Aluksi

Olen viime vuosien aikana yrittänyt puolustaa kirjoituksissani inarinsaamelaisten kieltä ja kulttuuria. Saamelaispolitiikassa valtaa pitävät pohjoissaamelaiset eivät tunnu arvostavan tai pitävän tätä saamelaisryhmää todellisena alkuperäisväestönä. Vastoin kaikkia tunnettuja tosiasioita johtavatkin pohjoissaamelaiset poliitikot ovat väittäneet julkisuudessa, että inarinsaamelaiset ovat muka laidasta lukien suomalaislähtöisten uudistilallisten jälkeläisiä. Yhtenä perustelu sille että inarinsaamelaiset eivät muka ole alkuperäiskansaa tai saamelaisia ylipäätään, pohjoissaamelaiset etnonationalistit ovat esittäneet, että inarinsaamelaiset ovat luopuneet saamenkielestään, saamelaisesta elämäntavastaan ja saamelaisista arvoista.

Tosiasia on kuitenkin, että tämän päivän pohjoissaamelaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, ovat yhä enemmässä määrin omaksumassa pääväestön kulttuurin jopa enemmässä määrin kuin inarinsaamelaiset. Mielikuva paksuissa nahkavaatteissa tuntureilla köntystävästä iloisesta pienestä porosaamelaisesta, jota kirjallisuus ja elokuva ovat meille runsain mitoin välittäneet, ei pohjoismaiden saamelaisalueilla enää vastaa todellisuutta. Tuntemieni ja muisteluissani kuvaamieni ihmisten elämäntapa oli ollut pitkään katoamassa jo silloin kun itse olin lapsi.

Muutokset näkyvät tänä päivänä lukemattomissa pienissä yksityiskohdissa. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa saamelaisen talonmiehen Saariselän turistialueella, joka valmistautuu nukkumaan panemalla porokoiran ulos ja asettamalla herätyskellon soimaan kello kuusi aamulla. Herätyskelloa käyttävä saamelainen on hätkähdyttävä osoitus kulttuurivallankumouksesta, joka on pyyhkäissyt Suomen yli 10 000 saamelaisen yhden ihmisiän aikana.

Entisinä aikoina inarinsaamelainen metsästäjä söi ollessaan nälkäinen, nukkui ollessaan väsynyt, eli fyysisten tarpeiden mukaan. Hän oli kiinnostunut ympäristönsä ilmiöistä, kuten muuttolintujen tulosta ja villipeurojen tulosta ja lähdöstä, ei tunneista ja minuuteista. Hänestä oli kummallista, että alueelle tulleet uudisasukkaat katsoivat kelloa saadakseen tietää, oliko heillä nälkä, tai nousi vuoteestaan aamulla herätyskellon soidessa riippumatta siitä, tunsiko hän itsensä virkeäksi vai ei.

Nykyään pohjois- ja inarinsaamelaiset elävät kellon mukaan kuten muutkin suomalaiset, monet asuvat valtion rahoittamissa taloissa, joissa on kolme makuuhuonetta, sähkö, öljylämmitys ja sisäkäymälä. Lapsilla on yllään sukkahousut, naiset käyvät ostoksilla moderneissa valintamyymälöissä, ja ostavat valmista ruokaa, josta heidän lapsuudessaan jäätynyttä lihaa tai kalaa syöneet miehensä valittavat, ellei se ole tarpeeksi lämmitetty. Nuorimmat lapset käyvät lähistöllä olevaa koulua, ja heidän vanhimmat sisarensa ja veljensä lopettelevat lukiota toisten valmistautuessa lähtemään Rovaniemelle, Ouluun tai muualle yliopistoon jatkamaan tutkintoon ja ammattiin johtavaa opiskelua. Puhutaan jopa saamelaisten omasta yliopistosta. Monen nuoret saamelaiset puhuvat vain suomea. Olen tavannut saamelaisia, jotka puhuessani saamenkieltä sanovat: "En osaa kieltä, puhukaa suomea".

Kuitenkin muutama sukupolvi sitten inarinsaamelaiset elivät kuin kivikauden ihmiset, vaelsivat paikasta toiseen metsästäen villipeuroja alkeellisilla jousilla ja nuolilla, hankkien toimeentulonsa ankarassa elinympäristössä. Vain heidän erinomainen kykynsä sopeutua uusiin olosuhteisiin, kuten kiväärin tuloon, on auttanut heitä säilymään.

