Tätä kysymystä ovat Ylä-Lapissa viime vuosina joutuneet pohtimaan samasta lappalaisesta kansasta saamelaismääritelmällä erotetut statuksettomat Inarin- ja Keminsaamelaiset. Tässä epävarmassa tilanteessa statuksettomien saamelaisten on ollut pakko suorittaa monien arvojen uudelleen arviointi ja muuttaa suhtautumistapaa.

Viime vuosikymmenien aikan on tehty monia esityksiä alkuperäisväestön -saamelaisten- elämän ja oikeuksien turvaamiseksi. Näiden esitysten kuviteltiin rauhoittavan ja vakauttavan tilanetta. Pienen saamenkansan oikeudet pyrittiin turvaaman valtaväestöä vastaan, toisin kuitenkin kävi; kuva 1990-luvulla muuttui äkillisesti toiseksi, niin äkillisesti, että tavallisen ylälappilaisen oli muutosta vaikea käsittää. Tilanteen vaikauttamisen tilalle tulivat saamelaiskäräjien vaatimukset valtion aikoinaan saamelaisilta itselleen ottamien maiden palauttaminen takaisin saamelaisille. Lappalaiset vetosivat syntyneen kiistan ratkaisusta valtioon, mutta turhaan.

Tuskallisin mielin joutuukin kysymään mikä on statuksettomiksi alennettujen Inarin ja Keminsaamelaisten kohtalo tällaisena aikana. Kehitys näyttää vievän siihen, että etnisten saamelaisten verisukulaiset -statuksettomat saamelaiset eivät ole turvassa heidän historiallisille alueille muualta muuttaneiden etnisten saamelaisten jälkeläisten ahnailta katseilta.

Tähän asti inarinsaamelaiset ovat tahtoneet uskoa, että he ovat niin kaukana alkuperäiskansapolitiikan polttopisteistä, että heitä ei vedettäisi mukaan valtataisteluihin. Mutta he ovat pettyneenä nähneet, että niin ei ole asianlaita. Heidät on heitetty peliin porjoisaamelaisten valtapyrkimyksissä, heille on asetettu vaatimuksia, jotka saattavat vaaraan heidän koko olemassaolonsa. He joutuvat kysymyään, että onko heidän pidettävä kiinni oikeudestaan vai onko heidän alistuttava heidän historiallisille alueille muuttaneiden pohjoissaamelaisten tahtoon?

Pienellä inarinsaamelaisella heimolla siinä asemassa missä se nyt on, on vain kaksi tietä valittavana: taipua valloittajan edessä tai taistella oikeudestansa omaan kulttuurinsa. Inarin saamelaisten historia osoittaa mitä merkitsee se, että jos kansa joka valitsee alistumisen tien siinä toivossa, etttä ajat paranevat ja ystävät auttavat. He myös tietävät, että taipuminen pohjoisaamelaisten tahtoon merkitsee oman oikeutensa ja historian menettämistä valloittajille. Tästä seuraa, että koko inarinsaamelaisten kansallinen olemassaolo joutuun suureen vaaraan. Taipumisen tie tässä tilanteessa on inarinsaamelaisille ennestään tuttu kärsimysten tie. Sellainen vaatii sellaista alistuvaista mieltä, joka on valmis vastaanottamaan valloittajan minkälaisen nöyryytyksen tahansa. Sellainen vaatii kansallta rajatonta kärsivällisyyttä. Mikä pahinta: taipuminen pohjoissaamelaisten vaatimuksiin riistää inarinsaamelaisilta itsekunnioituksen ja samalla riistää ulkomaailman kunnioituksen. Toisen tahtoon vapaaehtoisesti alistuneen inarinsaamelaisen kansan nouseminen vapautuneen on vaikeaa ilman suuren yleisön ja valtion tukea, myötätuntoa ja kunnioitusta. Sitä ei saavuteta passiivisilla kärsimyksillä, jotka tulevat alistumisen seurauksena.

Inarinsaamelaiset käyvät nyt oikeutettua taistelua oikeudesstaan elää. Nyt ei ole serenadien aika!