Viime vuosina on Pohjois-Suomen tiedostusvälineissä käsitelty varsin näkyvästi alkuperäis -ja heimokansojen sopimuksen ratifiointiin liittyvää ILO-sopimusta Vaikka asioita on jo puita 15vuoden ajan, ei kuitenkaan ole päästy alkua pitemmälle. ILO-sopimukusen ratifiointiin on Suomessa liittynyt lappalaisen väestön ja hallinnon välisiä ristiriitoja jo kauan: kiistaa on käyty siitä ketkä ovat ns. oikeita saamelaisia, joille ko. sopimuksen nojalla tulisi oikeudet entisten lapinkylien maihin vahvistaa. Viimeksi saamelaisten maaoikeuksien vahvistamista ovat kiirehtineet Tasavallan presidentti Tarja Halonen (23.11.2010) ja vähemmistövaltuutettu Eeva Biaudet.

Niin kauan kuin olen ollut mukana saamelaispolitiikassa on käyty kiistaa siitä peruskysymyksestä, missä määrin ja minkälaisessa laajuudessa saamelaisille tulisi antaa itsehallintoa. Erimielisyydet ovat johtaneet moniin työryhmiin ja komiteoihin. Kansallismielisyys ja taistelu itsehallinnosta ovat tässäkin keskustelussa kulkeneet käsi kädessä. Johtavat saamelaispolitikot ovat perustelleet itsehallintoavaatimuksia Suomesta erottavalla saamelaisella kulttuurilla, kun taas paikallinen suomalaisväestö on perustellut vastustavaa kantaansa mm. saamelaisten liian pienellä määrällä ja sillä, että elämäntavoissa ja elämänmuodoissa ei ole mitään eroja.

ILO-sopimuksen ratifiointiin liittynyt kiista alkoi kevätkesällä 1990, jolloin saamelaisasianneuvottelukunta luovutti esityksensä ministeri Puhakalle. Mietinnössä esitettiin valtion maihin ja vesiin liittyvien lappalaisoikeuksien palauttamista niitä ennen käyttäneelle saamelaisväestölle. Laajan lausuntokierroksen aikana ehdotukset siitä, että saamelaisiksi määritellyt henkilöt ilman polveutumista ja laillista saantoa olisivat saaneet muut pois sulkevat oikeudet entisten lapinkylän maihin ja vesiin, saivat osakseen ankaraa arvostelua. Rauenneen mietinnön raunioille perustettiin kolmen miehen työryhmä, jonka työn tuloksena saamelaislakitoimikunnan mietinnön ehdotuksia muutettiin ja muokattiin.

Nämä muutokset toivat sittemmin yhteisymmärryksen saamelaiskäräjälain tarpeellisuudesta ja niin lakiesitys lopulta hyväksyttiin Eduskunnassa kesäkuussa 1995. Eduskuntakäsittelyn aikana eniten ristiriitoja herätti saamelaismääritelmän takarajaksi asetettu vuosiluku 1875, joka arvostelijoiden mielestä ei perustunut oikeushistoriaan.

Saamelaiskäräjät on vaatinut, että alkuperäiskansan oikeudet tulisi olla vain niillä, jotka ovat hyväksytty saamelaisrekisteriin. Tällaisella saamelaiskäräjien ajamalla mallilla on kuitenkin konfliktinen luonne. YK:sta lähtöisin olevan ILO-sopimuksen ympärille syntynyt etninen konflikti onkin osoittautunut vaikutuksiltaan varsin ainutlaatuiseksi. Saamelaiskäräjien malli tekisi ulkomailta Suomeen 1800-luvulta lähtien muuttaneista porolappalaisten jälkeläisistä alkuperäistä väestöä ja syrjäyttäisi alueella pitempään asuneen saamelaisiakin vanhemman kantaväestön lappalaiset.

ILO-sopimuksen avulla YK:ssa pyritään vastaamaan alkuperäis- ja heimokansojen suojeluun liittyvän kansainvälisen sopimuksen tavoitteisiin. Kansainvälistymisestä huolimatta alkuperäis- ja heimokansojen suojelun on jokaisen valtion oma asia, eikä kansainvälisellä yhteisöllä ole keinoja siihen pakottamiseksi. Keinot, joilla alkuperäisväestön suojelutavoitteet on pyritty saavuttamaan, on voitu kansallisesti (Vihervuori, Pokka, Saamelaiskäräjät jne.) valita.

