Hiljattain eduskunnassa esitys saamelaiskäräjälain muuttamiseksi kaatui. Se sisälsi varsin radikaaleja muutoksia vallitsevaan oikeustilaan nähden. Esityksellä pyrittiin luomaan edellytyksiä ILOn sopimuksen ratifiointiin.

Lakiesitys jätti monta asiaa selvittämättä ja huomioon ottamatta. Selvitystyötä on jatkettava mallia voisi hakea myös muista pohjoismaista. Tärkeintä olisi kuitenkin tilanne- ja olosuhdekartoitus, joka on lainsäädännön perusedellytys. Nyt tämä puute näkyy ehdotusten perustelujen heikkoutena. Poliitikkojen on annettu määritellä asitoita, joista tietämys on ollut huonoa.

Valtio voi demokraattista valmistelua hyödyntäen tehdä seuraavaksi kartoituksen siitä, mitä ILO-yleissopimuksen voimaansaattamiseksi olisi tehtävä. Ei liene ajateltavissa, että yleissopimus saatetaan voimaan useassa eri vaiheessa. Eikä liene kenenkään edun mukaista myöskään, että joku muu kuin Suomi ja sen kansalaiset saavat päättää miltään osin kansallisen sopeuttamisen edellytyksistä.

Toinen valtion etenemisstrategia onkin selvittää lakiesityksen vaikutuksia huolellisesti. Samalla olisi mahdollisuus avata Ilon yleissopimusta koskevia tulkintoja kansalaiskeskusteluun. Tällainen elementti puuttuu. Samalla on niin ikään mahdollisuus selvittää sitä, mitkä seikat ovat ehdottomia ja mitkä harkinnanvaraisia yleissopimuksen kansallisen voimaansaattamisen edellytyksiä. Tässä suhteessa voidaan käyttää myös Ruotsin ja Norjan noudattamia menettelytapoja.

Keskitetty ja suppea lainsäädäntöuudistuksen valmistelutapa ei ole demokraattinen ja yhteiskunnassa valtion yleisesti hyväksymä valmistelutapa. Ne inarinsaamelaiset, joihin työryhmän esityksen kielteiset vaikutukset eniten kohdistuvat on rajattu valmistelun ulkopuolelle. 

Kolmas valmistelua ja jatkoa koskeva strateginen näkökohta onkin se, että valmistelu tulee olla jatkossa konsensukseen, kaikkien perus- ja ihmisoikeussuojaan sekä Ilon yleissopimuksen kirjaimen punnintaan perustuvaa.

Tämä tapahtuu siis sen jälkeen, kun valtio on päättänyt ratifioida yleissopimuksen ja saattaa se voimaan riittävien ja tarpeellisten selvitysten jälkeen. Voimaansaattamistoimenpiteiden jatkovalmistelu on välttämätöntä, sillä työryhmän esitys on siinä määrin aukollinen, eräitä olennaisia oikeuskysymyksiä sivuuttava ja uusia tulkintakysymyksiä herättävä, ettei se ole lain muutosten jatkovalmistelulle riittävä.

Harkinnan oikeudellinen luonne

Edelleen on aiheellista huomauttaa, että käräjälain voimaansaattaminen on päätöksenä poliittinen. Sen sijaan voimaansaattamisen edellytysten harkinta ei ole sitä monesta syystä. Olisi selvitettävä eri perus- ja ihmisoikeuksien keskinäistä suhdetta ja sitä kautta arvioitava kokonaan uudelleen lainmuutosten vaikutuksia. Kyse on siten useasta samanaikaisesta perusoikeuden vaikutuksesta, joita eduskunta on soveltanut.

Tällaisia, vaikuttavia perusoikeuksia ovat materiaalisen yhdenvertaisuuden vaatimus ja siihen liittyvä perusteettoman syrjinnän kielto ja omaisuudensuoja. Suojattujen perusoikeuksien keskinäinen yhteensovittaminen on jäänyt yksityiskohtaisesti tekemättä esitettyjen lain muutosten yhteydessä. Eräiden muutosesitysten osalta tämä harkinta palautuu pulmaksi oikeudesta elämään ja kulttuuriin.

Saamelaiskäräjälain perusedellytykseksi näyttää muodostuvan lainsäädännön muutoksista koostuva kokonaisuus, jolla katsotaan saamelaiskäräjälain säätämiseen edellytysten täyttyvän. Tämä on valtion valinta. Siinä on eräitä piirteitä, jotka muistuttava muiden pohjoismaiden ratkaisuja tai niiden pohdintoja.

