla riippuvainen yhä niukemmaksi käyneistä riista ja kalavaroista. Tilojen perustaminen merkitsi inarinsaamelaisille kiertävän vaelluselinkeinon päättymistä. Muilta inarinsaamelaisilta se päättyi siihen, että jokainen uudisasukkaiden ja inarinsaamelaisten valtaama pyyntipaikka lohkaisi vuorollaan aukon vuotuiskierron kokonaisuudesta. Sellaista menetystä ei voitu enää muulla lailla täyttää.

Monet inarinsaamelaiset joutuivat valitsemaan joko karjataloustilan perustamisen tai tilapäistyön, hakeutumisen uudisasukkaiden rengeiksi, piiaksi tai ryhtymällä kerjäämään. Tämä kohtalo tuli koskemaan kaikkialla Inarissa asuvia inarinsaamelaisia. Tällaisen kehityksen kulku näkyy myös inarinsaamelaisten perustamien tilojen sijainnista eri puolilla Inaria. Lehmät ja lampaat sitoivat hoitajansa yhteen paikkaan, mikä merkitsi kiertävän vaelluselinkeinon päättymistä. Tällainen suhteellisen nopea muutos kohtasi suurta osaa inarinsaamelaisia. Sama kohtalo kohtasi vähitellen myös kauempana asuvia, koska he saattoivat jatkaa pienimuotoista poronhoitoa. Luonnonvaraisessa elämässään inarinsaamelaisilla ei ollut muita taitoja kilpaillakseen alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja uudisasukkaiden kanssa.

Inarinsaamelaisista ovat tietoa keränneet Leastadius, Castrén ja Paulaharju ja Itkonen, jotka arvostivat inarinsaamelaisten luonnonelämää ja eräkulttuuria. Suomen itsenäisyyden aikana on julkaistu inarinsaamelaisista ja koltista sivuavia artikkeleja. Inarinsaamelaisten halveksunta on ollut silmiin pistävää. Sitä harjoittivat paikallinen virkakunta, uudisasukkaat ja Norjasta inarinsaamelaisten alueelle muuttaneet rikkaat porosaamelaiset. Inarinsaamelaisten ihmisarvon laita oli vähän niin ja näin. Halveksimisen pääsyyt olivat rasistisia, outojen tapojen ja kielen halveksunta, mikä näyttää tänä päivänäkin vallitsevan.

Työnjaosta

Inarinsaamelaisilla työnjako oli selkeä; miehet huolehtivat siitä, että riistaa, poroa ja kalaa oli jatkuvasti pataan pantavaksi. Inarinsaamelaiset naiset tekivät kesät talvet työtä melkein vuorokaudet ympäriinsä, he raatoivat väsymättömästi, keittivät ruoan, hoitivat lapset, kutoivat vaatteet, hakkasivat polttopuut, kantoivat vedet. Kesäpaikoille he veivät verkot veneisiin valmiiksi, soutivat venettä, osallistuivat nuotan vetoon, verkon laskuun ja nostoon, perkasivat kalat ja nostivat märät nuotat ja verkot uluille kuivumaan, valmistivat ruoan ja vielä yötä vasten tekivät käsitöitä.

Inarinsaamelaisille miehille taas luonnonvarainen elämä antoi runsaasti lepomahdollisuuksia. Tarpeetonta oli raataa enemmän kuin tarve vaati. Lyhyt kesäaika oli käytettävä tarkasti hyödyksi, koska silloin koottiin kaikki saalis. Talveksi elämä hidastui, nietokset nousivat ikkunoiden tasalle ja välillä turvekammin ylitsekin. Perheet asettuivat aloilleen ja elivät kaikella sillä mitä oli kesän aikana saatu koottua varastoon.

Niinpä voidaan arvostella tätä jyrkkää eroa naisten asemaan, mutta villipeuran pyynnissä, porometsällä, rahdinajossa ja kyytimiehinä inarinsaamelaiset olivat sisukkaita ja väsymättämiä aivan viimeiseen asti. Eri lähteiden mukaan inarinsaamelaiset ovat ehdottoman kärsivällisiä, sosiaalisesti myötäeläviä. Enkä ole koskaan kuullut,, että inarinsaamelaiset olisivat joskus jättäneet pahimmissakaan tilanteissa autettaviaan pulaan tai heitteille. Ankarissa pakkasissa ja lumimyrskyissä he kykenivät yöpymää lumikiepeissä kuin riekot. Miehet rakensivat reet, ahkiot, veneet, tekivät valjaat ja kuljettivat kaikkialle mukanaan kirveet.

