Saamelaisten vaateista

Viimeisen kuluneen parinkymmenen vuoden kuluessa on tehty esityksiä saamelaisalueen maanhallinnan järjestämisestä siten, että saamelaiskäräjä- vetoisella maaoikeusneuvostolla olisi oikeus päättää kaikesta maankäyttöön liittyvistä kysymyksistä. Suomi ei ole voinut ILO-yleissopimusta (C 169) ratifioida puuttuvien edellytysten ja lähtökohtien vuoksi.

Saamelaisten kotiseutualueella maankäyttöön liittyviä kysymyksiä ei voida enää ratkaista saamelaiskäräjien haluamalla tavalla uusimman tutkimustiedon vuoksi. Aiemmat kannat ovat nojautuneet lisäksi siihen, että saamelaiset ovat oikeuksien omistajina tai haltijoina yhtenäinen ryhmä, heidän oikeutensa ovat kollektiivisia ryhmän oikeuksia ja oikeudet on palautettava heille alueen alkuperäisinä asukkaina. Uusin tutkimustieto ei tue näitä vaatimuksia miltään osin.

Saamelaiskäräjien eduskunnalle esittämät perustelut ovat perustuneet virheelliseen käsitykseen; kulttuuriin ei ole todettu kuuluvan maaoikeuksia ja elinkeinoja. Siihen on perustunut myös aiempi tutkimus, mikä on ollut valikoivaa, ja johtopäätökset ovat perustuneet ainoastaan yhden kylän historiaan avaamatta lainkaan Lapin asuttamisen ja oikeuksien alkuperäistä historiaa. Myös tarkasteluajanjakso on ollut suppea.

Lisäksi uusin maaoikeustutkimus on osoittanut muun ohessa, etteivät oikeudet ole kollektiivisia. Samoin uusin tutkimus osoittaa, että sellaista historiaa ei ole olemassa jota voitaisiin pitää edellytyksenä maankäyttöä koskevan lainsäädännön muuttamiseksi saamelaiskäräjien haluamalla tavalla. Se tekee käräjien vaatimuksista puuttuvien ja virheellisten edellytysten vuoksi käyttökelvottomia. Mikään kansainvälinen yleissopimus tai muu teksti ei voi olla laillisena perusteena kenenkään uusille oikeuksille.

Tavoitteena on ollut alkuperäisimmän väestön - lappalaisten - maitten käytöstä päättämisen siirtäminen saamelaiskäräjävetoiselle maankäyttöneuvostolle ilman korvausta. Saamelaiskäräjät on pyrkinyt poistamaan saamelaisille rakentamansa elämänmuodon tiellä olevat esteet, jotka suomalainen tilajärjestelmä ja muu maanhallintajärjestelmä on muodostanut. Suomalaisten omistamat tilat ja valtion maanomistus ovat olleet saamelaispoliitikkojen silmätikkuja, koska niiden koettiin aiheuttavan suunnattomia esteitä saamelaisen elämänmuodon toteuttamiselle ja yleensä koko saamelaisten yhteiskunnalliselle ja kulttuuriselle elämälle.

Ja siksi saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon nojalla pyrittiin yhdistämään tilat valtionmaiden kanssa saamelaisyhteismaaksi. Sen korkeimmaksi päättäväksi elimeksi ehdotettiin saamelaiskäräjäenemmistöistä maaoikeusneuvostoa. Varsin moni saamelainen on kuitenkin uskaltanut epäillä tällaisen historiaan perustumattoman maanhallintamallin hyödyllisyyttä ja vastustaa sitä.

Tämän tyyppistä maanhallintaa ei voida perustaa yksityisille oikeuksille eikä se voi olla minkään perusoikeuden mukaista. Mikään kansainvälinen sopimus tai perustuslain säännös ei oikeuta maanhallintamallien rakentamista toisten oikeuksien varaan, varsinkin kun siitä on tutkimuksia ja muita asiaan liittyviä selvityksiä käytettävissä.

Oikeusvaltiossa siihen pitää osoittaa saanto ja sen osoittamiseksi on vain kaksi tietä: oikeudenkäynti paremmasta oikeudesta tai selvityksen laatiminen saantoketjusta historiallisesti katkeamattoman polveutumisen perustalta. Tällaista ratkaisuehdotusta saamelaiskäräjät on tähän mennessä vastustanut voimakkaasti.

