Suomen valtion tulee tunnustaa Suomen inarinsaamelaiset, jotka voivat osoittaa asiakirjoin perinteiset oikeutensa ja omistuksensa, Suomen alkuperäiskansaksi. Siihen tarjoaa suoran mahdollisuuden perustuslain 17 §:n 3 momentti. Siinä mahdollistetaan, että oikeus kulttuuriin ja kieleen tunnustetaan myös muille ryhmille kuin saamelaisille, jotka mainitaan säännöksessä alkuperäiskansana. Mitään toimia ilman tätä ei voida jatkaa.

Poliittinen tunnustus perustuu tutkimukseen ja objektiivisesti todettuun historiaan. Tunnustaminen tulee saattaa osaksi saman säännöksen kirjainta myöhemmin, jotta se saa hyväksynnän myös eduskunnalta. Tunnustus on perusteena myös kansainvälisille toimille, joihin valtio voi ryhtyä tämän jälkeen inarinsaamelaisten oikeuksien tunnustamiseksi.

Tunnustamista puoltavat ainakin seuraavat seikat. Asiakirja-aineisto osoittaa, että inarinsaamelaisilla on oma kieli ja ollut oma kulttuuri. Inarinsaamelaiset ovat käyttäneet lappalaispukuja ja muutenkin ovat muutenkin samaistuneet saamelaiskulttuuriin. Saamelaiskäräjien edustajat ovat vastustaneet tätä samaistumista viime aikoina. Inarinsaamelaisilla on vahva näyttö kuninkaan vahvistamista maaoikeuksista. Heillä on omiin elinkeinoihinsa perustuva kulttuuri. Näitä perusteita ei voi kiistää.

Tärkeintä on kuitenkin, että inarinsaamelaisille kuuluu heidän vanhat maaoikeutensa ja oikeudet heidän perinteisiinsä. Kulttuuri ei ole vain ulkoinen elementti, se on ennen kaikkea sisäinen samaistuminen. Tämä on olennaista, kun tarkastellaan alkuperäiskansan määrittelyä. Saamelaisalueella mitään muuta ryhmää ei voida tutkimuksen ja asiakirjojen perusteella todeta alkuperäisemmäksi kuin inarinsaamelainen kansanryhmää.

Prosessi oikeuksien palauttamiseksi

Tunnustamisen tulee sisältää ensi vaiheessa kaksi perusasiaa: inarinsaamelaisten alkuperäisyyden toteamisen sekä taloudellisen tuen niiden kustannusten peittämiseen, joita oikeuksien ja omistusten palauttaminen vaativat. Perustunnustus merkitsee myös sitä, että valtio tunnustaa inarinsaamelaisten edustuksen kaikkia heitä koskevissa asioissa syrjimättä. Se antaa oikeutuksen myös inarinsaamelaisten kansainväliseen edustukseen valtion hyväksymänä. Ensi vaihe ei sisällä vaatimusta laajaan itsehallintoon.

Tunnustamisen myötä syntyy edellytyksen inarinsaamelaisten hallinnon virallistamiseen. Voidaan perustaa esimerkiksi asetuksella valtuuskunta ensi vaiheessa. Siihen luo edellytykset valtion tuki. Valtuuskunta antaa hallinnolle julkisoikeudellisen luonteen. Sillä olisi etujärjestön tehtävä, ja se koordinoisi inarinaamelaisten oikeuksien toteuttamista.

Seuraavassa vaiheessa, joka on itse asiassa jo alkanut satunnaisilla oikeudenkäynneillä ja toimitusmenettelyillä, valtio tunnustaa asiakirjoin osoitettavat oikeudet inarinsaamelaisille. Sama on prosessi myös muille asiakirjat omaaville saamelaisille. Tämä prosessi on oikeudellinen eikä ilman sitä tulisi tehdä mitään lainsäädäntötoimia saamelaisalueella eikä sitä laajemmalla alueella, jolla oikeudet ovat voimassa ja vaikuttavat; päinvastoin lainsäädäntötoimia tarvitaan ensin näiden oikeuksien täytäntöön panemiseksi. Tunnustaminen tukee tätä prosessia. Osa menettelystä vaatii oikeudenkäyntejä, mutta valtion tulee kehittää omia menettelyjään näiden välttämiseksi.

Kyse oikeuksissa on yksityisestä omistuksesta, joka joissakin asioissa saa yhteisen omistuksen luonteen. Ne eivät ole lainkaan tutkimuksen mukaan kollektiivisia jollekin ryhmälle kuuluvia omistuksia tai oikeuksia. Oikeudet tulee palauttaa sellaisenaan nykyisestä lainsäädännöstä riippumatta. Perustuslain 106 § tarjoaa tähän suoran väylän. Perustuslakivaliokunta on omalla käytännöllään raivannut tietä oikeuksien palauttamiselle ja tunnustamiselle. Esimerkiksi kalastuslain säännös veden omistajan oikeuksista ei vaikuta kalajärvien ja kalastusoikeuksien omistajan määrittelyyn. Tai poronhoitolain porojen laiduntamisoikeus ei määrittele yksityisen poronhoito-oikeuden rajoja ja sisältöä vaan asiakirjat. Edelleen erityisperusteinen oikeus käsitteenä osoittautuu riittämättömäksi historiallisten oikeuksien vahvistamisessa. Oikeuksien sisältö voi vaihdella alueen mukaan. Valtion tulee tukea taloudellisesti näitä prosesseja ja maksaa kaikki kulut.

