Aluksi

Niin kuin lukijat tietävät olen syntynyt Inarissa, inarinsaamelaisten maassa, ja äidinkieleni on pohjoissaame. Minä en osaa inarinsaamea, mutta olen inarinsaamelaisilta koulutovereiltani saanut monipuolista tietoa heidän yhteisönsä vaiheista. Minua ovat kiinnostaneet heidän aikaansaannoksensa kestävässä luonnontaloudessa, myös sellaiset asiat, jotka uskovaisten mielestä liittyvät uskontoon, ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin.

1950-luvulla vietin paljon inarinsaamelaisten keskuudessa, ja jokainen noista vuosista oli erottamaton osa yhdessä elämästämme elämästä. En ole koskaan salannut syntyperääni. On ollut ajanjaksoja, jolloin olen ajatellut sitä harvoin, on ollut ajanjaksoja, jolloin toistelin kaikkialla missä suinkin voin: olen saamelainen. Mutta ennen pitkää törmäsin kysymykseen: keitä ovat inarinsaamelaiset, ovatko hekin samanlaisia saamelaisia kuin minä?

Kun 1970-luvulla kiersin ympäri laajaa Inaria, lumouduin jälleen Inarin luonnosta. Tapasin valoisia inarinsaamelaisia, näin ankeita paikkoja, luin kirjoja, keskustelin paikallisten inarinsaamelaisten ja tutkijoiden kanssa. Erään kerran kuljeskelin Juutuan rannoilla ja mietin miten voisin koota kaikki saamani vaikutelmat yhteen. Kalantutkimustyö tarjosi minulle mahdollisuuden tehdä löytöretkiä inarinsaamelaisten maahan ja tutustua vielä paremmin siellä asuviin inarinsaamelaisiin. Kaikki vaikutti aluksi sekavammalta kuin olin siihen asti kuvitellut, sillä inarinsaamelaisten historia on ulkopuoliselle monimutkaista eikä siitä kasvava nykyisyyskään ole myöskään yksinkertaista. Lähes jokaisen paikan, jokaisen tapahtuman, minkä tahansa tosiasian juuret ovat niin pitkät ja monihaaraiset, että niitä voisi kaivella loputtomiin.

Inarissa voi nähdä, mistä kaikki on saanut alkunsa: järvet, joet, vaarat, suot, tunturit ja uskonnot. Moni-ilmeisiä ovat Inarinjärven ja siihen laskevien jokien rantojen kylät. Niillä jokaisella on oma ilmapiirinsä ja elämänrytminsä. Kyläkulttuuri ja elämä ovat Inarissa löytäneet vakiintuneet muotonsa vuosisatojen saatossa ja Inarin kylät ovat itsestään selvästi sopeutuneet suurimpien kylien - Inarin ja Ivalon - henkiseen ja taloudelliseen elämänrytmiin.

Inarin historiaa

Inarin maisema on moni-ilmeinen ja seutu on säilyttänyt oman ominaisleimansa. Inarissa ei ole säilynyt vuosituhansia vanhoja rakennuksia eikä muita helposti havaittavia muinaisjäännöksiä peuranpyyntihautoja lukuun ottamatta, mutta tieto inarinsaamelaisten pitkästä historiasta heidän omalla alueellaan luo jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Inarinsaamelaiset rakensivat aikoinaan asuntonsa turpeesta ja puusta. Ne ovat kauan sitten kadonneet, palaneet poroksi sodan melskeissä ja muuttuneet jälleen maaksi, samalla tavalla kuin ammoin alueella eläneitten ihmisten maalliset jäännöksetkin. Inarin saamelaisten pyhät puut on hakattu jo ajat sitten eri uskontojen taistellessa keskenään. Joskus osuu kuitenkin käsiin ihmeitä, jotka valaisevat lisää inarinsaamelaisten menneisyyttä.

Vaikka inarinsaamelaisten omaan kulttuuriin liittyvät jäänteet eivät maastossa erotu enää yhtä selvästi kuin ennen, tarkkasilmäiselle joka paikka tulvii inarinsaamelaisten historiaa: menneet vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat vastaan kaikkialta, kun tietää mitä silmällä etsiä. On vanhoja kotakenttiä, talvikylien jäänteitä, peuranpyyntikuoppia, seitoja. Ne ovat merkkejä ja muistoja elämänmuodosta jolla on takanaan pitkä historia.

Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset kuuluvat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta on niukalti säilyneitä kirjallisia lähteitä. Tiedämme oikeastaan hyvin vähän siitä millaiselta nykyinen Inarin alue näytti tuhat vuotta sitten. Tutkitut arkeologiset löydökset kertovat kaupankäynnistä, vähäisestä maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja metsästyksestä, mutta samalla myös kehittyneestä kauneuden tajusta, sillä täällä on löydetty joitakin koruesineitä. Tuon vuosituhannen alussa muita kansoja kiinnosti lähinnä Jäämeren rannikon kauppareitit ja turkikset. Inarinsaamelaiset asuvat edelleen samalla alueella missä heidän esivanhempansa tuohon aikaan metsästivät turkiseläimiä ja peuroja.