Alun alkaen inarinsaamelaisten elinkeino perustui muuttovaelluksiin kunkin suvun omilla sukualueilla. Talvikylistä perheet lähtivät viimeisten kelien aikaan, kalastivat järveltä toiselle, valvoivat porojen vasotusta, kuivasivat ja suolasivat kalaa, keräsivät linnun munia, metsästivät riistaa. Kylään palattiin vasta joulun ja uudenvuoden aikaan, pitkinä pororaitoina, jänkien ja järvenselkien ylitse, lapset, porot, lampaat, kissat, koirat, talouskalut ja osa saalista mukana.

Inarinaamelaisyhteisössä yksilö ja perhe on ollut laajempaa sukukokonaisuutta, jossa yksilöllä, perheellä ja suvulla on ollut kovassa maailmassa oma olemassaolon ja toimeentulon turvaava strategiansa, jossa saamen kielellä oli keskeinen sijansa. Kaikki välttämättömät toiminnat opittiin ja tehtiin ensin oman perheen tai suvun piirissä. Inarinsaamelaisen väestön lisääntyessä toimittiin edelleen sukulaisten ja naapureiden kanssa, sitten naapurikylien asukkaiden kanssa ja muun väestön lisääntyessä lisääntyivät kontaktit ulkopuolisten kanssa lähinnä meren rannikolla tai suuremmissa kylissä vaihtokaupan yhteydessä

Eniten talvikylä merkitsi kylän sosiaalisen elämän kannalta. Silloin eri suvut saattoivat tavata toisiaan eristyneisyyden jälkeen. Virkamiehet, papit ja verottajat löysivät ihmiset talvikylästä, muutoin nautintajärvillään hajallaan olevia inarinsaamelaisia ei olisi mitenkään saatu kokoon.

Muutosten armoilla

Inarinsaamelaisia historian aikana tehdyt rajajärjestelyt ovat kohdelleet kaltoin. Rajat katkaisisivat vuosisataiset yhteydet Venäjälle ja Norjan puolelle. Samalla menetettiin lohenkalastusoikeuksia. Sota-aikana taloudellisesti inarinsaamelaiset menettivät paljon ensiksi Inarinjärven voimataloudellisen säännöstelyn tuhotessa kalastuksen edellytykset. Sen lisäksi porokarja pakko otettiin armeijalle. Poroelo oli jäänyt pitkäksi ajaksi hoitamatta, kun Inarin lähes sata inarinsaamelaista miestä oli viety maailmansotaan. Kymmenet jäivät palaamatta.

Valtio antoi perustaa erilaisten lakien perusteella inarinsaamelaisille uutistaloja, joille myönnettiin myös oikeuksia kalavesiin. Tilojen perustaminen loi elämälle myönteiset kehykset. Järvien ja jokien rannoille tuli elämää kun tiloja alettiin rakentaa ja luoda edellytykset karjantaloudelle.

Suomalaiset uutisasukkaat olivat pahasti runnelleet Ivalonjokisuun ja Inarinjärven rannoilla asuvien kalastajasaamelaisten elinkierron. Ennen uutisasukkaiden asettumista nämä alueet olivat kuuluneet mm. Morottaja, Valle ja Sarre suvuille. Lehmät sitoivat hoitajansa yhteen paikkaan ja näin kiertävä vaelluselinkeino päättyi.

Sivilisaatio avasi inarinsaamelaisille maailman, se alkoi murtaa eristäytyneen elämän mahdollisuuden. Samalla se vaikutti kansanryhmien identiteettiin, ensin haastaen ne uhkaavasti. Vasta vähitellen ihmisoikeusajattelun kehityksen myötä alkoi saada sijaa uudelleen kansanryhmän identiteetti. Kovimman taistelun ovat joutuneet käymään ne kansanryhmät kuten inarinsaamelaiset, joilta on hävinnyt oma, ainutkertainen kieli ja joilta valtiovalta oli riistänyt yksipuolisesti laajojen alueiden hallinta- ja omistusoikeudet. He eivät luonnollisestikaan voi kadota muina kuin lainsäädännöllisin ja vallankäyttökeinoin. Identiteetti ei hävitä hallintaa ja omistusta, vaan pikemmin nojaa siihen.