Ehdotetulla hallintomallilla tulee olemaan vakavia seurauksia monella elämänalueella. Ennen kaikkea ehdotettu malli luo reservaatin ja missä saamelaisrekisteriin kuulumattomilta alkuperäisilta veromaiden oikeudenomistajien perillisiltä puuttuvat oikeastaan kaikki historialliset oikeudet, vaikka esim. Pokan toimikunta (2001) väitti heille jäävän muiden saamelaisten kanssa verrattavat oikeudet. Valitettavasti tällaiset ratkaisumallit eivät kuulu saamen kieltä elvyttämistä koskeviin toimenpiteisiin.

Saamelaiskäräjien ajaman maanhallintomallin analysoinnissa voi löytää paljon samoja piirteitä kuin mitä itärajan takana 1920- ja 1930-luvuilla toteutettiin. Siellä hajallaan erämaissa asuvien saamelaisten kokoaminen yhteen keskukseen alkoi jo 1930-luvuilla kollektivisoinnin leviämisen ensimmäisessä aallossa. Pienemmistä asuinpaikoista vietiin asukkaita suurempiin, missä he joutuivat elämään paikoillaan. Siirtoasuttaminen tapahtui kommunistiviranomaisten väittämän mukaan vapaaehtoisesti.

Muutamien kylien asukkaiden tuli suorittaa kaksinkertainen siirtoasuminen. Toinen siirtoasumisen aalto tapahtui 1950-luvulla, jolloin siirto asuttamisen perusteluksi esitettiin pienten kolhoosien liittämistä suurempiin. Kolhoosien liittymisellä muodostettiin jättiläiskolhoosi "Tundra", mikä myöhemmin muutettiin sovhoosiksi ja jonka keskus sijaitsi Lovozerossa.

Kun ennen kolhoosien perustamista historiallinen asutus muodostui yleensä sukujen ja perheiden omistamista veromaista, niin näiden liittämisellä suuremmaksi sovhoosiksi saatiin monesta kansallisuudesta kokoonpantu sovhoosi.

Samanlaiseen lopputulokseen olisi johtanut saamelaiskäräjien ajama hallintomalli. Tällaisella siirtoasuttamisella saavutettiin monia tavoitteita - aikaisemmin paikkakunnalta toiselle elinkeinon vuoksi kiertelevät saamelaiset saatiin paikalliseksi. Valtio omisti heidän maansa. Tällaisen uuden nopeasti toteutuen maareformin jälkeen ei uudisasukkaiden tarvinnut enää vuokrata saamelaisilta heinämaita. Paikallaan asuvan alkuperäisväestön elämää voitiin nyt hallita ja muunnella enemmistöpäätöksillä.

Esitetyn hallintomallin nojalla voitaisiin päättää saamelaisten ja muun väestön maaomaisuudesta. Ehkä suurinta vahinkoa tuli aiheuttamaan se, että saamelaisilta ja lappalaisilta otettaisiin mahdollisuus voida itse päättää, millaisilla elämänaloilla he haluaisivat toimia.

Pokan toimikunnan hallintomallissa perinteinen Inarin ja kolttasaamelaisten kulttuuri saa osakseen liian vähän sellaista huomiota, jotta heitä voitaisiin suojella vaikkakin sorronalaisessa ja halveksitussa olotilassa. Tämä yhteys on kokonaan jäänyt teksteissä käsittelemättä.

Pokan toimikunta yritti "yleissaamelaisenemmistökansa" -käsitteen kautta painottaa yhteistä saamelaisuuden käsitettä. Esimerkiksi lappalaisia ei haluta nähdä saamelaisten historiassa ollenkaan yhteisenä perustekijänä. Tällainen ratkaisu ei tyydytä yhtäkään historiasta tietoista olevaa kansaa, koska niin saamelaisilla kuin lappalaisilla on oltava oikeus omaan kulttuuriin riippumatta siitä, puhuuko henkilö saamea, meän kieltä tai suomea.

Tarvitaan olosuhdeanalyysi. Nykytilanteen arviointia käynnissä olevan prosessien kannalta

Kansainväliset menettelyt

Maa- ja elinkeino-oikeudet ovat ennen kaikkea kansallisen oikeuden ja historian kysymys. Mikään kansainvälisoikeudellinen säännös ei voi muuttaa asiaa toiseksi. Mikään kansainvälisoikeudellinen sopimus ei voi synnyttää oikeuksia yksityisten oikeuksien alkuperäisten oikeuksien päälle tai sijaan. Sellainen ei ole asiakirjoin oikeutensa perustavien kielisaamelaistenkaan etu eikä kenenkään muu etu.

