Inarinsaamelaisten asiasta ei tule vaieta

Kirjoittaessani omasta elämästäni, tuli tarve kertoa yhteydestäni inarinsaamelaisiin ja siitä miten olen ymmärtänyt sen mitä sanotaan saamelaiskysymykseksi. Niin kuin lukijat tietävät olen syntynyt Inarissa, inarinsaamelaisten maassa, mutta äidinkieleni on pohjoissaame, joka oli äitini ja esivanhempieni kieli. En ole koskaan salannut syntyperääni. On ollut ajanjaksoja, jolloin olen ajatellut sitä harvoin, ja on ollut ajanjaksoja, jolloin toistelin kaikkialla missä suinkin voin: olen saamelainen. Mutta ennen pitkää törmäsin kysymykseen: keitä ovat inarinsaamelaiset, ovatko hekin samanlaisia saamelaisia kuin minä? Olihan jokainen lapsuuteni vuosi erottamaton osa inarinsaamelaisten kanssa eletystä elämästä.

Kuulin paljon inarinsaamelaisten vaiheista, kun äitini piikoi ja auttoi heitä. Lisää monipuolista tietoa sain koulutovereiltani. En osaa inarinsaamea, mutta minua ovat aina kiinnostaneet inarinsaamelaisten aikaansaannoksensa kestävässä luonnontaloudessa, myös sellaiset asiat, jotka uskovaisten mielestä liittyvät uskontoon, ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin. Aikuisella iällä olen lukenut kaiken käsiini saamana kirjallisuuden inarinsaamelaisista, mutta ennen kaikkea olen saanut heidän keskuudestaan lukuisia tuttuja ja ystäviä. Näiden kautta olen oppinut paljon myös sellaista, mitä mistään kirjasta ei löydä.

Historiallista taustaa

Inarin vanhin asutus muodostui kaikesta päätellen metsä- ja kalastajalappalaisista, joiden Helmer Tegengren (1904-1974) katsoo olleen suuressa määrin vakinaisen asutuksen kannalla jo kauan ennen nykyisenkaltaisten talojen aikakautta. Tätä vakinaista asumista edustivat heidän talvikylänsä, jotka sijaitsivat yleensä pitkät ajat samassa paikassa. Pentti Virrankoski sanoo niiden olleen todellisia puu- ja turvekotien muodostamia kyliä, joissa lapinkylän väki oli koolla koko talven.

Metsä- ja kalastajalappalaisia oli 1600-luvulla Suomen Lapissa yhdeksän kyläkuntaa, joista laajin oli Inari. Kullakin lapinkylällä oli oma talvikylänsä. Inarin talvikylä luultavasti sijaitsi Pielpajärven tienoilla. Maanmittari ja lapinmaiden kartantekijä Oluf Tresk (k.1645) kertoo, että kylä aiottiin siirtää polttopuun ja poron jäkälän ehtymisen vuoksi jonnekin nykyisen Inarin kirkonkylän tienoille, mutta hanketta ei tuolloin toteutettu, koskapa Inarin kirkko rakennettiin vähän myöhemmin Pielpajärvelle.

Luultavasti Inarin lapinkylä - merkityksessä asuinpaikka - jätettiin muiden lapinkylien tapaan kesäksi asumattomaksi ja lappalaiset hajaantuivat kalavesilleen perhekunnittain tai pieninä ryhminä. Merkeistä päätellen Inarissa vanhoista asuinpaikkojen Inarinjärvellä ja muiden suurimpien järvien rannoilla saattoi kesäisin asua enemmänkin ihmisiä. Kalastuspaikalle talvikylästä lähdettiin yleensä koko perhekunnan voimalla ja asetuttiin asumaan pitemmäksikin aikaa, joten inarilaisilla oli ainakin kaksi eri asuinpaikkaa.