Inarinsaamelaisten talous oli enimmiltään luontaistaloutta muutaman lehmän ja lampaan karjanhoitoa, kotitarve ja ammattikalastusta, metsästystä ja joutoaikoina muita tilapäistöitä. Joillakin oli muutamia poroja, riekonpyynti oli yleistä ja syksyisin ammuttiin hirviä ja poimittiin marjoja. Kala elätti inarinsaamelaiset edelleenkin. Niin se oli tehnyt aina. Taimenet ja siiat nousivat Juutuanjoen ja Ivalonjoen vesistöihin. Vene ja airot ja jonkinlainen purjeen tapainen riepu riittivät. Köyhemmillä ei muuta ollutkaan. Hitaasti pyyntielinkeino uusiutui eikä Inarinjärven suurille selille ollut asiaa kuin muutamilla harvoilla suuremmilla veneillä.

Inarinsaamelaiset olivat täysin riippuvaisia kalavesistään, tarkemmasta mitä heillä oli. Menestyäkseen elinkeino edellytti avaria alueita ja rajoittamatonta kulkua. Inarinsaamelaisten etuna oli sijaita Inarinjärven rantojen metsäalueilla. Muuttovaellus tapahtui 100 kilometrin pituisella reitillä, mutta sen sisällä liikuttiin paljon enemmän. Perheeseen kuului aikamiehiä ja heidän vaimojaan, joten kysymyksessä oli suvun vuotuis-kierto. Melkein koko irtaimisto Sotien jälkeen monet inarinsaamelaiset joutuivat aloittamaan puilta paljailta, mutta pääsivät pian elämään kiinni.

Suuri osa Norjasta Suomeen 1864 jälkeen muuttaneista porosaamelaisista otti vuosikausien ajan tuntuma uusiin oloihin. Porosaamelaisten asettuminen keskelle inarinsaamelaisten sukualueita aiheutti joitakin ristiriitoja, jotka kuitenkin olivat lieviä. Vanhastaan ei Inarissa esiintynyt ristiriitoja silloinkaan suomalaisten uudisasukkaiden ja paikallisten välillä. Suomalainen hallinto ei puutunut niihin. Kaikki käyttivät yhteisiä alueita ja porosaamelaiset rikastuivat. Aluksi epäluulot kasvoivat koska niihin liittyi pelko taloudellisesta kilpailusta luonnonvaroista ja niiden riittävyydestä.1800-luvun lopun nälkävuodet työnsivät etelästä pohjoiseen väkeä, osa jatkoi Norjan Jäämeren rantaan. Niin kuin ennenkin etelästä pohjoiseen lähdettiin liikkeelle epämääräisten huhujen siivittäminä.

Tämä porosaamelaisten sekoittuminen paikallaan asuviin paikallisiin inarinsaamelaisiin loi suhteita eri ryhmien välille, jotka aikaisemmin eivät olleet aikaisemmin joutuneet kosketuksiin toisten kanssa. Sen osa saattoi olla sitten alueiden hallintaa koskeva sääntely ja menettely; tulija vuokrasi, vähitellen saavutti hallinnan ja vasta myöhemmin omisti alueitaan. Luonnolliset rajat, joet, vesistöt ja tunturit ja sekä vaarat toimivat uusia tulokkaita estävinä vallituksina.

Kaikkien näiden vuosisatojen kuluessa tapahtui hyvin vähän sellaista, mikä olisi muuttanut näiden ihmisten suhtautumista toisiin ihmisiin. Identiteetin kannalta yhteinen tai samankaltainen historia ei luo uusia oikeuksia tai yksinoikeuksia myöhemmän historian tulkinnalla. Alueelle myöhemmin saapuneet eivät voi muuttaa tätä tosiseikkaa muuksi, olivat heidän pyrkimyksensä mitkä tahansa. Jos he niin menettelevät, he itse asiassa itse kiistävät identiteettinsä kannalta tärkeän asutus- ja muun historian. Se olisi epäuskottavaa ja hämmentävää. Entiselleen jäivät etäisyydet ja aineellisten olojen muuttumattomuus, joka säilyi niin kauan aikaa kuin peurasta kesytetty poro oli nopein liikenneväline. Suunnilleen 1850-luvulta lukien maailma alkoi kutistua, aluksi hyvin hitaasti.