Saamelaiskäräjien esittämä sääntely olisi siten ulottunut myös muun kuin saamelaisväestön oikeuksiin. ILO-sopimuksessa ei ole määritelty valtion ja muiden maanomistajien oikeuksien suhdetta, vaan kukin jäsenmaa voi valita miten toimii. Yksiselitteistä vastausta kysymykseen tulisiko alkuperäisväestön suojelu koskea yksityisomistuksessa olevaa vai valtion omistuksessa olevaa maata, ei löydy. Suomessa ILO-sopimuksen kansallisessa valmistelussa on painotettu ahtaita etnisiä kriteereitä, joilla ei ole minkäänlaista yhtymäkohtaa historiallisiin oikeuksiin.

Asiaan liittyvää konfliktia, sen käsittelytapoja ja ratkaisuja voidaan lähestyä usealla eri tavalla. Tavallisesti ristiriitoja käsitellään tuomioistuimissa oikeudellisina ongelmina. Saamelaismääritelmään liittyvään kiistaan haettiin lopullista kansallista päätöstä Korkeimmalta hallinto-oikeudelta vuonna 1999, mutta tällaisten keinotekoisesti synnytettyjen ristiriitojen ratkaiseminen oikeusteitse on kuitenkin varsin ongelmallista. KHO:ssa käsiteltiin lähinnä muotoseikkoja, jolloin saamelaismääritelmän ristiriidan todelliset syyt jäivät selvittämättä. KHO:n tarkastelu rajoittui saamelaismääritelmään liittyvien valitusten osalta yksiselitteisesti määritelmän sisällön lainmukaisuuteen liittyvään kysymykseen, ottamatta huomioon taustalla olevia todellisia oikeushistoriallisia faktoja. KHO:n ratkaisun myötä syntyi myös asetelma, jossa konfliktin toisesta osapuolesta saamelaiskäräjistä tehtiin voittaja ja vanhimpaan asutukseen kuuluvista valittajista häviäjä, jolloin kiistan lopputulos oli kielteinen vanhinta asutusta edustavalle lappalaisväestölle. Tämä on kärjistänyt ristiriitoja entisestään ja vaikeuttanut jatkossa koko alkuperäiskansa keskustelun saattamista historiallisesti oikeaan kontekstiin. Alkuperäiskansakysymys tulisikin mielestäni nähdä muuna kuin etnisiä kriteerioita painottavana kokonaisuutena. Tavoitteena tulisi olla historiallisen jatkuvuuden ottaminen huomioon etnisen ulottuvuuden ohella.

Etnisiä perusteluja ei voida käyttää ILO-sopimuksen soveltamisessa siten, että vanhin asutus suljetaan alkuperäisyyden ulkopuolelle liian suppeisiin etnisiin perusteisiin vedoten. Joten pelkkiin keinotekoisiin etnisiin perusteluihin vetoaminen oikeusvaltiossa on kyseenalaista, koska valinnassa suljetaan pois historialliset tekijät. Onkin vaikea kuvitella, että ILO-sopimuksen nojalla suojeltava saamenkansa voisi olla se oikea alkuperäiskansa, joka olisi riippumaton historiallisesta kontekstista. Etnisinä faktoina esitetyt käsitykset "Suomen oikeasta alkuperäiskansasta" ovat viimeisimpien tieteellisten tutkimusten (Enbuske 2008) mukaan siten mitä suurimmassa määrin kyseenalaisia.

Suomessa ILO-sopimuksen ratifiointia saamelaiskäräjien ajamassa muodossa ovat vastustaneet kiivaasti erityisesti ne ihmiset, jotka ovat lappalaisten perillisiä suoraan alenevassa polvessa.. Heidän mielestä ratifiointiesteiden poistamiseen tähdännyt valmistelu ei ole ollut riittävän avointa ja oikeudenmukaista. ILO-sopimuksen vastustaminen Ylä-Lapissa on ollut niin huomattavaa, että pidän sitä tähän asti merkittävimpänä etnisenä konfliktina Suomessa.

ILO-sopimuksen ratifiointiesteiden poistamisessa kiistakysymyksinä ovat ratifioinnin seuraukset maankäyttöön ja tätä kautta myös maanomistajien oikeudet. Ongelmana maankäytön osalta on siinä, että ILO-sopimuksen toteuttamisen keinoja ei riittävän hyvin tunneta. Vanhemmasta kuin saamelaisväestö polveutuva lappalaisväestö ei aina tiedä mitä oikeuksia heille sopimuksen ratifioinnin jälkeen jää.