Kansanryhmien väliset suhteet

Kaikista tärkein asia on laatia olosuhdeanalyysi, koska saamelaiset ja suomalaiset asuvat Lapissa samoilla alueilla ja harjoittavat samoja elinkeinoja samoista oikeudellisista lähtökodista käsin. Olosuhdeanalyysissa on tarkasteltava kaikkia asiaan liittyviä puolia myös epäonnistunutta saamelaismääritelmää Suomen alkuperäisväestön muodostuksen kannalta.

Korkein hallinto-oikeus on todennut määritellessään saamelaiskäsitteen, että niillä saamelaisilla, jotka hyväksyttiin saamelaisrekisteriin ja niillä lappalaisilla, jotka kielimääritelmän mukaan rajattiin saamelaisuuden ulkopuolelle, on yhteisiä esi-isiä (KHO 22.9.1999 taltio 3181 yleisratkaisuna). Korkein hallinto-oikeus tunnusti samalla ainakin epäsuorasti oikeushistoriallisen samanlähtöisyyden tietämättä viime vaiheen tutkimustuloksista. Näyttö on nyt siis entistä vahvempi ja se osoittaa lappalaisten alkuperäisyyden Lapissa.

Nykyiset kieliperusteella määritellyt saamelaiset ovat pääosin siis lappalaisten jälkeläisiä; osa heistä on porolappalaisia, jotka asuttivat suoraan Käsivarren aluetta ja kun laidunalueet sieltä loppuivat he siirtyivät Norjan kautta Utsjoen ja Inarin kuntien alueille. Osa näistä lappalaisista on saattanut kadottaa saamenkielen äidinkielenään jo niin kauan sitten, ettei heitä nykyisen määritelmän mukaan enää pidetä saamelaisina.

Sodankylän, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen alueelle porosaamelaiset tulivat pääsääntöisesti ensin 1670-luvulla Ruotsin keskiosista Pohjois-Lappiin ja sitten edelleen 1800-luvulla Norjan puolelta tuoden myös kielen tullessaan johtuen Norjan erilaisesta kielipolitiikasta. Kieli ei ole näytellyt mitään roolia asutuksessa ja maaoikeuksien muodostuksessa tutkimusten perusteella.

Alue, mihin ulkomailta Suomeen muuttaneet porolappalaiset asettuivat asumaan, oli ennestään lappalaisten asuttamaa aluetta. Juuri nämä vanhimpaan Lapin asutukseen kuuluvat ihmiset on rajattu saamelaismääritelmän kieliperusteen nojalla saamelaisuuden ulkopuolelle. Joten alueella ei ole ollut ennestään nykyisen saamelaismääritelmän tarkoittamaa saamelaisväestöä muualla kuin Pohjois-Inarissa ja Utsjoella.

Saamelaiselinkeinoja; poronhoitoa, kalastusta ja muita luontaiselinkeinoja harjoittavat alueella, paitsi saamelaiset, myös muut alueen asukkaat. Suomen osalta maankäyttöä koskevien säännösten muuttaminen saamelaiskäräjien vaatimalla tavalla sulkisi ulkopuolelle suuren osan siitä väestöstä, joka aluetta asuttanut ikimuistoisista ajoista lähtien.

Alueellaan saamelaisilla on enemmistö vain Utsjoen kunnassa; Inarin, Enontekiön ja Sodankylän kunnissa suomalaisilla on selvä enemmistö. Saamelaisalueen kunnissa asuvassa suomalaisväestössä on kuitenkin runsaasti väestöä, jonka korkein hallinto-oikeus on todennut alueen alkuperäiseksi ratkaisuissaan saamelaismääritelmästä. Saamelais- ja suomalaisväestö on aikojen kuluessa myös sekoittunut keskenään niin paljon, ettei myöskään rodullisia eroja ole. Siten ei voida puhua mistään erillisestä saamelaisväestöstä. Jo pinnallinenkin olosuhteiden tarkastelu ja vertailu paljastaa, etteivät saamelaiset ole maata omistamaton heimoasteella järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella elävä ryhmä.

Saamelaiset ja enemmistöväestö harjoittavat saamelaisten kotiseutualueella samanlaisia elinkeinoja samanlaisin menetelmin samanlaisista oikeudellisista lähtökohdista käsin niitä lukuun ottamatta, jotka eivät voi näyttää asiakirjoin oikeuksiaan.

