Näkökulmia ILO-sopimuksen ratifiointiin

Miksi tähänastiset yritykset ratifioida ILO-sopimus ovat epäonnistuneet

ILO-sopimuksen ratifiointia on valmisteltu etenkin 2000-luvulla useaan otteeseen. Kaikki yritykset ovat epäonnistuneet. Syitä on monta. Keskeistä on ollut hallitusohjelmaan sisällytetyn määrittelyn epämääräisyys ja poliittinen epärealistisuus.

Alkuvaiheissa valmistelusta jätettiin kokonaan ulkopuolelle väestöryhmiä, joilla on alkuperäisoikeudet tai ratifioinnin edellytykset olivat vain selvittämättä, jopa tutkimatta. Oikeusministeriön toimet ovat olleet lappalaisten tai nk. statuksettomien saamelaisten oikeusintressien kannalta piittaamattomia tai sivuuttaneet ne. Valmistelulta on puuttunut siten suuren yleisön luottamus ja paikallisen väestön hyväksyntä.

Valmistelua on pyritty edistämään selvitysmiesten ja toimikuntien työllä; niitäkin ovat vaivanneet mainitut ongelmat. Valmistelusta vastaavilta on puuttunut asian syvällinen tuntemus. Edellytyksiä ei ole luonut heidän saamansa poliittinen toimeksianto. Vaikka tutkimustietoa on saatavilla, lähestymistapa ILO-sopimuksen ratifiointiin on ollut kaiken kaikkiaan liian poliittinen. Valitettavasti maaoikeuskeskustelussa saamelaiskäräjien on annettu sanella ehdot.

Edellä mainittujen seikkojen taustalla vaikuttaa se, että Suomessa vallitsee, osin saamelaiskäräjien esittämien yleistysten ja virheellisten oikeuksien palauttamiskäsitysten vuoksi, suuri määrä virheellisiä käsityksiä koko asiasta: keitä ovat saamelaiset ja lappalaiset, mitä on saamelaiskulttuuri, mitä tarkoitetaan aluperäiskansalla ja mitä eroa tällä on siihen että väestö on muodostaa etnisen vähemmistön.

Valtion toimet ja keskeiset periaatteet ILO-sopimuksen ratifoinnissa

Kun valtion rahoittama laaja asutus- ja oikeushistoriallinen tutkimus valmistui vihdoin runsas viisi vuotta sitten, toive heräsi tutkimustulosten hyödyntämisestä. Näin ei ole käynyt: valtio ei ole toimissaan tunnustanut tutkimustuloksia. Ne on edelleen sivuutettu käynnissä olevasta valmistelusta, vaikka tutkimusten tarjoama käsitys alkuperäiskansasta, heidän oikeuksistaan ja oikeushistoriasta on nyt aivan toinen kuin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten.

Voidaan perustellusti väittää, että valmistelun suurin este on poliittisesti virheelliset oletukset tilanteesta ja lappalaisten oikeuksien sivuuttaminen. Ilman korjausliikettä ei asia voi edetä. Huomautettakoon, että kaiken historiallisten oikeuksien etenemisen edellytys on, että oikeuksien alkuperä ja esitetyt väitteet perustuvat tutkimustietoon. Se on johtava kansainvälisoikeudellinen ihmisoikeusperiaate.

Toinen keskeinen periaate on se, että alkuperäiskansoja koskevia määrittelyjä ei voida tehdä niin, että joidenkin oikeuksia vähennetään tai heikennetään, luodaan historiaan perustumattomia oikeuksia tai ratifiointi perustetaan selvitykseen, joka ei nojaa eri väestöryhmien olosuhteiden perusteelliseen analyysiin nykyhetkessä.

Edellä mainitut periaattet tarkoittavat sitä, että ratifiointi edellyttää valtiolta etukäteistoimia ja sen selvittämistä, mitä ratifioinnilla saavutetaan. Suomessa valmistelu näyttää edelleen etenevän tosiseikoista riippumatta pylly edellä puuhun kiipeämällä. Sellaisen lainvalmistelun ennuste ei ole hyvä.