Saadakseen kivääriin ammuksia inarinsaamelaisten oli tarjottava suomalaiselle tai norjalaiselle kauppiaalle sitä ainoata maksuvälinettä mistä kauppias oli kiinnostunut - turkiksista. Niin inarinsaamelaiset vaihtoivat metsästäjäelämänsä ansapyytäjän elämään. Vastaavasti porosaamelaisten asettuessa inarinsaamelaisten maille inarinsaamelaisista suuri osa ryhtyi yhteistyöhön heidän kanssaan alkaen mm. pororikkaiden rengeiksi ja piioiksi ja myöhemmin itsenäiseksi poromieheksi.

Kotaelämästä nykypäivään

Lappi-kirjallisuus, matkailumainonta ja saamelaisnationalistinen propaganda ovat synnyttäneet ja ylläpitävät monilla etelän ihmisillä - myös useilla korkeankin tason päättäjillä - mielikuvia, joiden mukaan aidot saamelaiset elävät edelleen alkeellista kotaelämää. Mikäpä on turistin nauttiessa ammattikokin pohjoisen raaka-aineista valmistamaa herkkuateriaa turistikodassa, ehkäpä peräti saamelaiskäräjien vieraana jos sattuu kuulumaan valtakunnan vaikuttajiin ja päättäjiin. Mikäpä on turistin yöpyä yksi yö laavussa, turvekammissa tai hirsikämpässä, tai ihmetellä kuinka viehättäviä ovatkaan saamelaismuseon pikkuiset hirsituvat. Tällaista asumista haikailevat jopa eräät pohjoisen ihmiset, jotka valittavat vanhan elämänmuodon, vanhojen tapojen ja niiden mukana vanhojen arvojen katoamista pohjoisimmassa Lapissa.

Minä olen kokenut ympärivuotisen kota- ja hirsitupaelämän lapsena, ja vaikka siihen liittyy monia lämpimiä ja rakkaita muistoja tiedän, että sen enempää pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset kuin helsinkiläiset halua asua ahtaissa majoissa eivätkä kärsiä pakkasista, lumituiskuista ja nälästä kuten meidän saamelaisten esivanhemmat. Miksi siis pitäisi antaa menneeseen kotaelämään liittyvien mielikuvien ja siihen nojaavan etnonationalistisen retoriikan ohjata sen enempää saamelaiskäräjien kuin Suomen valtion saamelaispolitiikka?

Sinä aikana, jonka olen seurannut saamelaisten tilanteen kehitystä, muutokset ovat johtaneet saamelaisten nopeaan kaupunkilaistumiseen. Valtaosa Suomen 10 000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Saamelaisalueella on monia, jotka ajattelevat kuten minäkin, että saamelaisille on nyt annettava tilaisuus työntekoon ja johtoasemiin omassa maassaan. Suomalaiset ja saamelaiset ovat kiinnittäneet suurta ja oikeutettu toivoa koulutukseen. Ennen toista maailmansotaa katekeettakoulu oli saamelaisten ainoa mahdollisuus saada jonkinlaista opetusta. Harva tietää, minkälainen katekeettakoulu oli. Minä olen oppinut lukemaan helmikuussa 1948 katekeettakoulussa. Muistelen opettajaani Agneta Wallea kunnioituksella ja lämmöllä, mutta en toivoisi että kenenkään tarvitsisi tyytyä niin vaatimattomaan alkeisopetukseen.

Sodan jälkeen alkoi todellinen saamelaislasten sulauttamisen kausi suomalaisiksi. Inarin alue antaa pienoiskoossa hyvän kuvan siitä, mitä tapahtui. Kaikki kouluikäiset kuudesta kuuteentoista vuoteen ympäri laajaa pitäjää kuljettiin Inarissa sijaitsevaan kansakouluun. Vanhempi polvi, joka tuskin käsitti mitä oli tapahtumassa, mutta halusi lastensa saavan parhaan mahdollisen koulutuksen nieli kyynelensä ja kannusti lapsiaan lähtemään. Lasten menetys moneksi kuukaudeksi oli heille kuin kuolema, mutta heidän mieltään askarrutti samat kysymykset kuin vanhempia kaikkialla maailmassa - mitä lapsista tulisi? Tulisiko heistä hyviä, toimeen tulevia ihmisiä vai yhteiskunnan huollettavia?