Saamen kielen häviämisprosessia Lapissa on avittanut nopeasti tapahtunut liikenneolojen kehittyminen ja ripeä elämäntavan muuttuminen. Kielten sisältämä arkeologinen tieto katoaa, kun kieli kuolee. Vakavin merkki kieltä uhkaavasta kuolemasta on, kun lapset eivät puhu sitä; jos kielen välittyminen sukupolvelta toiselle estetään, kieli kuolee, kun vanhempi kieltä päivittäin käyttänyt polvi kuolee. Se selittää sen, että Inarissa asuvista 2500 saamelaisesta vain 400 ilmoittaa puhuvansa kotikielenään saamea.

Inari luontaiselinkeinon ydinaluetta

Inarin alue on siitä mielenkiintoinen alue, jossa ilmaston lämpeneminen viimeisen jääkauden jälkeen suosi uuden ja vakiintuneemman elämäntavan omaksumista. Arkeologisten löytöjen perusteella on viitteitä siitä, että saamelaiset korjasivat villiä heinää. Samoin löytyy viitteitä siihen suuntaan, että he olisivat kesyttäneet eläimiä, joista heidän toimeentulonsa oli riippuvainen.

Paimentolaisuus ja maanviljelys tarkoittavat kahta erilaista suhdetta ympäristöön ja lappalaiset horjuivat näiden kahden välillä jo 1400-luvulla. Metsästäjälappalaisilla oli omat nautinta-alueensa Inarissa, paimentolaisilla laidunmaansa, mutta maanviljelijöillä oli oma maansa. Kun saamelainen sijoitti odotuksensa ja vuotuiset ponnistelunsa, paimentamisen, istuttamisen ja sadonkorjuun tiettyyn paikkaan ja sai siitä vuotuisen tuotoksen, hän omaksui nopeasti ajatuksen oikeuksista ja omistuksista. Omistajan ote taas johti vihaan tungettelijoita kohtaan. Paimentolaisuus ja maanviljelys eivät Inarissa joutuneet niin suuressa määrin törmäyksiin kuin olisi saattanut odottaa. Se johtui taas siitä, että molemmat ryhmät tarvitsivat toisiaan.

Niinpä Lapin läänin eteläosasta 1500-luvulta lähtien alkanut kahden elämänmuodon kohtaaminen jatkui kiinteässä vuorovaikutuksessa aina 1800-luvun loppuun asti, jolloin se oli saavuttanut jo Pohjoisimman Lapin, Utsjoen. Kehitys tänä aikana ei kuitenkaan ollut niin mustavalkoinen kuin eräät tutkijat ovat antaneet ymmärtää. Seuraus kahden elämänmuodon kohtaamisesta oli että luontoa hyödynnettiin entistä monipuolisemmin yhdessä ja erikseen uudisasukkaiden kanssa.

Myös elinkeinojen erikoistumista alkoi tänä aikana tapahtua kuten villipeurakantojen vähetessä siirtymistä poronhoitoon ja kalastukseen. Jäljet tällaisesta saamelaisten vanhasta, vastaavanlaisesta rinnakkaiselosta ja monipuoliseen luonnon hyödyntämiseen perustavasta toimeentulosta ovat edelleenkin nähtävissä Ylä-Lapissa. Osalle saamelaisia ja lappalaisia on pitkien aikojen kuluessa muotoutunut elämäntapa edelleenkin päivittäisen toimeentulon lähde. Monet saamelaiset harjoittavat tilan pidon lisäksi metsästystä, keräilyä ja kalastusta ja he sovittavat toimeentulon varmistavat toiminnot vuodenaikojen mukaan. Edellä olevalla tahdon osoittaa, että keräily, metsästäminen ovat siis kuuluneet lappalaisten toimeentuloon koko historian ajan hyvin erilaisissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa, mitä ei voi selittää pelkästään oikeushistoriallisten faktojen pohjalta.

Uusia ja vanhoja ammatteja

Lappiin 1800-luvulla leviävä asutus johti Inarin alueen väestön tietynlaiseen kahtia jakautumiseen. Inariin muualta Lapista tai Suomesta muuttaneet uudisasukkaat elivät enemmän tai vähemmän samanlaista elämää kuin ihmiset muuallakin Suomessa.