Valtio ei voi sivuuttaa lainvalmistelussa ja lainsäätämisessä alueen muun väestön oikeuksia. Varsinkin yhdenvertaisuusperiaate (lain edessä) ja omaisuudensuoja eivät ole vaikuttaneet hallituksen esityksiin.

Lainmuutosten kokonaisuudessa on korostettava valtion harkintaa. Se näkyy arvovalintoina sen suhteen, missä määrin on katsottu tarpeen muuttaa lainsäädäntöä, missä määrin on katsottu perustelluksi tukea saamelaisia ja menetyksiä kärsiviä kuntia ja miten pitkälle meneviksi asetetaan alkuperäiskansan suojaksi lainsäädäntöön päätöksentekoa ja toimintaa varten harkintaa ja toimintaa ohjaavat suojakriteerit.  Nimenomaan näiden suojakriteerien harkintaa on arvioitava muutosesitys kerrallaan.

Jatkotutkimusten tarve

Oikeusministeriön työryhmä on tarkastellut ILOn yleissopimuksen voimaansaattamista teknisenä oikeudellisena kysymyksenä. Tämä on johtanut siihen, että monta merkityksellistä asiaa on sivuutettu kokonaan. Lakiesityksessä ei eritelty, mitkä toimet ovat Suomen valtiolta ehdottomia ja mitkä toimet ovat sen harkinnassa. Tämän vuoksi lakiesityksen tulkinta on vaikeaa.

Edelleen voidaan todeta, ettei esitysten vaikutuksia ole eritelty eri väestöryhmien, nykyisten oikeuksien ja alueen yleisen taloudellisen tilanteen kautta. Ruotsissa ja Norjassa selvitystyö on ollut kattavaa ja syvällistä. Suomessa on tyydytty valmistelemaan voimaansaattamista keskitetysti ja epädemokraattisesti. Suomessa ILO-sopimuksen ratifioinnin on katsottu olevan mahdollista ilman maaoikeuskysymysten selvittämistä, vaikka kyse on nimenomaan maaoikeuksia koskevasta sopimuksesta.

Väestölaskennan ja erityisesti tilannearvion perusteella tulisi selvittää hallituksen esityksen keskeneräisimpiä kohtia, joita ovat esitykset keskitetyn hallintomallin ja lainsäädännön suojakriteerien vaikutuksesta.

 

ILOn yleissopimus

ILOn yleissopimus on kollektiivisia oikeuksia koskeva ihmisoikeussopimus, jonka suhde muihin ihmisoikeussopimuksiin on jätetty avoimeksi. Edellä on viitattu yleisesti yleissopimuksen liittyvälle valtiolle antamaan harkintaan. Yleissopimus on suurelta osin Suomessa voimassa olevan lainsäädännön ja saamelaiskäräjälain sisällön vuoksi mahdollista ratifioida.

Avainkysymykseksi jäävät maaoikeuksien sisällön erittely. Se ei edellytä alkuperäiskansan maan omistusta; tämä asia on sinänsä epäselvä Suomessa eikä valtio ole ponnistellut pyrkimyksillään tämän kysymyksen selvittämiseen toivotulla tavalla. Alkuperäiskansan käyttöoikeuksien eli poronhoito-oikeuden suoja on muodostunutkin siten ratifioinnin selvimmäksi, esille nousevaksi edellytykseksi.  Siksi sitä koskevat kansalliset esitykset ovat olennaisia.

Itsehallinto

Hallituksen esityksessä oli sivuutettu olennainen itsehallintokysymys. Nimittäin, jos ehdotetut muutokset hyväksytään, saamelaisten kulttuuri-itsehallinnoksi kutsuttu saamelaiskäräjälaki (974/95 muutoksineen) muuttuu myös elinkeinoja koskevaksi itsehallintolaiksi. Siten saamelaiskäräjälain 1 §:n määritelmä kulttuuri-itsehallinnosta ei riitä. Tämän soveltamisalan laajentaminen on puolestaan saamelaisten autonomian, joka on ollut sisäistä luonteeltaan, muuttamista ulkoiseksi itsehallinnoksi rajoitetussa mielessä.

Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, miten saamelaiskäräjälain mukainen toiminta suhteutuu kunnalliseen itsehallintoon. Viimeksi mainittu itsehallinto on sekä sisäistä että ulkoista, perustuslain suojaamaa itsehallintoa omin ja valtiolta saaduin varain hankintain kautta. Edellä mainittua kehitystä seuraten tulevat eri itsehallintojärjestelmien kautta tehtävät päätökset yhteen sovitettavaksi.

Kunnan itsehallinnon kannalta on myös olennaista, ettei esityksillä aseteta kunnan eri väestöryhmiä perusteettomaan eriarvoiseen asemaan. Lainsäädännön haittoja tai syntyneitä vahinkoja on vaikea korvata myöhemmin. Kunta on edelleen se demokraattinen instituutio, joka vastaa kaikille tuotettavista peruspalveluista ja niiden kehittämisestä.

Valitettavinta tässä kehityksessä olisi se, jos jokaisen lain osalta kunnan tai muun asianosaisen aloitteesta hallintotuomioistuimet tulevat ratkomaan syntyneitä intressi- ja laintulkintakysymyksiä.

Lakiesityksen yksityiskohtaiset esitykset

Hallitus esitti uusia organisatorisia ja muita järjestelyjä ja erittäin monen yksittäisen säädöksen muuttamista. Monet esitykset kohdistuivat valtion ja sitä edustavan Metsähallituksen toimintaan. Niillä on kuitenkin vahvoja kuntataloudellisia ja kunnan päätöksentekoon kohdistuvia vaikutuksia.

Lainsäädännön muutosesityksiä tulee arvioida niiden antaman suojavaikutuksen ja muiden vaikutuksien kannalta. Tämä on tärkeää varsinkin sen vuoksi, ettei useimmissa esityksissä tätä kokonaisvaikutusten analyysia edellytetä lainkaan. Siksi jokaista esitystä tulee - osa esityksistä on muutoksien vuoksi teknisiä ja riippuu toisista esityksistä - arvioida siltä kannalta, onko esitykseen sisältyvä harkintakriteeri (suojaa antava kriteeri) perusteltu vai ei. Edelleen tulee arvioida sitä, voidaanko kokonaisuuden kannalta riittävään suojaan päästä lievemmällä kriteerillä ja sanamuodolla. Joissakin tapauksissa voi olla edelleen perusteltua muuttaa sanamuotoja siten, että suojaa arvioidaan jo sanamuotoihin kirjoitetun intressipunninnan kautta. Erityisesti tällöin vaikuttaa se, että esitys on perustelematon sen vuoksi, että se vie alueelta kehittämismahdollisuuksia.  Kyse ei voi olla yksityiskohtaisissa ratkaisuissa vain valtion abstraktista edusta vaan soveltamiskelpoisesta, suojaa antavasta edusta.

Muutosesitykset sivuuttavat eivätkä sellaisenaan vaikuta peruskysymykseen: omistus- ja hallintaoikeuden luonteeseen valtion maihin ja vesiin ja siihen, missä laajuudessa tämä on saamelaisten ja lappalaisten oikeus historiallisen taustan perusteella. Tähän Ilon yleissopimuskaan ei anna vastausta. Suomen ja muiden pohjoismaiden saamelaisten oikeudet on tunnustettu perustuslaillisesti. Heidän asemansa alkuperäiskansana mainitaan muun muassa Suomen ja Norjan perustuslaeissa.

Saamelaisilla on sinänsä samat oikeudet kuin muillakin kansalaisilla. Lisäksi heidän oikeutensa omaan kieleen on tunnustettu. Kulttuurinen itsehallintolaki turvaa sen mukaisen itsehallinnon.

Ilon alkuperäiskansoja koskevan ratifioinnin kannalta saamelaisilla on ne käyttöoikeudet, joita ratifiointi edellyttää vähimmäistasona. Kyse liittymisen ehdoissa on näiden oikeuksien suojan vahvistamisesta.

Yleissopimus ei edellytä muiden oikeuksien vähentämistä tai rajoittamista nimenomaan. Siksi oikeuksien vahvistamisessa ydinkysymykseksi näyttäisi muodostuvan se, onko poronhoito-oikeus vahvistettava yksinoikeudeksi saamelaisten kotiseutualueella vai ei. Tai miten tämä seikka säädöstetään. Siihen liittyy keskeisesti se, miten vahva suoja poronhoito-oikeudelle annetaan suhteessa muihin elinkeinoihin kuten matkailuelinkeinoon. Tämä kysymys on myös kaksiteräinen siinä mielessä, ettei matkailun harjoittaminen profiloidu missään olennaisessa suhteessa sen mukaan, kuka sitä harjoittaa.