Maankäytön rajoitukset koetaan epämääräisiksi, jonka vuoksi myöskään taloudellisista vaikutuksista ei ole varmuutta. ILO-sopimuksen oikeusvaikutusten osalta ongelmana on se, että alkuperäiskansan suojelukeinot ja -perusteet ovat muun väestön oikeuksien turvaamisen osalta varsin epäselvät. Se mitä maanomistajille ratifioinnista seuraa, riippuu pitkälti siitä, mitkä ovat alkuperäiskansan suojelun toteuttamisen tavat ja tavoitteet.

Yleisellä tasolla vaikutukset tunnistetaan, mutta yksittäiselle lappalaiselle maanomistajalle ei ole haluttu kertoa, mitä oikeusvaikutuksia hänen maahansa ja elinkeinoonsa kohdistuu. Se, mitkä toiminnat muulle kuin saamelaiseksi määritellylle väestölle ovat kiellettyjä ja mitkä sallitaan, on yhtä epäselvää. On käynyt ilmi, että lappalaiset maanomistajat haluavat itse päättää alueittensa käytöstä niin kuin tähänkin asti, joten heillä ja ILO-sopimuksella on yhteisiä tavoitteita.

Heidän näkemykset tavoitteista ja keinoista ovat kuitenkin eronneet saamelaiskäräjien esittämistä. Prosessin kuluessa on ilmennyt myös, että maanomistajat ovat kokeneet ILO-sopimuksen liian määräileväksi ja holhoavaksi. He haluavat itse päättää maittensa käytöstä kuten tähänkin asti omilla ehdoillaan, ilman ulkopuolista ja ylipaikallista kontrollia. Loppujen lopuksi ILO-sopimuksessa ei olekaan kysymys alkuperäiskansan suojelusta, vaan ristiriita on moniulotteinen. Kysymys on ilosopimuksen artiklan 169 omaksumisesta, suomalaisesta hallintokulttuurista ja perustuslain takaamasta omistusoikeuden turvaamisesta.

Alkuperäiskansakysymys on yhtä paljon sosiaalinen ja kulttuurinen kuin etnisiä ja taloudellisia asioita sisältävä. Kiistassa on kysymys hyvin moniulotteisesta asiasta - historiallisesta alkuperäiskansasta, joka poikkeaa siitä mitä saamelaiskäräjät pitää oikeana alkuperäiskansana. Yhdestä alkuperäisestä kansasta -lappalaisista erotettiin KHO:n saamelaismääritelmän tulkinnan nojalla etninen ryhmä, saamelaiset. ILO-sopimuksen ratifioinnista syntyi etninen konflikti, kun nuo kaksi alkuperäiskansaa kohtasivat.

Jotta vanhimman asutuksen -lappalaisten- esiintuomia historiallisia faktoja ymmärrettäisiin, olisi ILO-sopimuksen ratifioinnin valmistelussa painotettava nykyistä enemmän historiallista jatkuvuutta. Saamelaisuus ja lappalaisuus tulisi siis nähdä laajemmin kuin tiettyjen etnisten kriteereiden mukaan määriteltynä asiana.

Monet kiistoissa vaikuttavat sosiokulttuuriset ulottuvuudet ovat jääneet ottamatta huomioon eikä niihin ole osattu varautua etukäteen, kun asioita on pyritty valmistelemaan pelkästään etnisestä näkökulmasta. Mikäli ILO-sopimuksen ratifioinnin halutaan onnistuvan ja siihen liittyviä konflikteja sovitella, ei ahdas etninen ulottuvuus yksinään riitä. Jos nykyisen vastakkainasettelun sijasta ymmärrettäisiin niin vanhimpaan asutukseen kuin etnisyyteen liittyvät näkökulmat yhtenä monipuolisen kokonaisuutena, konfliktitilanteissa toimittaisiin luultavasti nykyistä rakentavammalla tavalla.

Tilanteen on tehnyt monimutkaiseksi myös se, että Enontekiöllä, Inarissa ja Sodankylässä suomalaiset muodostavat enemmistön, eivätkä kaikki saamelaisetkaan ole kannattaneet varauksetta tällaisia suuria muutoksia. Maaoikeusvaatimusten on tavallisesti nostettu esiin kieli- ja kulttuuripolitiikan paremmat toteuttamismahdollisuudet kuin muutoin. Etnisestä alkuperästä ja kielestä ei ole muutoin sitten olekaan kannettu suuremmin huolta, kuten saamenkielisen lehden Sapmelasin lopettaminen 2000-luvun alussa osoittaa.