Valtio on tunnustanut yksipuolisesti perustuslaissa kielisaamelaisille alkuperäisyyden. Se ei ole edellyttänyt, eikä voida osoittaa uuden tutkimuksen mukaan, että saamelaisväestöllä olisi mitään kollektiivisia oikeuksia saamelaisalueella. Sellaista tilaa ei voida luoda ILO-yleissopimuksella eikä sellaista voida ottaa sen ratifioinnin pohjaksi.

Saamelaiskäräjät katsoo edustavansa alkuperäiskansaa, kun taas verisukulaiset lappalaiset eivät sitä ole, vaikka he kuinka kykenisivät asiakirjoilla osoittamaan laillisen saannon kautta omistuksen perintömaittensa alueeseen. Erottavana tekijänä on siis saamelaismääritelmä, eivät historialliset oikeudet tai laillinen saanto. Niinpä olosuhdeanalyysissä on puolueettomasti tarkasteltava myös laillista saantoa ja omistajahallintaa koskevat kysymykset.

Saamenkielisen väestön reaalimaailman muuttuminen luo otolliset olosuhteet muutoksen arvioimiselle valtiovallan ja saamelaisväestön välisessä suhteessa. Asutusvaiheen aikana saamelaisten elämää selitetään erilaisuuden lähtökohdasta käsin tilan perustaneisiin saamelaisiin ja muuhun väestöön nähden. Tilalliseksi ryhtyneet pyritään leimaamaan pyyntikulttuurissa elävien saamelaisten vihollisiksi ja kilpailijoiksi erämaiden hallinnasta, siitäkin huolimatta vaikka tilallisiksi ryhtyneiden joukossa on runsaasti etnisiä saamelaisia, Utsjoella lähes 100 % ja Inarissa 82 %.

Tämän päivän olosuhteista on tehtävä tilanneanalyysi, josta ilmenee se, että saamelaiset elävät muun väestön kanssa, kuten

1. missä määrin nykyiset poronhoito, kalastus, metsästys ja muuta lait estävät tai rajoittavat saamelaisia harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinoja vai rajoittavatko ne? Eivät rajoita, koska poronhoitolain nojalla lähes kaikissa saamelaisalueen paliskunnissa enemmistö on saamelaisia, joten päätöksenteko on jo tällä hetkellä heidän käsissään ja ongelma saattaa olla pikemminkin siinä, että on liikaa saamelaisia poronomistajia suhteessa käytettävissä oleviin laidunmaihin nähden.
2. mitkä muut seikat vaikuttavat edellä mainittujen lakien nojalla harjoitettaviin elinkeinoihin (esim. arktisen alueen niukka tuotto suhteessa väestömäärään)
3. minkä laatuisia ja laajuisia maaoikeuksia saamelaisilla on nykyisin käytössä vai onko niitä?
4. Kysymyksiä varmasti valaisee esim. luettelo eri saantoperusteiden nojalla muodostetuista tiloista. Kuten edellä mainitsin, Utsjoen vanhoista tiloista lähes 100 % on kielisaamelaisten perustamia, ja Inarissa 82 %.

Analyysi tuo esille sen, että saamelaiset kykenevät jo nyt käytössä olevien oikeuksiensa ja hyödynnettävissä olevien luonnonvarojen puitteissa harjoittamaan kaikkia perinteisiä ja uudempia elinkeinoja? Ongelma saattaa olla siinä ettei ole riittävästi koulutusta ja muita valmiuksia hyödyntää nyky-yhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia.

Tiedossa olevan tilanteen pohjalta on muodostettava käsitys alkuperäiskansalle mahdollisesti annettavista oikeuksista. Jos saamelaisten olosuhteiden taso olisi nolla, mikä tarkoittaa sitä, että saamen kansa on työnnetty valtayhteiskunnan sortopolitiikan toimenpiteiden johdosta siltojen alle tai muutoin periferiaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle vailla mitään oikeuksia, silloin voisi ymmärtää vaatimuksia saamelaisväestön erityiskohtelusta. Vasta selvästi huonommiksi osoitettujen olosuhteiden pohjalta voidaan perustella saamelaisten osallistumis ja -vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä asuma-alueittensa maitten ja vesien hallintaan ja päätöksentekoon.