Inarin metsälappalaisten elinkeinot eivät edellyttäneet kiertolaiselämää, vaan elämä oli sidottu määrättyihin asuinpaikkoihin. Poroja heillä oli vähän, joten niitä ei tarvinnut paimentaa laajoilla alueilla kulkien. Paimentolaissaamelaisethan pakotti liikkuvaan elämänmuotoon nimenomaan suuren porotokan vaatima ravinnon tarve ja laitumia kuluttava vaikutus. Ravinnon saannin ja laidunten turmeltumisen estämiseksi tokkaa oli siirreltävä.

Inarilaisen perhekunnan harjoittaessa kalastusta samoilla alueilla vuodesta toiseen, sen edun mukaista oli verottaa kalakantaa vain vesialueen kantokyvyn rajoissa. Villipeuran metsästäjä joutui tietysti liikkumaan, mutta pitkälle kehitytetty pyyntikulttuuri vaati vakinaisen asuinpaikan. Inarin lappalaisten tärkein riistaeläin oli peura, joka noudatti säännöllisillä vuotuisilla joukkovaelluksillaan aina samoja reittejä. Lisäksi myöhemmin peuran suurpyynnissä käytetyt menetelmät edellyttivät yhteistoimintaa, joten ainakin muutaman perheen oli jo tämänkin vuoksi asuttava lähekkäin peurojen pyyntikauden kuluessa. Toisaalta Inarissa parhaat kalastus- ja peuranpyyntipaikat eivät aina käyneet yksiin, joten vuoden mittaan täytyi asua kahdessa eri paikassa.

Inarin lappalaiset näyttävät eläneen hajallaan keväästä syksyyn kalastuksen takia, jota he harjoittivat kaukana toisistaan olevissa järvissä, ja talvisaikaan yhdessä peurojen ja muiden isompien eläinten metsästyksen takia. Kaikki käytettävissä oleva tieto Inarin lappalaisten entisestä elämästä tukee tätä käsitystä. toisaalta oli myös niin, että työkykyiset miehet joutivat liikkumaan paljon ja laajalti pyyntiretkillään. Tuntuisi luontevalta, että pitkille, isommalla joukolla tehtäville pyyntiretkille oli helpointa lähteä, mikäli lähdön aikana asuttiin yhdessä tai edes suhteellisen lähekkäin.

Käytettävissä olevat lähteet eivät anna mitään selkeää käsitystä paljonko Inarissa oli 1600-luvulla lappalaisia. Inarilaisista mainitaan v. 1652, että he eivät pysyneet paikassaan viittä viikkoa kauempaa; keväällä, kesällä ja syksyllä he olivat hajallaan kalastuksen ja talvella metsästyksen takia. Heidän elämänjärjestyksensä oli ennen vanhaan seuraavanlainen. Vasonnan jälkeen touko-kesäkuun vaihteessa porot laskettiin vapauteen sekä ryhdyttiin kalastamaan Inarilla ja pienemmillä järvillä. Kesäpaikkaan muutettiin juhannuksena tai heinäkuun alussa. Muutamat omistivat kaksikin kesäpaikkaa ja monista perheitä lahti väkeä kalastamaan metsäjärville, joissa oli usein kota sitä varten; täällä oleksittiin kuukausi tai ylikin.

Loppukesästä jäkälän kostuessa elokuun puolimaissa siirryttiin syyspaikkaan hyville laitumille ja koottiin syyskuun alussa vaatimet lieassa pidettäväksi lypsyä varten. Saman kuun lopulla ne laskettiin irti, ja viikkoa myöhemmin alkoi porojen rykimä eli kiima. Joulusta Marianpäivään asti oleskeltiin talvikylässä, jonka alue oli Itkosen mukaan kaikkien yhteinen vielä 200-250 vuotta sitten. Tämä voidaan lukea käänteisesti niin, että muilla tai ainakin useimmilla muilla alueilla oli yksityiset omistajansa tai vähintäänkin käyttäjänsä. Talvikylässä käytiin kirkossa nauttimassa Jumalan sanaa ja uskonnon opetusta. Talvikylä oli myös se paikka, josta verovouti ja tuomari löysivät lappalaiset, jotta nämä voisivat suorittaa veronsa ja hoitaa käräjäasiansa.

