Puoli- ja täyspaimentolaisuus

Inarin alueella on havaittavissa kaksi enemmän tai vähemmän toisistaan selvästi erilaista elämänmuotoa: puolipaimentolaisuus ja täyspaimentolaisuus. Inarin lapinkylän alueella puolipaimentolaisten inarinsaamelaisten talous pohjautui lähinnä kalastukseen ja metsästykseen, jonka vuoksi he asuivat joko jokien ja järvien pirstomilla havupuualueilla. Inarin lappalaisten naapurit olivat puolestaan Sompion metsälappalaiset, joiden puolipaimentolaisten porolaumat olivat pieniä, sillä porot olivat heille ennnen kaikkea kuljetuseläimiä.

1800-luvulla Inariin lähinnä Utsjoelta levinnyt täyspaimentolaisten olemassaolo pohjautui kasvavassa määrin poronhoitoon, koska he eivät pitäneet kesy- poroja pelkästään kuljetuksia varten, vaan ne olivat heidän pääravintoaan. Perheen ravinnontarpeiden takaamiseksi porokarjat olivatkin melko suuria. 1700-luvun lopulla lännestä Inariin tunkeutuneet paimentolaiset ottivat mieluiten haltuunsa alueita, joilla heidän suuret porolaumansa menestyivät parhaiten eli korkeiden tuntureiden laitumia ja niittyjä sekä harvakasvuisia koivumetsäkaistaleita jäkäläkankaineen.

Sääntönä näyttää olleen, että paimentolaisuus on vallannut sijaa Inarissa samoin kuin Sompion alueella puolipaimentolaisuuden kustannuksella. Paimentolaisuuden omaksuminen tai hylkääminen on riippunut ensisijaisesti porokarjan koosta. Jos poroja oli paljon, lappalaiset joutuivat tekemään pitkiä muuttomatkoja löytääkseen eläimilleen riittävät laitumet. Inarin kalastaja- ja metsästäjälappalaiset, joilla oli vähän poroja liikkuivat pienellä alueella metsästysmaiden ja kalaisten järvien välillä niin kuin heidän esi-isänsä olivat tehneet jo kauan sitten.

Täyspaimentolaisporonhoitoa harjoittavilla oli pakko laidunmaita laajentaa, koska laitumet eivät enää riittäneet yhä suurempien porolaumojen ruokkimiseen. Maantieteellisten olosuhteiden vuoksi ei voitu levittäytyä koilliseen eikä lounaaseen, koska siitä olisi seurannut ristiriitoja naapuriryhmien kanssa. Täyspaimentolaiset joutuivatkin työntymään luoteeseen ja kaakkoon. Kaakossakin he törmäsivät puolipaimentolaisiin, joiden oli pakko peräytyä tai mukautua valloittajapaimentolaisten elämäntyyliin.

Noin vuonna 1600 voidaan havaita puolipaimentolaisten hyväksyneen viimeksi mainitun mahdollisuuden, esimerkiksi Rounalan ja Tingevaran ryhmät pakottivat naapuruston puolipaimentolaislappalaiset omaksumaan täyspaimentolaisuuden. Tällä tavalla, puolipaimentolaisryhmiä sulauttamalla, muodostuivat vähitellen isot muuttoalueet valtameren rannalta Lapin metsäalueen sisäosiin, jossa eri paimentolaisryhmät vaelsivat vuotuis-kierron aikana. Äitini sukujen Kittien ja Länsmannien liikkuvan poronhoidon harjoittaminen noudatti tällaista kesä ja talvilaidunten vaihtoa, joiden etäisyys toisistaan saattoi olla 350-400 kilometriä.

Lännen täyspaimentolaisuus kehittyi edelleen ja muodostui pysyväksi. Paimentolaisuus levittäytyi lounaasta koilliseen niin elinkeinon itsenäisen muutoksen kuin lounaasta ja koillisesta tulleen vieraan vähittäisen paimentolaismuutonkin vuoksi. Tähän uuteen paimentolaiskulttuurin aallokkoon tukahtui tai sulautui Inarin paikallinen alkuperäinen puolipaimentolaisuus, joka katosi vähitellen. Kysymyksessä on todellakin paimentolaisten lounaasta koilliseen edennyt vähittäinen muuttoliike, ja se tulee esiin esimerkiksi Suomessa naapuriseurakuntien Utsjoen ja Inarin kielen rajassa. Ero on niin suuri, ettei Utsjoen paimentolaislappalainen ymmärtänyt Inarin (entisen) puolipaimentolaislappalaisen kieltä.