Suomen- ja saamenkielisillä saamelaisilla on yhteinen etu ajattavanaan elinkeinojen kehittämisessä. Kunnalla on koko alueen osalta vastuu taloudellisen toiminnan kehittämisestä. Kun otetaan huomioon valtion toimenpiteet palvelujensa vähentämisessä ja yleinen trendi sen suhteen, missä määrin valtio rahoittaa toimintoja, huoli kunnan taloudellisista toimintamahdollisuuksista on tärkeää.

Valtion omistusten kiistattomuus

Valtio on johdonmukaisesti ja yleisesti kiistänyt sen perinteisen omistusoikeuden valtion maihin ja vesiin kyseenalaistaneet väitteet. Tämä kehitys on kuitenkin käynyt kiinnostavammaksi sen jälkeen, kun on tullut uutta tietoa ja tehty selvityksiä valtion omistusten oikeudellisesta luonteesta ja perusteesta suhteessa Lapissa pitkään asuneiden lappalaisten ja saamelaisten sukujen maa- ja vesialueiden käyttöön ja nautintaan (katso Juha Joonan väistökirja). 

Erityisen kiinnostavaksi on käymässä valtion omistusten oikeudellinen perusta. Valtion säädökset, joilla se on julistanut omistukseensa ja hallintaansa lappalaisten ja saamelaisten hallinnassa olevat nautinnat, on kyettävä myös jälkikäteen perustelemaan. On epäselvää voiko valtio osoittaa kattavasti omistuksiaan asiakirjoin.

Hallitus on kokonaan sivuuttanut valtion omistusoikeutta koskevat periaatteelliset käsityserot. Toisaalta viranomaisten tiedossa on ollut, koska sitä koskevaa selvitystä on esitetty etenkin saamelaisten käräjälain säätämisestä asti intensiivisesti, nykytilanteen oikeudellinen luonne. Eduskunta poisti esitetyn selvityksen perusteella kaikki vuosirajat sekä laista että perusteluista juuri tästä syystä.

Omistusta koskeva kysymys on olennainen Ilon yleissopimuksen voimaansaattamista koskeva edellytys. Se on myös kysymys, joka on tutkimuksen varassa ja jota ei voida poliittisin päätöksin tai harkinnalla sivuuttaa. Tämän tutkimuksen laajentaminen ja puolueeton edistäminen on valtion ensisijaisia tehtäviä.

Voidaan sanoa, että valtion omistuksia ja hallintaa koskevan oikeudellisen puolen selvittäminen tavallaan eskaloi koko saamelaisaluetta koskevan lainsäädännön soveltamisen ongelmat. Jää jatkoselvityksen varaan, mitä valtio voi asiakirjoin osoittaa ja mitä valtion perinteisen omistuksen kiistäjät voivat puolestaan asiakirjoin osoittaa. Tämä kysymys on oikeudellinen. Ellei siitä saavuteta yhteisymmärrystä, asian selvittäminen jää tuomioistuinten tehtäväksi. Saamelaiskäräjät on väärä taho sellaista tilannetta arvioimaan, mikä johtuu sen poliittisesta rakenteesta.

Tuomioistuinten tehtävä on ratkaista vain tulkintariitoja eikä luoda oikeudenmukaisuutta, joten siltä prosessilta ei voi ehkä saada ratkaisuja kaikkiin esille tuleviin oikeudellisiin ongelmiin. Tässä hallitus on lähtenyt koittelemaan kepillä jäätä, kun se haluaisi siirtää tämän asian saamelaiskäräjien ratkaistavaksi. Siihen liittyy lakiesityksen 9§:n työjärjestyksen kirjattu lukuisa tehtäväluettelo, joka tarkoittaa, että käräjille delegoidaan tuomioistuimelle kuuluvia asioita.

Ilon yleissopimus edellyttää erinäisten asioiden selvittämistä ennen kuin valtio voi yleissopimukseen sitoutua. Tällainen ratkaisu on tehty myös Ruotsissa. On arvioitava esitysten sekä hyödyt että kielteiset vaikutukset kokonaisuudessaan. Tämä arviointi on sekä määrällinen että ennen kaikkea laadullinen. Esitysten läpivienti muuttaisi kunnallisen ja saamelaisten itsehallintojen, jotka ovat oikeudellisesti erilaisia, toimivaltasuhteita, mitä ei ole hallituksen esityksessä selvitetty.