Lapset olivat poissa kotoa lähes yhdeksän kuukautta vuodesta, asuen tämän ajan mukavassa lämpimässä asuntolassa, tottuen saamaan kolme ateriaa päivässä ja nukkumaan pehmeässä vuoteessa puhtaiden lakanoiden välissä. Kolmen kuukauden kesäloman he viettivät vanhempiensa luona. Tullessaan lomalle monet lapsista puhuivat suomea, eivät enää inarinsaamea. Koulu oli täyttänyt sille annetun tehtävänsä saamelaislasten sivistäjänä ja suomalaistajana. Vanhempien elämässä ei ollut mitään sellaista mistä lapset olisivat pitäneet.

Vanhemmat olivat pettyneitä. Lapsista oli tullut vieraita. Oli syntynyt todellinen sukupolvien välinen kuilu, johon oli paljon vaikeampi löytää ratkaisua kuin normaaliin lasten ja vanhempien väliseen ikäeroon, koska siihen sisältyi koulun rakentama kielimuuri. Siihen sisältyi täysin vieras elämäntapa, joka oli kaikella tapaa ristiriitainen vanhempien ja esivanhempien entisen elämäntavan kanssa. Lapset eivät osanneet metsästää eivätkä pyytää ansalla eivätkä kalastaa, eivätkä nähneet mitään syytä opetellakaan.

Apatiaa ja radikalismia

Vasta 1980-luvulla Suomen hallitus vihdoinkin alkoi ottaa vastuuta saamelaislasten saamenkielisestä koulutuksesta siten, että saamenkielelle säädettiin virallinen asema. Todellista tasa-arvoa se ei kuitenkaan tuonut. Saamenkieli oli virallisesti oppiaine muiden aineiden opetuksen joukossa.

Menneen ajan oloihin verrattuna saamelaislasten ja -nuorten opetus on kuitenkin aivan eri tasolla. Kummalliseksi paradoksiksi silti jää se tosiasia, että saamelaislasten koulutus on välittömästi syypää saamelaisalueella asuvan alkuperäisväestön nykyiseen työttömyyteen. Koulunsa päätettyään useimmat saamelaislapset eivät halua palata syrjäseuduilla sijaitseviin koteihinsa, mutta toisaalta moni ei myöskään saa pysyvää työpaikkaa mahdollisesti muualta kuin rajavariostosta ja tullista. Ellei valtio tarjoa saamelaisille samanlaisia mielekkäitä työmahdollisuuksia kuin alueella oleville suomalaisille, saamelaiset lähtevät kulkemaan samaa tietä kuin monet muutkin nuoret työttömät - nujerrettuina, katkerina, masentuneina ja lopulta melko varmasti kapinallisina. Nuorten kapinallisuus on sinällään terve ilmiö.

Nuorten saamelaisten aktiivisimman osan keskuudessa kapinallisuus on kuitenkin ohjautunut poliittiseen saamelaisliikkeeseen, jossa on tunnistettavissa useita 1960- ja 70-lukujen vaihteen radikaalivasemmistolaisen nuorisoliikkeen piirteitä. Sini- ja punapaitojen tilalla on toki ajan saamelaismuodissa elävät etniset asut kaikissa sateenkaaren väreissä, ja punalippujen tilalla liehuvat Saamen liput. Banderollit eivät ole paljoakaan muuttuneet, saamelaisilla on oma artistivetoinen laululiikkeensä ja festivaalinsa.

Poliittisteoreettisen kirjallisuuden pänttäämisen ja marxismin opintopiirit on korvannut aktiivisuus sosiaalisessa mediassa. Silti molemmille aikakausille ja liikkeille on ominaista sama yksisilmäisyys, kiihkeä oikeassa oleminen ja yhden totuuden hallussapito. Pieni annos vakavampaa perehtymistä yhteiskunnan asioihin ei ehkä olisi nyt haitaksi, sillä tietämättömyys ja suhteellisuudentajun puute luo pohjan saamelaiselle anarkistiselle vallankumousromantiikalle, jonka kärki-ilmentymä on Suopunkiterrori-nimeä käyttävä saamelaisten anarkistitaiteilijoiden kollektiivi. Nämä nimettöminä esiintyvät, mutta nimeltä erinomaisen hyvin tunnetut lahjakkaat nuoret taiteilijat viljelevät protestitaiteessaan väkivaltakuvauksia ja ihannoivat aseiden käyttämistä politiikan välineinä. Etelän valtaväestön taidearvostelijat ja -laitokset osoittavat näille "vapaustaistelijoille" ihailunsa tavalla, joka kertoo lähes täydellisestä historian tuntemuksen ja vastuun puutteesta.