On joka tapauksessa varmaa, että paimentolaisuus työntyi itäiseen Ruijaan saakka viimeistään 1700-luvun alussa. Kun paimentolaisten tila alkoi käydä riittämättömäksi, paimentolaisuus levisi 1700-luvun lopulla idemmäksi Venäjälle kohti Kuolan kaupunkia.

Kun Norjan puolelta alueelle tunkeutuneet paimentolaiset ajettiin sieltä pois 1800-luvun alussa poliittisista syistä, niin he kiersivät Inariin, josta pääsivät jatkamaan Venäjän Lappiin. Muuallakin voidaan nähdä varmuudella, jopa viime vuosisadala, että liikaväestö paimentolaisten perinteisillä alueilla pakotti nämä levittäytymään alueille, joilla oli vapaata laidunmaata alkuperäisten puolipaimentolaisten siirryttyä paikallaan pysyvään asumismuotoon. Lisäksi he levittäytyivät eteläisempään Norjaan laajoille alueille, joissa heidän esi-isänsä eivät koskaan ennen olleet käyneetkään. Paimentolaiset laajensivat alueitaan myös muuttoreittien suuntaan. He alkoivat käydä säännöllisesti tietyillä valtameren rannikon saarilla ja työntyivät vastakkaisessa suunnassa läheisiä metsäalueita kohti. Täyspaimentolaisten levittäytyminen ei kuitenkaan onnistunut kokonaan tukahduttamaan lähes paikallaan pysyviä vähälukuisia metsälappalaisia.

Siirtymäkauden elinkeinot

Puolipaimentolaisuus alkoi vähitellen kadota Inarista jo 1700–1800-luvun vaihteessa; syynä olivat paimentolaisten tunkeutuminen alueelle ja uudisasutus. Siirtymäkauden elinkeinot eivät loppujen lopuksi juurikaan eronneet suomalaisten uudisasukkaiden elämäntavasta. Nämä lappalaiset ovat jo suuressa määrin sulautuneet paikallaan pysyvään vierasrotuiseen väestöön. Ruotsin puolipaimentolaislappalaisten kävi samoin. Suomestakin puolipaimentolaisuus katosi vähitellen vuosisata sitten. Ainoastaan Enontekiössä ja Inarissa säilyi siirtymäkauden puolipaimentolaisuus, joka sekin katosi sukupolvi sitten Inarista.

Inarissa alkuperäiset asukkaat lappalaiset pysyivät metsästäjinä ja keräilijöinä uudistilojen perustamiseen saakka myös niillä alueilla joilla nykyään harjoitetaan maatilataloutta. Inarin alueella oli kaksi hyödyntämistään odottavaa luontaista etua, eläinten turkit, joita muu Eurooppa arvosti ylellisinä tuontitavaroina. Keskiajalta lähtien Jäämerelle merenkulku antoi mahdollisuuden kuljettaa sisämaasta turkiksia maailmalle. Turkisten kysyntä alkoi kasvaa sen jälkeen, kun muutamat skandinaaviset kauppamiehet olivat keksineet meritiet niiden eurooppalaisten rikkaiden luo, jotka maksoivat turkiksista kullalla ja hopealla.

Skandinaavit muodostivat Jäämeren rannikolle kauppa-asemia voittojen toivossa. Kauppa-asemille asettuneet asettuivat käymään kauppaa paikallisten merisaamelaisten ja sisämaasta tulleiden Inarin lappalaisten kanssa. Näin Inarin lappalaisten pyytämät turkikset alkoivat päätyä Jäämeren rannikon kauppapaikoille ja siitä edelleen meriteitse Eurooppaan. Monille alueelle muuttaneista suomalaisista ja norjalaista tuli välittäjiä ja lappalaisten väärtejä. He kehittivät kauppaan perustuvia talouksia. Kauppiaat asettuivat lappalaisten keskuuteen tai kävivät heidän alueellaan, toivat näiden haluamia tavaroita.

Maanviljely

Kuten sanottu Inarin ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjiä, kalastajia ja keräilijöitä. Maanviljely ei kehittynyt kotoperäisesti, koska lehmät, lampaat ja hyötykasvit sijaitsivat alueen ulkopuolella. Aluksi alueella asuvat alkuperäisasukkaat viljelivät hieman kasveja täydentääkseen metsästykseen ja keräilyyn perustuvaa elämäntapaansa, kuten Inarinjärven rannoilla asuvat kalastajalappalaiset tekivät jo 1700-luvulta lähtien; he asettuivat aloilleen perustamalla tiloja veromaillensa, joihin kylvivät ja korjasivat sadon kasvukauden lopulla ja kiersivät alueella sen jälkeen metsästäjinä ja keräilijöinä lopun vuotta.