T.I. Itkosen (1891-1968) ja hänen veljensä Lauri Itkosen (1888-1972) keräämistä tiedoista käy ilmi, että alueen kiinteä asutus alkoi muodostua jo 1600-luvulla, aluksi Inarinjärven ja sen lähijärvien rannoille sekä siihen laskevien jokien varsille. Kehitys jatkui samanlaisena 1750-luvulle asti. Inarin saamelaisten kannalta suuri murros alkoi siitä kun heille mahdollistui tilojen perustaminen sukualueilleen. Ensimmäinen tila perustettiin 1757, ja tämä suuntaus laajeni ja voimistui varsinkin Venäjän vallan aikana. Lappalaiset pystyttivät talon toisensa jälkeen veromailleen turvatakseen oikeusasemansa suomalaisperäisiin uudisasukkaisiin nähden. Seurauksena oli lappalaisten asutuksen tasaisempi jakaantuminen. Suomalaisperäisten uudistilojen perustaminen oli kuitenkin Inarissa kauan vähäistä, eikä vastaa yleistä käsitystä suomalaisten ryntäyksestä ja lappalaisten maiden valloittamisesta.

Eränautinta ja runsaat kalavedet turvasivat Inarin lappalaisille elannon. 1700-luvulla alkoi karjatalous vallata vähitellen sijaa. Asutusvirtoja ja väestömuutoksia koskevat tiedot kertovat osaltaan miten Inarin alue on kehittynyt ja mitkä tekijät ovat kehitykseen vaikuttaneet. Määräävinä tekijöinä siihen ovat eniten vaikuttaneet tietystikin taloudelliset tekijät. Ne jotka muuttivat Inariin muualta Suomesta, lähtivät oman asuinalueensa huonojen taloudellisten näkymien johdosta hakemaan itselleen parempaa elämää. Tämä koski yhtä lailla Inariin lännestä ja pohjoisesta käsin muuttaneita porolappalaisia kuin alun perin Savosta lähteneitä ja Inariin päätyneitä suomalaisperäisiä uudistilallisia. Niinpä Inarissa elinkeinorakenteeseen ja väestökehitykseen vaikuttaneet tekijät ovat nivoutuneet toisiinsa. Erilaisten elinkeinojen kuten metsästyksen, kalastuksen, maatilatalouden, porotalouden ja matkailun ja palveluelinkeinojen asema ja merkitys ovat heijastuneet myös Inarin väestökehitykseen.

Inarin saamelaisista kannattaa ottaa oppia

Inarinsaamelaisten todellista historiaa vastaan tarkastellen saamelaiskäräjien nyttemmin eronneen puheenjohtajan ylimieliset kannanotot statuksettomien Inarin saamelaisten alkuperäisyydestä hätkähdyttivät. Ne jos mitkä osoittivat suurta piittaamattomuutta inarinsaamelaisia kohtaan. Tätä väestöryhmää on historian saatossa painettu alas muidenkin toimesta jo aivan tarpeeksi, niin että saamelaisten ei tätä taakkaa kannattaisi enää lisätä. Periaatteellista linjanmuutosta ei saamelaiskäräjien suunnalta Klemetti Näkkäläjärven eron jälkeen ei kuitenkaan ole vielä nähty.

Saamelaiskäräjien uusi johto näkyisi jatkavan edeltäjiensä politiikka, jossa inarinsaamelaiset aiotaan eristää muista saamelaisista kieltämällä heidän alkuperäisyytensä. Inarinsaamelaiset eivät itse ole eristäytyneet muista saamelaisista, eivätkä ole eläneet erikseen muulloin kuin silloin, kun heidät on siihen pakotettu tai olosuhteet ovat olleet sellaisia, ettei muuta vaihtoehtoa ole ollut. Vähättelevät ja loukkaavat kannanotot inarinsaamelaisten alkuperäisyydestä ovat sellaisten julmien ihmisten keksimiä, jotka havittelevat päästä päättämään heidän historiallisten alueiden käytöstä. Ne ovat propagandistisia, valheellisia satuja, joita yhdenkään arvonsa tuntevan aikuisen saamelaisen ei tulisi uskoa tai levittää. Vaikka tuollaiset puheet ovat kohteelle raskaita kuunneltavaa, ne eivät pohjimmiltaan häpäise kohdettaan, vaan puhuja osoittaa niillä oman lapsellisuutensa ja häpäisee niillä itsensä.