Lainvalmistelu ei voi perustua lappalaisten alkuperäisten oikeuksien sivuuttamiseen. Inarin alueella keskeiset perinteiset oikeudet on jo merkitty vanhojen tilojen hyväksi kiinteistöjärjestelmään. Muualla asia ei ole näin pitkällä. Näitä oikeuksia ei voi siirtää kenellekään.

Kolmas keskeinen ratifiontia koskeva periaate on se, että valtion on näytettävä kiistattomasti omat omistuksensa kiistanalaisilla alueilla. Yleissopimuksen ratifiointi johtaa väistämättä tähän, sillä ratifiointi edellyttää perinteisten oikeuksien alueiden tarkkaa määrittelyä. Sopimuksen mukaan kenenkään yksityisiä oikeuksia ei myöskään voi sen vuoksi vähentää tai heikentää tai uusia oikeuksia luoda.

Ratifiointi edellyttää edellä mainituista syistä ja yleissopimuksen valvontajärjestelmän vuoksi tarkkoja selityksiä sen ehdoista. Muutoin siitä tulee sovelletulla alueella kaiken kehityksen pysäyttävä ja vieraiden hallitsema mekanismi. Yleissopimuksen tätä puolta koskevaa mekanismia ei ole Suomessa oikein ymmärretty.

Vertailu Norjaan

Norja tarjoaa erinomaisen esimerkin yleissopimuksen ratifioinnista, joka ajoittui 1990-luvun alkuun. Sen mukaisia kansallisia lainsäädäntötoimia toteutettiin Norjassa vasta noin viitisentoista vuotta myöhemmin Finnmarkin lain säätämisellä. Kyseisen lain katsotaan nykyisin kaikilla tahoilla epäonnistuneen.

Laajalle levinnyt käsitys on, ettei Norjassa ole yleissopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa yleissopimuksen olettamine olosuhteineen. Suurimmat ongelmat ovat tulleet esille eri hallintojärjestelmien (kunnallisen ja erityislain mukaisen) päällekkäisyydessä. Erityislain mukainen päätöksenteko ei ole saavuttanut sille asetettuja tuloksia. Alueen kunnat ovat vastustanet yksiselitteisesti lakia.

Norjassa oikeudet olivat selvät ratifiointia selvitettäessä. Keskeisiä lähtökohtia ja ehtoja olivat seuraavat seikat:
- ei luvattu yhtään uutta oikeutta eikä mitään oikeuksia palautettu eikä näin ole tehty myöhemminkään
- kenenkään oikeuksia ei heikennetty, mikä edellytti laajan saamelaiskäsitteen mukaista lainsäädäntöä, joka ei ole aiheuttanut mitään ongelmia myöhemminkään. Jos Suomessa olisi otettu käyttöön vastaava saamelaismääritelmä, niin saamelaisrekisteriin pyrkineet lappaliset olisi sinne ilman muuta hyväksytty
- toteuttava Finnmarkslov säädettiin voimaan vasta 2007 eikä senkään nojalla ole luotu uusia oikeuksia. Jo ennen kyseistä lakia saamelaisilla oli yksinoikeus harjoittaa poronhoitoa Finnmarkenin alueella.
- ratkaisu on poliittinen ja kiihkoilu estettiin Norjan silloisen pääministeri Gro Harlem Brundtlandin edellyttäessä, että kiihkoilevat saamelaisjohtajat astuvat syrjään. Näin kävikin.

Suomessa tilanne ei ole selkeä: palautettavien oikeuksien käsitykselle ei ole tieteellistä tukea. Pikemminkin kyse on siitä, että valtion vastustuksen vuoksi vasta viime vuosina on laajemmin siirretty kiinteistörekisteriin vanhojen tilojen asiakirjaperusteiset perinteiset poronhoito-, kalastus- ja metsästys- sekä muut oikeudet Inarin ollessa edelläkävijä. Valtio ei silti ole tehnyt mitään osoittaakseen omien oikeuksiensa alkuperän, minkä tulisi olla olennainen osa selvitystyötä.