Laaja Inarinmaa on historian saatossa ollut eri suuntiin menevien teiden risteyskohta. Täällä ovat kohdanneet germaaniset ja slaavilaiset kansat ja vaikuttaneet toistensa ja paikallisiin kulttuureihin. Nykyisen Inarin alueella ovat sotineet Tanskan, Venäjän, Ruotsin, Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton armeijat, joiden kansallinen kokoonpano oli vieläkin kirjavampi, sillä jokainen valtio lähetti taisteluihin miehiä myös valloittamistaan maista.

Kun silmäilee Inarin historiaa, jonka kulkuun inarinsaamelaiset ovat varsinaisesti vain muutaman viimeisen vuosikymmen ajan voineet vaikuttaa, ei voi välttää ajatukselta, että kaikkien konfliktien perimmäinen syy on inarinsaamelaisten monimuotoinen asuinalue. Inarin maahan on kätkeytynyt viime vuosikymmeniin saakka jotakin sellaista, joka suorastaan lumoaa niin sanotut suuret ja mahtavat kansat. Tämä houkutus oli jo olemassa ennen kuin keksittiin termi "geopoliittinen asema".

Inarinsaamelaiset muiden puristuksessa

Inarinsaamelaisten kannalta suuri murros alkoi siitä kun heille avattiin mahdollisuus perustaa tila omille sukualueilleen. Ensimmäinen tila perustettiin vuonna 1757. Tuoreen historiantutkimuksen perusteella tiedämme, että uudistilojen perustaminen saamelaisten omasta toimesta oli kauan paljon voimallisempi ilmiö kuin suomalaisperäisten uudisasutuksen levittäytyminen alueelle. Tästä alkoi kuitenkin kehitys, jonka aikana Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset vähitellen omaksuivat alueelleen tunkeutuneiden suomalaisten tapoja ja vaihtoivat puhumansa kielet suomeksi.

Kertomukset inarinsaamelaisten maasta tarkastelevat yleensä asioita valloittajien näkökulmasta. Samoin kantaväestö nähdään valloittajan silmin. Harvoin on kukaan ulkopuolinen löytänyt mitään hyvää sanottavaa inarinsaamelaisista, sillä jokaisen on täytynyt perustella omaa valloitushaluaan. Vieraat kansat, alueelle muuttaneet porosaamelaiset mukaan luettuina, ovat kokeneet itsensä inarinsaamelaisten maassa paremman kulttuurin levittäjäksi ja jonkinlaisiksi vapauttajiksi.

Ahkeruus ja hyvätahtoisuus ovat inarinsaamelaisten keskuudessa yleisiä luonteenpiirteitä. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä, että näitä Inarin kanta-asukkaita on usein kuvattu yksinkertaisiksi ja laiskoiksi. Yksi selitys on, että erilaisesta kulttuurista tulleet havainnoitsijat eivät ole tajunneet miten inarinsaamelaisten on elinkeinoissaan luettava luonnon merkkejä voidakseen ajoittaa siihen liittyvän toimintansa oikein. Tarkkailu ja odottelu voi synnyttää vaikutelman laiskottelusta, äkillinen toimeliaisuus oikean hetken tulleen voi näyttää lapsenomaiselta touhukkuudelta. Tällainen elämän rytmistä tulee, kun eletään luonnon ehdoilla, eikä kalenterin ja kellon mukaan. Harvinaista ovat maininnat esimerkiksi siitä, kuinka sankarillisesti vähälukuinen Inarin saamelainen väestö on puolustanut isiensä pyhää maata historian eri myllerrysten vaiheissa, viimeksi talvi- ja jatkosodassa.

Hyväntahtoisuuskin on tulkittu väärin, siinä on nähty lapsenomaisuutta. On selvä että omasta mielestään korkeampaa kulttuuria edustavan valloittajan on opetettava ja holhottava tällaista lapsikansaa, asetuttava sen poliittiseksi johtajaksi. Muualta tulleen eliitin on aina pitänyt osoittaa, kuinka juuri heidän kulttuurinsa on paras myös inarinsaamelaisille. Vieraat vallanpitäjät ovat kaikkina aikoina koettaneet estää inarinsaamelaisia tutustumasta näiden omaan, todelliseen menneisyyteen. Vielä vaarallisempaa on, jos inarinsaamelaiset miettivät omaa nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset ovat siis joutuneet usealta suunnalta tulleen vyörytyksen kohteeksi. Inarinsaamelaiset joutuivat Ruotsin valtakunnan ja sittemmin Suomen kirkollisten ja maallisten viranomaisten alaisiksi, suomalaisperäisten uudisasukkaiden puristamiksi, alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja myöhemmin kaikkien alueelle tulleiden väestöaaltojen pyyhkimiksi. He ovat joutuneet mukautumaan uuteen kulttuuriin. He joutuivat opettelemaan viljelemään maata ja puhumaan suomea. Oma kieli hiipui pois vähitellen. Saamenkielen puhumista pidettiin vaarallisena ja sen puhuminen kiellettiin.