Eli saamelaismäärittely ei ole riittävä peruste kiinteistöoikeudellisille ratkaisuille siirtää lapinkylien jälkeläisille kuuluvia oikeuksia pelkästään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityille saamelaisille, vaan siihen tarvitaan paljon lisäselvityksiä. Siis selvitykset ensin ja sitten niihin perustuvat ratkaisut.

Suomen valtiolle kuuluvista, tarpeellisista toimista

Suomen valtio ei ole eduskuntaa lukuun ottamatta käsitellyt tai tunnustanut lappalaisten asemaa tai oikeuksia. Perustuslakivaliokunta on mahdollisena todennut, että saamelaisilla voi olla parempi oikeus kuin valtiolla saamelaisalueella. Nämä kommentit ovat osittain vajaita, sillä alue on laajempi, samat asiakirjaperusteiset oikeudet vaikuttavat Lapin alueella ja oikeudet ovat perheiden ja sukujen yksityisiä omistuksia.

Eduskunta on siis edellyttänyt oikeudellisia toimia ja tutkimusta (viimeksi lausunto 29/2004 p.). Muutoin valtiovalta on keskittynyt poliittisiin toimiin. Samalla on päädytty siihen omalaatuiseen tilanteeseen, ettei lainvalmistelu ole ollut eduskunnan määräysten mukaista ja niitä on tulkittu poliittisesti tai kokonaan sivuuttaen. Juuri virkamiesten poliittinen ohjaus on ollut heikkoa tai olematonta tässä asiassa. Mitään toimia ei ole tehty lappalaisten laillisten oikeuksien edistämiseksi.

Valtion ministeriöt ovat keskittyneet juuri nyt uuden saamelaisalueen luonnonvaroja koskevan hallintojärjestelmän kehittämiseen. Se ei voi olla perustuslain turvaamien oikeuksien mukaista eikä tälle hallintomallin kehittelylle ole taloudellisia eikä muita perusteita. Hallintojärjestelmää koskeva kehittely perustuu ennakoimattomiin vaikutuksiin.

Mikäli kuitenkin ILO-yleissopimuksen ratifioinnin valmistelua jatketaan Suomen valtion tulee tunnustaa Suomen lappalaiset, jotka voivat osoittaa asiakirjoin perinteiset oikeutensa ja omistuksensa, Suomen alkuperäiskansaksi. Siihen tarjoaa suoran mahdollisuuden perustuslain 17 §:n 3 momentti. Siinä mahdollistetaan, että oikeus kulttuuriin ja kieleen tunnustetaan myös muille ryhmille kuin saamelaisille, jotka mainitaan säännöksessä alkuperäiskansana. Mitään toimia ilman tätä ei voida jatkaa.

Poliittinen tunnustus tulee perustua tutkija Matti Enbusken tutkimukseen (2008) ja objektiivisesti todettuun historiaan. Tunnustaminen tulee saattaa osaksi saman säännöksen kirjainta myöhemmin, jotta se saa hyväksynnän myös eduskunnalta. Tunnustus on perusteena myös kansainvälisille toimille, joihin valtio voi ryhtyä tämän jälkeen lappalaisten oikeuksien tunnustamiseksi.

Kulttuuri ei ole vain ulkoinen elementti, se on ennen kaikkea sisäinen samaistuminen. Se on olennaista, kun tarkastellaan alkuperäiskansan määrittelyä, joka on ennen kaikkea kansallinen asia. Ketään ei voida uusimman tutkimuksen ja asiakirjojen perusteella todeta alkuperäisemmäksi kuin lappalaisten kansanryhmää. Se ei sinänsä kilpaile minkään kanssa.

Saamelaiskäräjien esityksiä ILO-yleissopimuksen ratifioimiseksi ei tule hyväksyä, koska perustuslain mukaan lähtökohtaisesti kenenkään laillisia oikeuksia ei voida poistaa, kumota tai rajoittaa. Niihin voidaan asettaa vain normaalin lainsäädännön säätämisen tavoin kohtuullisia ja yhteiskuntakehityksen mukaisia rajoituksia. Kansalaisten yhdenvertaisuus tulee entistä tärkeämmäksi tällöin. Vain näin voidaan toteuttaa kansallinen oikeus; mikään kansainvälinen sopimus ei velvoita eikä voi velvoittaa muuhun. On luontevaa, että sikäli kuin on kyse valtion maahan ja veteen ulottuvista vahvoista omistuksenluonteisista oikeuksista, itsehallinnollinen valta on oikeuksien haltijoilla osana oikeuksia.