Suomessa valtio ei ole tunnustanut koko alkuperäisyyttä lappalaisille vastoin laajaa tieteellistä näyttöä. Suomen perustuslain asiaa koskeva säännös on tarkentamatta. Suomessa valtio ei ole hyväksynyt tieteellisen tutkimuksen tuloksia vastoin yleistä ihmisoikeusperiaatetta. Suomessa ei ole yhtenäisiä eikä vailla syrjintää olevia ratifiointiedellytyksiä nykyisessä valmistelussa. Lappalaisten asutushistoria ja oikeudet ovat sekä valtiolta että saamelaiskäräjiltä tunnustamatta. Saamelaismääritelmään ei ole tehty tutkimustulosten mukaisia korjauksia. Itseidentifikaatio eli jokaisen oikeus samaistua alkuperäiskansaan ja sen mukaiseen elämiseen on sivuutettu määritelmästä vastoin yleissopimusta. Norjan lainsäädännöstä kannattaisi tältä osin ottaa mallia.

Mitään oikeuksia ei voida palauttaa muille kuin niihin asiakirjojen perusteella oikeutetuille, olivat he sitten lappalaisia tai saamelaisrekisteriin merkittyjä lappalaisia. Näin ei voida tehdä senkään vuoksi, että nämä oikeudet eivät ole enää valtion yksin disponoitavia. Valtio ei voi näyttää kalastus- tai poronhoito-oikeuttaan. Ainakin seuraavia eroja Suomen ja Norjan välillä:
1. Suomen lähtötilanne on tyystin toinen
2. valtion asenne ja asetelma on ollut täysin erilainen Suomessa
3. Suomessa lappalaisten asema on tunnustamatta mukaanlukien heidän alkuperäisyytensä; käynnissä on pikemminkin erottelu yhdistämisen ja yhdenmukaisen kohtelun sijaan ilman että tällaisen toiminnan riskejä ja vaaroja on arvioitu
4. Suomessa valtion valmistelu on ollut liian poliittista eikä asutushitoriaa ole huomioitu tarpeeksi; Suomessa on asian kannalta olennaisia tutkittuja tietoja, joita voidaan pitää kiistattomina niiden toistumisen ja kattavuuden kautta.

Norjalla ja Suomella on myös yhteistä:
1. kummassakaan ei ole yleisiä palautettavia oikeuksia lappalaisten oikeuksia lukuun ottamatta (osin myös asiakirjojen mukaisia oikeuksia nauttivien saamelaisten)
2. ratifioinnin rinnalla esimerkiksi sitä olennaisempi poronhoidon kestävyys on kokonaan ratkaisematta. Finnmarkin laista huolimatta Norjassa poronhoidolla on aivan samoja ongelmia kuin Suomessa.

Suomen linjaukset nykytutkimuksen valossa

ILOn alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus 169 pyrkii poistamaan valtioiden alkuperäis- ja heimokansoihin kohdistuvat sulauttamispyrkimykset. Sopimuksen nojalla alkuperäiskansoille pyritään palauttamaan niiden oikeudet niiden omistamiin maihin, jotka historiallisen kehityksen myötä sopimusvaltio on toimenpiteillään vienyt. Tämän perusteella hallituksen esityksessä 1990 vp. - HE:ssä 306 on katsottu, että Suomen tulisi liittyessään yleissopimukseen turvata saamelaisille voimassa olevaa lainsäädäntöämme laajemmin heidän perinteisesti asuttamiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia. Hallituksen esityksen selonteko vuodelta 1990 saamelaisten nykyisestä oikeustilasta päättyy kuitenkin lausumaan:
"Yleissopimuksen voimaan saattaminen edellyttää muutoksia Suomen lainsäädäntöön lähinnä saamelaisten maahan kohdistuvien oikeuksien osalta. Siten sen voimaan saattaminen ei ole tässä vaiheessa mahdollista." (HE 306/1990 vp)