Vastuun menneistä on perinyt Suomen valtio, jolla on itselläänkin ollut ratkaiseva osansa inarinsaamelaisten suomalaistamisessa. Itse asiassa Suomen valtio jatkaa lainsäädännössään tätä politiikkaa. Saamelaiskäräjälakiin sisällytetty saamelaismääritelmä on edelleen kieliperusteinen, vaikka valtio on itse aikoinaan vienyt inarinsaamelaisilta näiden oman kielen. Korkein hallinto-oikeus soveltaa edelleen lain perusteluista "pelastettua" vuosilukua 1875 inarinsaamelaisten saamelaisuuden rajoittamiseen, eli tarkoitukseen jota varten se yritettiin alunperinkin uittaa lainsäädäntöön. Tätä ei muuta se, että KHO on viimeisissä päätöksissään vanutellut ja venytellyt tuon leikkurivuosiluvun tulkintaa. Suomen saamelaislainsäännöstä puuttuu inarinsaamelaisten itsehallinto, vaikka on kaikkien nähtävissä että nykyinen saamelaiskäräjäjärjestelmä tuottaa räikeää inarinsaamelaisten syrjintää.

Miten käy inarinsaamelaisten oikeuksille?

Mikäli nykyään elossa oleva inarinsaamelaisten pieni joukko haluaa pitää kiinni oikeuksistaan, sen on pidettävä puoliaan sekä suuryhteiskuntaa että alueelle muuttaneita porosaamelaisia vastaan, joilla vielä on poliittisina aseenkantajinaan alueelle asutetut kolttasaamelaiset. Todellisuudessa inarinsaamelaisten ja kolttien yhteisöillä on pitkälti yhtenevät intressit. Näiden rakentavaa hoitamista vaikeuttavat ja osin jopa estävät toisaalta kolttien perinteinen taipumus hakea turvaa nojaamalla vahvempien suojeluun, toisaalta inarinsaamelaisten perinteinen taipumus nöyryyteen.

Inarinsaamelaisten pientä sirpalekansaa heikentää entisestään sen sisällä vallitsevat eriävät käsitykset siitä miten omia etuja voitaisiin parhaiten ajaa. Eräät yhteiskunnallisesti kokeneet inarilaisaktivistit näkevät välttämättömäksi vahvistaa ensisijaisesti omaa inarilaisyhteisöä ja vasta sen kautta laajempaa saamelaisuutta, joka muuten uhkaa sulauttaa inarilaisuuden itseensä. Toiset viis veisaavat koko inarinsaamelaisuudestaan tai saamelaisuudesta ylipäätään. Toiset taas korostavat omaa - joidenkin kohdalla kaukaa haettua - inarinsaamelaisuuttaan vain vesittääkseen liioitelluksi kokemansa eturivin inarilaisaktivistien intoilun inarinsaamelaisuudesta ja ohjatakseen inarinsaamelaiset takaisin saamelaiskäräjien turvalliseen yleissaamelaisen - todellisuudessa pohjoissaamelaiseen - helmaan. Jotkut vielä katsovat edustavansa viisasta keskitietä, kohtuullisuutta ja "tavallisia" inarinsaamelaisia, vastakohtana "yhteistyökyvyttömiin" aktivisteihin.

Ja sitten on sotkijat, joiden yksinkertaistavassa puhemaailmassa ei ole olemassa erikseen inarinsaamelaisia; jos olet saamelainen ja asut Inarissa, niin olet Inarin saamelainen, selvä se. Logiikka on yhtä murskaava kuin Peppi Pitkätossulla, jota hyvä tarkoittavat sosiaaliviranomaiset ja pikkukaupungin huolestuneet kukkahattutädit halusivat toimittaa lastenkotiin. Peppi kertoi jo asuvansa lastenkodissa. "Olen lapsi, ja tämä on minun kotini. Siis asun lastenkodissa." Vastaavasti: "Olen saamelainen, asun Inarissa, siis olen Inarin saamelainen".