Lapin luonnonvaraisia ammatteja luonnonvaraisia ammatteja kuten poronhoito, kalastusta ja metsästystä harjoittavat elivät jokseenkin samalla tavalla kuin olivat eläneet vuosisatojen ajan. Lapin ankara luonto asetti rajat ihmisen toimeentulon mahdollisuuksille ja määräsi elämisen muodot.

He olivat mukautuneet elämään karun luonnon tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti, elämän perustuessa luonnonvaraisten elinkeinojen antaman tuoton vaihtamiseen. Perinteistä poronhoitoa harjoittivat porosaamelaiset, inarinsaamelaiset ja koltat. Muuta karjanhoitoa harjoitettiin lukuisten luonnonniittyjen ansiosta, mutta alueen maanviljelys oli luonnonolosuhteiden takia vaatimatonta. Viljoista näin pohjoisessa voitiin viljellä vain ohraa. Peruna ja jotkut kasvitarhatuotteet menestyivät jonkin verran paremmin.

Sodan jälkeen Inarinjärven kalastus oli kärsinyt muita elinkeinoja enemmän, sillä ammattikalastuksen kannalta tärkein alue oli otettu vesivoiman käyttöön. Valtion teettämä tutkimus osoitti kalastuksen merkityksen muuttuneista olosuhteista huolimatta olevan välillisesti tärkeän. Kalastusta Inarinjärvellä harjoittivat ensin inarinsaamelaiset, jotka pääsivät parhaimmillaan hyvin suuriinkin saaliisiin.

Inarinjärven kalastusperinteisiin liittyy ikään kuin romantiikkaa, mutta varsinkin pyyntiin itseensä. Taistelu luonnonoloja vastaan, rannattoman ulapan avaruus, veden lämmön, kalan liikkuminen, saaliin satunnaisuus -kaikki tuo tekee kalastuksesta arpajaispelin. Kalastajan toimeentulossa on useampia tuntemattomia tekijöitä kuin metsästäjän. Inarinjärvi on karu. Sen kalamäärä on rajallinen. Kalastus on jättänyt merkkinsä Inarinjärven asujaimiston sieluihin selvästi ja syvästi. Inarinjärven kalastaja on tyyppi, jota rintamaiden eläjän on vaikea tulkita.

Lapin elinkeinot ovat läpi historian olleet perinteellisesti maanläheisiä. Tärkeimmät elinkeinot olivat poronhoito ja kalastus. Maatalous oli lähinnä karjanhoitoa, sillä maanviljelyksen edellytykset pohjoisimman Lapin ilmastossa olivat heikot. Suomi ryhtyi kuitenkin 1920-luvulla panostamaan maatilatalouden kehittämiseen.

Tilojen perustaminen Inarissa keskittyi Inarinjärveen laskevien jokien varsille ja Inarinjärven rannoille, joissa oli edellykset kalastuksen ja maatilatalouden harjoittamiseen. Niiden osuus koko Inarin pinta-alasta jäi kuitenkin hyvin pieneksi ja niinpä valtio omistaa pohjoisimmassa Lapissa suurimman osan maista niiden ollessa metsähallituksen hallinnossa. Saamelaisalueen elinkeinorakenne alkoi muuttua 1800-luvulla . Poronhoito säilytti kuitenkin asemansa. 1930 -luvulta lähtien palveluammattien, kuten matkailun ja kaupan lisääntyminen monipuolisti elinkeinorakennetta.

Elämän vaatimukset alkoivat kohota varsinaisesti vasta vähittäiskaupan mukana. Kehittyvän kaupan mukana talouteen ilmestyi joku pannu ja kattila, aseet ja työkalut paranivat, veneitä ruvettiin tekemään naulaamalla. Jauhoja, teetä, sokeria oli useammin, suolaa melkein aina.

Sisämaassa inarinsaamelaiset ja koltat elivät vuosituhantista elämää, mutta Jäämeren rannikon kalastajat, suomalaiset, karjalaiset ja norjalaiset meriliikenteen mukaan. Meri kihisi kalaa ja metsä riistaa, porolaumat laidunsivat tunturien jäkäliköissä.