Saamelaisnuorison osien ajautuminen toisaalta synkkään apatiaan ja pahimmassa tapauksessa itsemurhiin, ja toisaalta aseilla uhoavaan poliittiseen radikalismiin on seuraus ennen kaikkea siitä, ettei sen paremmin saamelaisliike kuin Suomen valtio ole osannut löytää oikeita vastauksia niihin erityishaasteisiin jotka aika ja Lapin erityisasema usein alkuperäiskansaryhmineen asettavat.

Saamelaiskäräjien sortopolitiikka

Saamelaiskäräjät on ajanut itsensä etnonationalistiseen umpikujaan jossa se puskee jääräpäisesti ja yhä kiihkeämmin eteenpäin, leimaten Suomen valtiota kansainvälisillä foorumeilla yhä räikeämmin oman pahoinvointinsa aiheuttajaksi. Useamman vuosikymmenen saamelaisvaltuuskunnan, saamelaisparlamentin ja saamelaiskäräjien toimintaa seuranneena uskallan sanoa, että saamelaiskäräjillä ei ole resursseja - ja nyt en tarkoita taloudellisia resursseja - itse irtautua tästä lukkotilanteesta. Niinpä ei ole odotettavissa, että inarinsaamelaisten syrjintä saamelaiskäräjien toiminnassa mitenkään loppuisi. Liioin ei ole odotettavissa, että inarinsaamelaisten alkuperäiskansa-aseman kiistäminen johtavien pohjoissaamelaisten poliitikkojen ja ideologiansa ohjaamien tutkijoiden taholta loppuisi.

Suomessa tulee näin ollen jatkumaan inarinsaamelaiseen kansanryhmään kohdistuva etninen sorto, joka räikeästi rikkoo usean Suomen hyväksymän kansainvälisen ihmisoikeussopimusten periaatteita vastaan. Nämä sopimukset hyväksyneellä Suomen valtiolla on kuitenkin vastuu tilanteen korjaamisesta, ja sillä on myös riittävät siihen tarvittavat resurssit. Tilanteen korjaaminen ja toisaalta inarinsaamelaisten ja muiden saamelaisryhmien, ja toisaalta saamelaiskäräjin ja Suomen valtion vastakkainasettelun purkaminen edellyttää valtiovallalta aktiivista ja aloitteellista panosta.

Koska saamelaiskäräjillä ei näytä olevan sen enempää halua kuin resursseja oman linjansa arviointiin, on välttämätöntä että edes Suomen valtio arvioi kriittisesti uudelleen oman saamelaispoliittisen linjansa ja strategiansa, jonka puitteissa saamelaisten alkuperäiskansaoikeudet saadaan toteutettua todellisuuspohjaisesti ilman ylilyöntejä, alueen muu väestö huomioiden ja ennen kaikkea ilman yhdenkään saamelaisryhmän syrjintää. Asioiden loputon vitkuttelu ja pään piilottaminen strutsin tavoin hiekkaan pohjoissaamelaisen etnonationalismin edessä ei voi muuta kuin pahentaa tilannetta, joka voi lopulta räjähtää käsiin.

Lopuksi

Minusta tuntuu, että saamelaiskäräjien suuri ongelma on, että suurin osa käräjien jäsenistä ei tunne inarinsaamelaisten asiaa omakseen. Hei eivät tunne inarinsaamelaisten historiaa, kieltä ja kulttuuria. Käräjiiin vaaleilla valituista suurin osa on muita kuin inarinsaamelaisten keskuudesta valittuja. Heidän tietonsa inarinsaamelaisten elämästä ovat vähäisiä tai olemattomia. Heillä ei ole ollut sen enempää asiantuntemusta laatia inarinsaamelaisia varten hyviä esityksiä sen enempää kuin pohjoissaamelaisilla, jos nämä olisivat yrittäneet laatia hyviä liikennesääntöjä helsinkiläisille