Kun ensimmäinen uudistila perustettiin Inariin 1757, viljeli tilan perustaja hieman kasveja ja piti karjaa ja poroja täydentääkseen metsästykseen ja kalastukseen perustuvaa elämäntapaansa. Tila oli tärkeä toimeentulon kannalta. Jokainen harvalukuinen hyödyllinen maalaikku oli jonkin yksittäisen lappalaisen käytössä tai yhteiskäytössä. Ennen tilojen muodostumista niillä oli oikeudet kaikkiin kylän luonnonvaroihin kuten laitumiin ja niittyihin. 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa Inarinjärven kalastajalappalaiset olivat jo asettuneet kyliin ja yksinsäistaloihin ja olivat ensisijaisesti riippuvaisia tilansa puitteissa harjoitetavasta maatila ja porotaloudesta. Tilojen perustamisen jälkeen heidän väestömääränsä alkoi kasvaa.

Tätä ennen he olivat asettuneet muutamaksi kymmeneksi vuodeksi aloilleen siihen asti kunnes polttopuuvarannot ja riista ehtyivät, jonka jälkeen he siirtyivät uuteen paikkaan. Se toimi niin kauan kuin ihmisiä oli vähän ja oli runsaasti tyhjää tilaa, johon muuttaa, jolloin kukin hyödynnetty alue voitiin jättää ehtymisen jälkeen niin pitkäksi ajaksi, että kasvusto, maaperän ravinto ja puuston kasvu jälleen elpyi. Useimmilla Inarin maatalouspaikoilla elettiin muutamia kymmeniä vuosia. Asuinpaikan muuttaminen erityisesti Ivalon kylän ympäristössä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kävi mahdottomaksi, kun koko seutu oli täynnä ihmisiä, eikä ollut enää paikkoja mihin muuttaa.

Porolappalaiset

Tanner toteaa porolappalaisista, että heidän murteensa ja vaatepartensa kuin myös sukunimensä todistavat heidän olevan lännestä tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä. Historia näyttää todistavan, että kyseessä olevien lappalaisten esi-isät valloittivat seudun vasta 1700-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien. Virkavallan kehotuksesta he asettuivat asumaan erityisesti Inariin, joka kuului silloin verotuksellisesti Venäjän Arkangelin kuvernementtiin. Vuoden 1838 paikkeilla heistä tuli Venäjän alamaisia. Venäläiset kutsuivat heitä filmaaneiksi tai "Inarin lappalaisiksi".

Vuonna 1867 he olivat vielä siirrettävissä laavuissa asuvia täyspaimentolaisia. Sitä mukaa kuin he muuttivat, heidän tapansa muuttuivat. He hankkivat itselleen taloja, pian myös lehmiä, ja heidän vuotuis-kiertonsa kävivät yhä lyhyemmiksi.

Inarissa eläneet porosaamelaiset elivät siten, että talvisin miehet paimensivat porokarjaansa laitumella Viibus- ja Marasto-, Muotkatuntureilla ja Iijärven seuduilla; perheet asuivat sillä välin jokien ja järvien rannoilla sijaitsevissa tuvissa. Maaliskuun lopulla hankiaisen aikaan miehet kuljettivat perheensä lähemmäksi tupiaan ja siirsivät porot lähemmäksi, jossa laskivat ne tunturiin ilman paimenta. Lappalaiset itse viettivät kesän joutilaana tuvissaan kalastellen joskus joissa tai lähistön järvissä. Syksyllä porojen rykimäajan jälkeen lumen tultua miehet ryhtyivät kokoamaan porojaan. Kuten nähdään, ulkomailta suomeen muuttaneet lappalaiset olivat tällöin huomattavasti erkaantuneet täyspaimentolaisten tavoista.

Näin poronhoito on yli sadan vuoden aikana muuttunut. Omistajien määrät ja porojen lukumäärä ovat moninkertaistuneet liikalaiduntamisen väistämättömät seuraukset ovat alkaneet näkyä. Nyt, sata vuotta myöhemmin porojen ravinto on vähenemässä, vasoja ruokitaan jne. Mikäli tällainen haaskaus saa jatkua vielä pitkään, saatetaan kyseenalaistaa tämän alueen poronhoidon koko tulevaisuus.