Valmistelussa ei ole arvioitu lainkaan saamelaisten erikseen ja saamelaisten itsehallinnon muidenkin kanavien kautta saamia julkisia tukia. Tämä on tarpeen saamelaisten ja kunnallisen keskinäisen vuorovaikutuksen selvittämiseksi ja edellä todetun yleisten vaikutusten arvioinnin vuoksi. Sama arviointi joudutaan tekemään hallituksen esityksen taloudellisten vaikutusten arvioimiseksi.

Esitysten toteuttaminen vaikuttaa eri tavoin nykyisiin paikallisiin rahavirtoihin, minkä vuoksi laskelmien tekeminen on välttämätöntä. Se on sopusoinnussa myös Ilon yleissopimuksen yleisen hengen kanssa. Näiden sinänsä tavanomaisten julkisen hallinnon laskelmien kautta on mahdollista tehdä arvioita siltä varalta, että valtio toimii tässä asiassa yksipuolisesti suhteessa kuntiin.

Kuntien kannalta esitys nostaa esille tehtävien laskelmien jälkeen mitä ilmeisemmin tarpeellisista kompensaatioista. Niistä tulisi valtion luotettavuuden ja poliittisten mielenmuutosten varalta säätää lailla. Kompensaatioissa voi olla kyse varsin huomattavista summista tähän päivään diskontattuina.

Oikeudenkäynnit

Ilon yleissopimuksen ratifiointi nostaa esille aiemmin todetut lappalaisten ja osin saamelaisten maanomistukseen liittyvät oikeudenkäynnit valtiota vastaan. Sen lisäksi saattaa ajankohtaistua ensimmäistä kertaa Suomessa myös kunnan kanne valtiota vastaan kunnallisen itsehallinnon loukkaamisen perusteella. Tähän on voimaan tulleen Suomen perustuslain (731/99) myötä ehkä joissakin suhteissa paremmat mahdollisuudet kuin aiemmin.

Tällainen tilanne saattaa ajankohtaistua silloin, kun valtio ei suostu vastoin näyttöä ja tutkimuksia kompensoimaan kunnille yleissopimuksen kansallisen voimaansaattamisen aiheuttamia menetyksiä. Kyse on silloin lähinnä kunnan itsehallintoon kuuluvan elinkeinojen kehittämismahdollisuuden olennaisesta tai ratkaisevasta menettämisestä.

Kunnilla on perustuslain nojalla itsehallinnon suoja. Sitä vahvistaa Suomen hyväksymä Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja (charter). Se on Suomea velvoittava asiakirja, joka on luonteeltaan julkisoikeudellinen. Jos tätä tai/ja kansallista kunnallisen itsehallinnon perustuslainsuojaa rikotaan lainsäädäntömenettelyssä, voi ajankohtaistua väite siitä, että valtion lain säätäminen on mennyt yleisesti kunnalle turvatun oikeuden kuten elinkeinojen tosiasiallisen kehittämismahdollisuuden hyväksyttävän rajoittamisen ulkopuolelle.

Tällainen kanne on nyt erityisen kiinnostava, koska Suomen perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimilla on nyt niiden käsiteltävänä olevassa asiassa mahdollisuus antaa lain tulkinnassa etusija perustuslaille, jos lain säännöksen soveltaminen olisi perustuslain säännöksen kanssa ristiriidassa.

Tällainen oikeudenkäynti olisi valtiolle ikävä sekä kansallisesti että kansainvälisesti.  Siinä kunnalla olisi vaikeus osoittaa, että perustuslakivaliokunnan käsitys itsehallinnon sisällön määrittämisestä onkin ollut virheellinen perustuslain antaman suojan näkökulmasta.

Perustuslakivaliokuntahan edelleen tulkitsee ensi sijassa lakien perustuslainmukaisuutta lain säätämisen yhteydessä. Kunnalla on valtiota vastaan valitus- ja kanneoikeus muun muassa paikallisen itsehallinnon peruskirjan perusteella. Sinänsä tällaisessa kehityksessä on hyviä puolia nykykäytäntöön nähden valtion puuttumistoimilta suojaamiseksi. Tällainen oikeudenkäynti olisi merkittävä siinä suhteessa, että sen kautta on mahdollisuus vaatia taloudellisia menetyksiä eli taloudellista vahingonkorvausta. Sinänsä tällaisten valtiota vastaan kohdistettuja oikeudenkäyntejä alkanee esiintyä unioninkin jäsenyyden seurauksena.