Näinä aikoina, jolloin ihmisten silmiä verhoaa monenlaiset sumut, on myös saamelaisten joukossa fanaatikkoja. Onhan kuitenkin häpeäksi saamelaisille, jos muut suomalaiset joutuvat ajattelemaan että saamelaisalue on kuin Dayton, josta kertovan laulun "Daytonin apinajuttu" amerikansuomalaisen laulajan Antti Syrjäniemi levytti vuonna 1929: "Se oli Deittoni sellanen tienoo, jos ei olluna tietoa hienoo..." Mutta sitä mukaa kun tieto ja valistus lisääntyvät, kaikki fiksut ihmiset taustastaan riippumatta yhtyvät siihen, että on korkea aika tunnustaa inarinsaamelaisten oikeudet omaan kulttuuriinsa ja heidän asemansa oman alueensa alkuperäiskansana.

Niin monet inarinsaamelaisista ovat muiden saamelaisten tavoin joutuneet jättämään synnyinalueensa ja siirtymään kuka Norjaan, kuka Ruotsiin, kuka muualle Suomeen. Eivät he ole siirtyneet sen takia, etteivätkö olisi rakastaneet omaa maataan, vaan siksi, että se ei ole heitä elättänyt. Inarin saamelaisetko yksin etsisivät pelastusta muista maista ja muualta Suomesta? Eivätkö samoin ole menetelleet ulkomailta Suomeen muuttaneet porosaamelaiset 1800-luvun lopulla tai Petsamosta inarinsaamelaisten historiallisille alueille sodan jälkeen asutetut koltat tai suomalaiset uudisasukkaat? On etsitty turvaa, elämisen mahdollisuuksia. Usein olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lähtemättä jääminen olisi merkinnyt perikatoa.

Jäämeren rannikolla ja Helsingissä asuvilla inarinsaamelaisten jälkeläisillä on hyvin vähän yhteistä. Edellinen puhuu vain norjaa ja ajattelee norjalaisittain, kun jälkimmäinen taas alkaa hiljalleen ajatella 'stadilaisittain'. Jos heidän välillään tosiaankin on side, se ei suinkaan ole mystillinen; tuon siteen on synnyttänyt suvun kotiseutu ja yhteinen polveutuminen. Saamelaiskäräjien propagandan on ollut tarkoitus hajottaa inarinsaamelaisten identiteetti ja siteet kotiseutuun, mutta sen vaikutus onkin ollut päinvastainen. Se on synnyttänyt eri alueilla asuvien inarinsaamelaisten kesken syvän yhteyden tunteen. Se on loukattujen keskinäistä solidaarisuutta, joka tuskin on vierasta myöskään pohjoissaamelaisille. Siksi on kaksin verroin surullisempaa että saamelainen syrjii saamelaista.

Tietysti saamelaisten keskuudessa on myös nationalisteja ja mystikkoja. He ovat luoneet etnopoliittisen suursaamelaisen ohjelman, jossa pohjoissaamelaisille on varattu asema saamelaisuuden lipunkantajina, aidoimpina saamelaisina, valittuna kansana jonka kohtalon määräämä tehtävä on rakentaa saamelaisten luvattu maa. Vielä he eivät ole saaneet haltuunsa inarinsaamelaisten historiallisia alueita kulttuurihistoriallisen muistomerkkeineen, mutta ainakaan se ei johdu yritysten puutteista.

Inarinsaamelaisten alueita hamuavat ne ihmisvihan ideologit ja lietsojat, jotka kieltävät heidän kuuluvan alkuperäisväestöön. He eivät tunnusta sitä, että inarilaiset on pakotettu vaihtamaan puhumansa inarinsaamen kielen suomeksi (tästä voi lukea esim KHO:n päätöksessä KHO:2015:147).