Porolappalaisten ja uudisasukkaiden aiheuttamat kriisit inarinsaamelaisille

Porolappalaiset asettuivat siis jo 1800-luvun lopulla Inarissa ja Utsjoella pysyvästi paikoilleen. Inarin lappalaisten elämään alueelle muuttaneet porolappalaiset toivat seuraavia muutoksia. Elokuun loppupuolella porolappalaiset alkoivat koota poroja ja erotella eri perheille kuuluvia poroja. Elokuun lopulla muutettiin talvitupiin ja sen jälkeen sitten poroja ryhdyttiin siirtämään talvilaitumille. Porolappalaisten tulo aiheutti Inarissa selvästi kaksi kriisivaihetta. Ensimmäinen oli seurausta porolappalaisten siirtolaisuudesta 1820-luvulla. Inarin kalastajalappalaisten porotokat eivät olleet koskaan suuria, yhdellä perheellä saattoi olla enimmillään yli 100 eläintä.

Kun porolappalaiset saapuivat 1800-luvulla suurine 5000-10 000 poron laumoineen, Inarin lappalaisten oli vaikeaa estää omia tokkiaan sekoittumasta tulokkaiden poroihin. Tokkien paimentaminen vei Inarin lappalaisilta niin paljon aikaa, että heidän kannattava kalastuksensa kärsi siitä. Päästäkseen tästä umpikujasta he yrittivät palkata porolappalaisia tokkiensa paimeniksi voidakseen itse käyttää aikaansa kalastukseen. Jonkin ajan kuluttua Inarin lappalaiset havaitsivat porojensa määrän rajusti tippuneen. Porot olivat siiryneet muiden omaisuudeksi.

1800-luvun lopussa he sitten päätyivät itse paimentamaan porojansa. Inarin lappalaisten puolipaimentolaisuus alkoi elpyä. Uudisasutusta seurasi toinen kriisivaihe. Uudisasukkaat hekin hankkivat poroja, joita he aluksi paimennuttivat porolappalaisilla. Heidän porojensa määrä nousi varsin nopeasti. Koska uudisasukkaat tarvitsivat poronsa vasta ensilumien tultua, niin lappalaispaimenet lykkäsivät yhä myöhempään porojensa kokoamista. Tästä johtui monessa tapauksissa ettei Inarin lappalaisilla ollut useinkaan ajoporoja silloin kun heidän olisi pitänyt valmistautua muuttamaan perinteisiin syyspaikkoihin. Näin näistä muutoista tuli vähitellen epäsäännöllisiä ja 1970-luvulla Inarin lappalaiset lopettivat lähes kokonaan kesä- ja syyspaikoissa käynnin. Talojen perustamisasiakirjoissa olevat merkinnät kertovat miten laajasta toiminnasta oli kyse vielä 1850-luvulla.

Ketkä Inarissa ovat oikeita alkuasukkaita

Näitä sukuja, jotka Inarissa ovat siirtyneet talollisiksi 1800-luvulla ja muuttaneet nimensä suomalaisiksi, ovat ennen kaikkea Morottajat. Inarinsaamelaisista Morottajien kautta on lappalaisten jälkeläisiä tullut hyvin moniin sukuihin Esimerkiksi yhden Jonas Morottajan kautta on ainakin seuraaviin sukuihin tullut lappalaisjälkeläisiä: Akujärvi, Veskoniemi, Sietiö, Nikula, Hänninen, Laine, Rehu, Kangasniemi, Koistinen, Katajamaa, Heikkonen, Huhtamella, Riestola, Muotka, Pehkonen, Jääskeläinen, Alela, Marttila, Väisänen, Kyrö, Kiviniemi, Mikkola ja Palokangas. Välttämättä kaikki näiden nimisten sukujen jäsenet Inarissa eivät ole lappalaisten jälkeläisiä, sillä suvussahan voi olla haaroja, jotka eivät ole Morottajien jälkeläisiä. Polveutumisen ja yhtäjaksoisen asumisen perusteella alkuperäiskansakriteerio täyttyy heistä hyvin monella.

Kuitenkin tiedossa on, että Ainakin Akujärvet, Huhtamellat, Kiviniemet, Karisaaret, Marttilat, Riestolat ja Hietajärvet ovat suoranaisesti nimenmuutoksin tulleet Morottajista. Lisäksi on huomattava, että lappalaisten jälkeläisiä on tullut myös monista muista lappalaissuvuista. Muun muassa Mannermaat Paadareista. On mahdotonta arvioida, kuinka paljon lappalaisten jälkeläisiä on tällä hetkellä. Arvio tuhannesta ihmisestä pelkästään Inarin alueella on alhainen arvio. Kuinka moni haluaa tulla merkityksi vaaliluetteloon, on sitten toinen asia.