Säätämisjärjestys

ILOn alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus joudutaan saattamaan voimaan valtiosopimuksen hyväksymiselle tarkoitettua hyväksymismenettelyä käyttäen. Siitä on säännös Suomen perustuslain 94 ja 95 §:issä.

Eduskunnan tulee hyväksyä yleissopimus lakina kansallisten sopeutustoimien vuoksi. Perustuslain mukaan lainsäädännön alaan kuuluvien asioiden vuoksi valtiosopimus, jollaisesta yleissopimuksessa on kyse, on saatettava voimaan lailla. Yleissopimuksen voimaansaattaminen tapahtuu sitten asetuksella.   Yleissopimus edellyttää eduskunnan päätöstä kansallisten lakien muutostarpeen vuoksi. Se on tarpeen myös sen vuoksi, että kyse on keskenään ristiriidassa olevien perusoikeuksien yhteensovittamisesta omaisuudensuojan, yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon keskinäisen suhteen selvittämiseksi.

Samassa yhteydessä eduskunta joutuu ottamaan kantaa erilaisen perusoikeus- ja ihmisoikeussääntelyn keskinäiseen suhteeseen ja soveltamisjärjestykseen. Uudessa perustuslaissa todetaan, että eduskunta hyväksyy valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, kun kyse on lainsäädännön alaan kuuluvista asioista tai muutoin merkittävästä velvoitteesta.

Tämän eduskunta tekee äänten enemmistöllä. Jos tarvitaan samalla perustuslain muutosta, vaaditaan hyväksymiseen vähintään kahden kolmasosan äänet annetuista äänistä. Mielenkiintoista tämänkin asian kannalta on, että perustuslaissa todetaan, ettei kansainvälinen velvoite saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita. Tämä tarkoittaa lainalaisuutta, demokraattisia päätöksentekotapoja mutta myös keskeisten perusoikeuksien vaatimuksia. Sillä voi olla tässä vaikutusta nimenomaan maanomistuksen perusteiden ja perinteisten elinkeino-oikeuksien henkilöllisen soveltamisalan uudelleenmäärittelyssä, mitä lopulliset esitykset tässä suhteessa sitten sisältävätkin.

Perustuslaissa säädetään edelleen, että lakiehdotus kansainvälisen velvoitteen voimaansaattamisesta säädetään tavallisena lakina. Siten lakeihin tehtävät muutokset on hyväksyttävä normaalina lakina. Jos kyse on samalla perustuslain muuttamisesta tai sen sisällöstä poikkeamisesta vaaditaan edellä todettu kvalifioitu määräenemmistö lain hyväksymiseen ilman lepäämään jättämistä. Joten silloin kun lepäämiseen jättämisen kanssa asioidaan ei kannata mennä esittelemään mielipiteitä, vaan tapaamiseen on otettava mukaan kaikki asianomistajien edustajat.