Ns. saamelaisten elinkeinojen harjoittaminen ei ole ratkaistavissa käsitemäärittelyillä tai sen kaltaisilla keinoilla. Sellaisia olisivat saamelaismääritelmän laajentaminen. Sillä tavalla ei voida kuitenkaan kirjoittaa oikeushistoriaa uudelleen.

Maaoikeuskysymys ja oikeus poronhoitoon ja muihin peruselinkeinoihin ei ole ratkaistavissa ratifioimalla ILOn yleissopimus 169. Koko ratifioinnilla tulee olla peruste ja se on ainoastaan hyväksymällä kaksi alkuperäiskansaa ja selvittämällä maaoikeuskysymys ensin oikeudellisesti. Ei voida myöskään luoda hallinnollisia järjestelmiä hallitsemaan toisten yksityistä omaisuutta. Siten maaoikeuskysymystä ei voida ratkaista iLO-yleissopimuksen ratifioinnilla, jonka perusteet ovat oikeudellisesti ja historiallisesti kestämättömiä, perustuslain perusoikeuksien ja tuomiovallan ja lainsäädäntövallan jaon vastaisia, tutkimustiedon ja muiden perusarvojen vastaisia.

Uusin tutkimus vahvistaa oikeudenomistajien asemaa ja oikeuksia. Se edellyttää ja oikeuttaa vaatimaan oikeuksien todentamista ja voimaan saattamista koko laajuudessa. Se on oltava läpinäkyvä prosessi, jossa valtion tulee olla mukana osapuolena ja taloudellisena tukijana. Se edellyttää, että valtio avaa keskustelun, hakee yhteistä olosuhdeanalyysiin perustuvaa lähtökohtaa ja toimii sen mukaisesti. Tätä on oikeus vaatia demokratiassa.

Termikikkailu alkoi 1960-luvun alkupuolella

Olen onnistunut määrittämään aihetta koskevan saamelaismääritelmän alkamisajankohdaksi 1960-luvun alun. Kaikki näytti aluksi sujuvan saamelaisten toivomalla tavalla. Heti alkuun on muistutettava, ettei saamelaiskäräjien historiankirjoituksessa yksinkertaisesti ole lappalaiskäsitettä, koska se asiasta halutaan vaieta. Jo vähäinenkin vilkaisu arkistomateriaaleihin paljastaa huijausyritykseksi muodostaa epäonnistuneen saamelaismääritelmän pohjalta Suomeen uusi alkuperäiskansa - saamelaiset - lappalaisten sijasta.

Saamelaismääritelmän seurauksien tiedostaminen alkoi 1990-luvulla, jolloin yli 1000 ihmistä yritti saada itsensä rekisteröityä saamelaiseksi. Muistan miten heidät leimattiin tuota pikaa saamelaisten vihollisiksi, vaikka monella hakijalla oli serkkuja ja sukulaisia rekisterissä. Se oli sitä aikaa jolloin Lapin asutushistoriasta ei voinut puhua ilman ideologista tarkoitusperää ja propagandistista sanahaureutta.

Umpikujaan päätynyt yritys

Pyrkimys osoittaa lappalaiset saamelaisten vihollisiksi on uhkarohkea ja umpikujaan päättyvä yritys kieltää historia. Pikemminkin on luotava yhteisiä etuja ja monenlaisia yhteyksiä niin kuin historiassa on ollutkin. On rohkaistava sellaista lappalaista identiteettiä, joka ei rakennu vastakkain olon varaan, ja on luovuttava vastakkainasetteluun perustuvasta logiikasta.

Varhaisimmat tiedot suomalaisasutuksen ja Lapin maiden rajoista vievät rajat yllättävän pohjoiseen, Tornionjoella Pellon ja Kemijoen alueella Rovaniemen pohjoispuolelle. Saamelaisasutuksen säilymiseen varsinaisen Tornion ja Kemin Lapin ulkopuolella viittaavat erityisesti Lappi, kota ym. saamelaissanasto, lapinkieliset paikannimet, ja nykyään on voitu käyttää myös genetiikan ja veriryhmätutkimusten tuloksia apuna; tämä perustuu siihen, että tietyt veren tekijät, geenit, periytyvät ja säilyvät muuttumattomina. Tätä alkuperäiskansan määrittelyssä keskeistä perustaa saamelaiskäräjät on tähän mennessä onnistunut kiertämään visusti.

Takaisin