Asiaa ei kuitenkaan ratkaise joku välilyönti tai iso alkukirjain sinne tai tänne. Inarinsaamelaiset ovat omakielinen ja -kulttuurinen alkuperäiskansaryhmä, jolla on oikeus oman identiteettinsä, kielensä, kulttuurinsa, äänensä väärentämättömään kuulumiseen ja alueensa vaalimiseen ja kehittämiseen. Tähän kuuluu myös oikeus sisäiseen itsehallintoon, ja sen harjoittamiseen tarvittavien omien instituutioiden luomiseen valtion oikeudellisella ja taloudellisella tuella.

Päättäminen siitä, halutaanko nämä oikeudet toteuttaa, kuuluu inarinsaamelaisille itselleen, minä voin inarilaisyhteisön ulkopuolisena saamelaisena ainoastaan rohkaista tämän askeleen ottamiseen. Jos tälle omien alkuperäiskansaoikeuksien tielle halutaan mennä, oikeuksien toteuttamiseen johtava tie on monivaiheinen. Jossakin vaiheessa ajankohtaiseksi tulee myös päättäminen siitä, miten ja millä perusteilla rajataan, kuka voidaan katsoa tämän muodollisti järjestyneen yhteisön jäseneksi.

Pelkkä kieliperuste ei ole kestävä, liioin on vaikea nähdä että jokainen joka itse katso olevansa inarinsaamelainen olisi sellaiseksi hyväksyttävä. Mahdollisessa perustamis- ja järjestäytymisprosessissa tällaisissa asioissa on aluksi edettävä väliaikaisten elinten ja jäsenyysratkaisujen kautta kohti tilaa, jossa osallisuus yhteisöön muotoutuu niin että sille on tolkulliset objektiiviset perusteet ja näihin nojaava, yleistä luottamusta ja kunnioitusta nauttivan elimen hyväksyntä. Prosessiin tulee epäilemättä liittymään riitoja ja kipupisteitä, mutta vielä varmemmin niitä tulee riittämään jos nykyinen inarinsaamelaisten kerhoiluvaihe vain jatkuu. Tällä hetkellä eletään vaihetta, jossa inarinsaamelaiset eivät vielä kyllin laajasti koe välttämättömäksi mobilisoitua omana alkuperäiskansaryhmänään. Ajatus on kuitenkin jo ilmassa, ja se, että sitä vastustetaan niin ryhmän sisältä kuin ulkoa, kertoo osaltaan ajatukseen sisältyvästä voimasta. Toiset näkevät sen mahdollisuutena, toiset uhkana.

Lopuksi

Tämä aika vaatii avarakatseisuutta ja tahdonvoimaa, mutta myös sivistystä. Inarinsaamelaisten maihin ja identiteettiin kohdistuvien oman ryhmän kuviteltujen oikeuksien ja etujen ahdas ja ahne ajaminen ei ole tuottanut vahinkoa vain altavastaajina oleville inarinsaamelaisille, vaan myöskin heidän alueensa ja alkuperäiskansa-identiteettinsä havittelijoille. Amerikkalaista kirjanimikettä lainaten, inarinsaamelaisten yhteisön vahingoittaminen on "kuin tappaisi satakielen", tai pohjoisempaa vertauskuvaa käyttäen, kuukkelin.

Inarinsaamelaiset eroavat alueelle 1800-luvun puolivälin jälkeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisistä, mutta kaikkia saamelaisia yhdistävät vuosituhansien kuluessa kehittyneet perusominaisuudet; valoisa elämänasenne, optimismi ja hyväntahtoisuus. Jos keskinäisen vihanpidon sijasta viljeltäisiin näitä ominaisuuksia, arkielämä muuttuisi kaikille saamelaisille valoisammaksi ja elämä ainakin henkisesti keveämmäksi.

Yhteiskunnassa tapahtuu parhaillaan perustavanlaatuisia muutoksia, jotka koskevat jokaista inarilaista. Muutos avaa mahdollisuuksia yhdelle sukupolvelle ja myös inarinsaamelaisten muodostamalle ihmisryhmälle, mutta ILOn sopimuksen ratifioimishankeen se on ollut murhenäytelmä toisille. Hallituksen esityksellä vielä nykyistäkin ahtaamman saamelaismääritelmän nojalla yritettiin rakentaa lopullinen este kalastaja- ja metsäsaamelaisista polveutuvien ihmisten identifioitumiselle saamelaiseksi. Tämä hyökkäys saatiin pysäytettyä, mutta inarinsaamelaisten syöjät eivät ole luopuneet tavoitteistaan, vaan kokoavat voimiaan ja tulevat jatkamaan operaatiotaan uusista asemista. Jo pelkästään tästä syystä inarinsaamelaisten olisi syytä hajottamisen sijasta rakentaa aktiivisesti omaa keskinäistä sopuaan ja järjestyä julkisoikeudellisella tasolla omana alkuperäiskansayhteisönään.