Lopuksi

Saamelaisten oikeudet tulee turvata yhdenvertaiselta pohjalta elinkeinojensa harjoittamiseen, hallituksen ehdotusten toteuttaminen ei ololut ehdotetussa muodossaan tarkoituksenmukainen. Lainsäädännön muuttaminen on aloitettava puhtaalta pöydältä. Mikäli kansainvälisen työjärjestön (ILO) alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimuksen nro 169 ratifiointi katsotaan tarpeelliseksi ja mikäli katsotaan, että ILO-sopimuksen ratifioimiseksi olisi tarvetta jonkinlaiseen lainsäädännön tarkistamiseen, lainsäädännön muutostarpeita tulisi selvittää perusteellisesti historiallisesta perspektiivistä lähtien, jolloin selvitettäväksi tulisivat ainakin seuraavat seikat:
1) milloin saamelaisten kotiseutualue on asutettu,
2) ketkä ovat tosiasiallisesti asuttaneet aluetta ja sillä olevaa valtionmaata,
3) asuuko alueen alkuperäisasukkaiden jälkeläisistä enää ketään alueella,
4) ketkä ovat omistaneet ja milloin maa- ja vesialueita saamelaisten kotiseutualueella sijaitsevalla valtion maalla,
5) onko Norjan puolelta 1850-luvun jälkeen Suomeen muuttaneiden saamelaisten jälkeläisille annettava samat erityisoikeudet valtion maahan ja veteen kuin Suomeen aikaisemmin asettuneille saamelaisille,
6) onko vanhojen verolappalaisten suvuille ja Neuvostoliiton puolelta tulleille ja Suomeen asutetuille Petsamon kolttasaamelaisille annettava samat oikeudet kuin Norjasta 1800 luvulla ja sen jälkeen tulleille suvuille,
7) millä tavoin tai mistä varoista korvataan muille kuin etuoikeutettuun saamelaisryhmään kuuluvalle paikalliselle väestölle aiheutuvat menetykset ja haitat (esim. porolaidunten menettäminen, poronhoidon, kalastuksen, metsästyksen ja marjastuksen tai muun ammatin tai elinkeinon harjoittamisen estyminen),
8) miten turvataan muille kuin saamelaisille luonnon ja ympäristön käyttömahdollisuudet,
9) miten turvataan muille kuin saamelaisille elinkeinon harjoittamisen ja asumisen mahdollisuudet ja niiden kehittäminen,
10) miten turvataan a) valtion ja b) kunnallishallinnon mahdollisuudet hoitaa lakisääteiset tehtävänsä saamelaisalueella ja yleensäkin lakisääteisen hallinnon toimivuus alueella, hallintoviranomaisten tulee voida hoitaa tehtävänsä saamelaisista huolimatta,
11) miten naapurusten ja toisaalta eri elinkeinonharjoittajien väliset eturistiriidat ratkotaan, jos etuoikeutettuja ovat ainoastaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt,
12) millä tavoin Suomi kykenee turvaamaan Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten mukaisten velvoitteiden noudattamisen alueella, esimerkiksi kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu, luontodirektiivin mukaisen biodiversiteetin säilyttämisen alueella, joka jo nyt kärsii porojen ylilaiduntamisesta,
13) valtion maksettavaksi tulevat korvaukset ja muut velvollisuudet ILO-sopimuksen ratifioinnin jälkeen,
14) vaikutukset kuntien taloudelle ja kuntien kehittämiselle
15) vaikutukset yksityiseen elinkeinotoimintaa ja sen kehittämiseen analysoitava ovatko ehdotettujen toimenpiteiden aiheuttamat haitat ja kustannukset suuremmat kuin hyödyt, sekä
16) voidaanko ILO-sopimukseen liittyä kenenkään oikeuksia loukkaamatta,
17) kattavan väestölaskennan käynnistäminen ennen mitään muita toimenpiteitä
18)Tilanne ja olosuhdeselvityksen käynnistäminen

Voimassa oleva lainsäädäntö ei rajoita saamelaiskulttuurin harjoittamista Suomessa. Maanomistajina sekä porotalous- ja muiden elinkeinojen harjoittajina saamelaiset ovat yhtäläisessä tai jopa edullisemmassa asemassa kuin muut samoja elinkeinoja harjoittavat suomalaiset. Tämän vuoksi voidaan kysyä, mitä ILO-sopimuksen ratifioinnilla vielä saavutetaan tai on tarkoitus saavuttaa. Mikäli ratifiointihanketta kuitenkin jatketaan, tulee ensin selvittää ratifioinnin vaikutukset saamelaisten ja muiden yksityisten ja juridisten henkilöiden asemaan sekä se, millä tavalla kompensoidaan sopimuksen täytäntöönpanosta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Selvitystyön tekijäksi tulisi nimetä joko asiantuntijatyöryhmä tai työ voitaisiin antaa jonkin tutkimuslaitoksen tehtäväksi. Tässä työssä olisi erityisesti otettava huomioon se, että valtio ei voi sivuuttaa muiden väestöryhmien oikeuksia yhden väestöryhmän kustannuksella ja että Suomen valtiota sitovien kansainvälisten sopimusten sekä EU-jäsenyyden asettamat velvoitteet otetaan selvitystyössä huomioon. Vasta tämän perusteellisen selvityksen jälkeen on mahdollista päättää ILO-sopimuksen ratifioinnista ja saamelaiskäräjälain muuttamisesta. Toinen ei voi olla ilman toista.

Takaisin