Voin sanoa, että Inarin saamelaiskulttuurista saamaani henkistä pääomaa tahdon vilpittömin mielin puolustaa, koska Inarin saamelaiskulttuuri sisältää edelleenkin erinomaisen esimerkin siitä miten ihminen voi elää kestävästi luonnontaloudessa.

Tämä luontosuhde pani pohtimaan sitä, onko olemassa jokin saamelaisille erikoinen kansanluonne? Saamelaiset nationalistit ja heidän myötäilijänsä vastaavat tähän myönteisesti. Mahdollisesti vähättelyn ja loukkausten vuosisadat ovat kärjistäneet ironiaa, lietsoneet romanttisia toiveita paremmasta tulevaisuudesta, josta inarinsaamelaiset on rajattu ulkopuolelle.

Kaikki ei ole ollut kuitenkaan niin huonoa kuin on annettu ymmärtää. Inarin saamelaiset asuivat vielä 1800-luvulla Venäjän vallan aikana omilla historiallisilla alueillaan ja tuolloin käynnistynyt asutustoiminta antoi myös heille uusia mahdollisuuksia perustaa uudistiloja. Tuolloin hei asuivat vielä muusta väestöstä erillään ja puhuivat omaa lapinkieltään, inarinsaamea.

Suomen itsenäisyys muutti kaiken: Inarinsaamelainen nuoriso riensi suomalaisiin kouluihin ja myöhemmin yliopistoihin, inarinsaamelaiset tytöt menivät naimisiin suomalaisten miesten kanssa, suomalaiset miehet menivät naimisiin inarinsaamelaisten tyttöjen kanssa. Inarinsaamelaisten eristyneisyys loppui ja vuorovaikutus muun väestön kanssa syveni ja parani.

Eri väestöryhmien vuorovaikutus ja kanssakäyminen on luonnollinen ja myönteinen asia, ja seka-avioliitot jos mitkä ovat luonnollinen ilmiö, vaikka niitä ei aina hyvällä katsota. maantieteellinen ja etninen eristyneisyys voi edesauttaa alkuperäiskansan kulttuurin säilymistä, mutta se lyö siihen myös leimansa, joka ei ole pelkästään myönteinen. Eristyneisyys näyttäisi altistavan propagandalle ja tuottavan käsityksiä oman "rodun" ja "veren" puhtaudesta ja paremmuudesta, samalla kun se näyttää heikentävän arvostelukykyä, niin että tuollaisia käsityksiä mennään möläyttämään julki ilman pienintäkään häpeän tunnetta.

Saamelaisaktivistien ja erittäinkin saamelaiskäräjien poliittisen johdon vähättelevät kannanotot inarinsaamelaisten alkuperäisyydestä ovat outoja ja harkitsemattomia. Kertoessani tämän tahdon osoittaa miten voimakas ja sitkeähenkinen rotukiihko vallitsee sivistyneessä maassa.

Yhteenveto

Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset kuuluvat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta on niukalti kirjallisia lähteitä. Nykyään elossa oleva pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa, että omia heimolaisiaan ja alueelle muuttaneita porosaamelaisia vastaan.

Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset ovat joutuneet kahdelta suunnalta tulleen vyörytyksen kohteeksi: alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja suomalaisperäisten uudisasukkaiden. He ovat joutuneet mukautumaan uuteen kulttuuriin. He joutuivat opettelemaan viljelemään maata ja puhumaan suomea. Oma kieli hiipui pois vähitellen. Syy oli valtion. Saamenkielen puhumista pidettiin vaarallisena ja sen puhuminen kiellettiin.

Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset joutuivat luopumaan vähitellen elämäntavastaan ja vaihtamaan puhumansa kielet suomeksi. Nyt vielä nykyistäkin ahtaamman saamelaismääritelmän nojalla ollaan lyömässä lopullinen este kalastaja- ja metsäsaamelaisista polveutuvien ihmisten identifioitumiselle saamelaiseksi.