Osa oikeuksien palauttamisesta vaatii virallisen menettelyn oikeudellisten jatkovaikutusten vuoksi. Tämän jälkeen voi tulla tarpeelliseksi muuttaa lainsäädäntöä vastaamaan uutta tilannetta. Se koskee useita lakeja. Siinä työssä vaikeuksia aiheuttavat valtion sääntelyvallan rajat. Yleinen lainsäädäntö voidaan ulottaa koskemaan myös uusia omistuksia. Valtion omistajavallan rajat Ylä-Lapissa ja Tornionjokilaaksossa määrittyvät kuitenkin uudelleen; jokaiseen valtion puuttumiseen tarvitaan perustuslain peruste ja sen asettamissa rajoissa voidaan ainoastaan toimia.

Hallituksen esitys saamelaiskäräjälain muuttamiseksi on virheellisten ja puutteellisten edellytysten ja lähtökohtien vuoksi kelvoton yritys. Se ei soveltune edes jatkotoimien kohteeksi. Olisi aika ymmärtää, ettei maaoikeuksia selvittämättä ja asiakirjoihin turvautumatta voida edetä oikeusvaltiossa. Se on Lapin edun mukaista. Se on myös startti uudelle.

Samalla tiedetään ne rajat, jotka vaikuttavat mihin tahansa lainsäädäntöön, jota saamelaisalueelle suunnitellaan säädettäväksi. Tämän lainsäädännön perusteella ei voida lähtökohtaisesti kenenkään oikeuksia poistaa, kumota tai rajoittaa. Niihin voidaan asettaa vain normaalin lainsäädännön säätämisen tavoin kohtuullisia ja yhteiskuntakehityksen mukaisia rajoituksia. Kansalaisten yhdenvertaisuus tulee entistä tärkeämmäksi tällöin. Vain näin voidaan toteuttaa kansallinen oikeus; mikään kansainvälinen sopimus ei velvoita eikä voi velvoittaa muuhun. On luontevaa, että sikäli kuin on kyse valtion maahan ja veteen ulottuvista vahvoista omistuksenluonteisista oikeuksista, itsehallinnollinen valta on oikeuksien haltijoilla. Toisaalta valtiolle jää lainsäädäntövaltaa vain siltä osin kuin yksityiset oikeudet eivät vaikuta sen hallitsemalla alueella.

Näiden vaiheiden jälkeen valtiolla on siis lainsäädännöllistä valtaa perustuslain rajoissa ja asettamien periaatteiden kautta saamelaisalueen oikeuksien määrittämiseen kansallisesti tai kansainvälisesti.

Lopuksi

Maaoikeuskysymys Lapissa ei ole ratkaistavissa käsitemäärittelyillä tai sen kaltaisilla keinoilla kuten saamelaismääritelmän laajentaminen. Sillä tavalla ei voida kirjoittaa oikeushistoriaa uudelleen. Maaoikeuskysymys ei ole ratkaistavissa ratifioimalla ILOn yleissopimus 169 ja tekemällä siihen laaja kansainvälisoikeudellinen varauma siitä, ettei se koske lainkaan maaoikeuksia. Sellaisella toimella ei ole rationaliteettia, sillä maaoikeuksien jättäminen ratifioinnin ulkopuolelle koskee olennaista osaa yleissopimuksesta. Se jättäisi myös olettamuksen, että varauma voitaisiin poistaa jollain tavalla. Koko ILO-169:n ratifioinnilla tulee olla peruste ja se on maaoikeuskysymyksen oikeidellinen selvittäminen.

Saamelaismääritelmän kaventaminen ns. lappalaiskriteeri poistamalla tähtää alkuperäisyyden kieltämiseen suurelta joukolta inarinsaameelaisisa. Voi jopa sanoa, että tällä tähdätään sellaisen hallintojärjestelmän luomiseen, jonka keskeisenä pyrkimyksenä on yhden kansanryhmän oikeuksien torjuminen.

Uusin tutkimus vahvistaa oikeudenomistajien asemaa ja oikeuksia. Se edellyttää ja oikeuttaa vaatimaan oikeuksien todentamista ja voimaan saattamista koko laajuudessa. Se on prosessi, jossa valtion tulee olla mukana osapuolena ja taloudellisena tukijana. Se edellyttää, että valtio avaa keskustelun, hakee yhteistä tutkimukseen perustuvaa lähtökohtaa ja toimii sen mukaisesti. Tätä on oikeus vaatia demokratiassa.