Saamelaisten kulttuuri- itsehallintolain yhteydessä perustuslakivaliokunta otti kantaa saamelaiskäräjälain mukanaan tuomiin eritysperusteisiin oikeuksiin ja elinkeino-oikeuksiin. Valiokunta lausui kannanotossaan seuraavaa:
"Valiokunta yhtyy esityksen perusteluissa mainittuun, että kulttuuri-käsite tulee ymmärtää perusoikeusuudistuksen (HE 309/1993 vp) tapaan. Saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvat siten saamelaisten perinteiset elinkeinot. Tähän liittyen on kuitenkin syytä todeta, että saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon turvaaminen saamelaiskäräjistä annettavalla lailla ei sellaisenaan muuta niitä nykyisiä lainsäädäntöjärjestelyjä, joiden mukaan määräytyy, ketkä saavat harjoittaa mainittuja elinkeinoja perinteisillä saamelaisalueilla. Mahdolliset muutokset näissä suhteissa voidaan toteuttaa vain muuttamalla voimassa olevia lakeja. Käsiteltävänä olevan uudistuksen tarkoituksena ei ole aikaan saada muutoksia poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen alalla." (PeVL 17/1994 vp - HE 248)

Näiden lausumien jälkeen tutkimustieto on muuttanut merkittävästi ratifioinnin edellytyksiä. Oikeusministeriön asettama selvitysmies Juhani Wirilander ja sittemmin Oulun ja Lapin yliopistojen tutkijaryhmä ovat todenneet, ettei ole näyttöä siitä, että lapinkylät eli saamelaiset olisivat kollektiivisesti omistaneet alueensa.

Asutushistoriaa koskevasta tutkimuksesta voidaan päätellä, että Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt ihmiset eivät ryhmänä polveudu Suomen pohjoisimman osan alkuperäisistä asuttajista. Päinvastoin suurin osa näistä saamelaisista on Norjasta ja Ruotsista 1800-luvun loppupuolelta muuttaneiden porolappalaisten jälkeläisiä, joilla ei lain mukaan ole voinut olla eikä ole omistuksia tai oikeuksia Suomessa muutoin kuin asutuslakien ja yleisen alamaisuuden kautta. Merkittäviä sukuja on muuttanut Suomeen vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Sen sijaan näyttöä on siitä, että yksittäisillä lappalaisperheillä ja -suvuilla on ollut omistajan hallintaan rinnastettava oikeus metsästykseen, kalastukseen ja poronhoitoon lapinkylän alueella joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Nämä omistusoikeuteen rinnastettavia etuuksia nauttivat perheet ja suvut eivät kuitenkaan pääsääntöisesti kuulu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, vaikka ovat säilyttäneet oman perinteisen kulttuurinsa yhtäläisesti saamenkielisten kanssa.

ILOn alkuperäiskansayleissopimus on muotoiltu ensisijaisesti Suomen olosuhteista poikkeaviin olosuhteisiin, joissa alkuperäiskansojen ongelmat ovat tyystin toisenlaisia. ILOn yleissopimuksen 34 artiklan mukaan yleissopimuksen täytäntöön panemiseksi suoritettavien tehtävien toimenpiteiden laatu ja laajuus on ratkaistava joustavasti kunkin maan erityisolosuhteet huomioon ottaen.

Saamelaiskäräjät ei ole ottanut yleissopimusta tulkittaessa huomioon Suomen erityisolosuhteita eikä sitä, että ILOn yleissopimus on tehty pääasiassa paimentolaisheimojen ja keräilytaloudessa elävien kansanosien elinolosuhteiden ja niihin liittyvien maiden käyttöoikeuksien turvaamiseksi, sillä näillä heimoilla ei yleensä ole asiakirjoin todistettavaa näyttöä oikeuksiinsa. Suomessa nykyisin asuvat, lappalaisista polveutuvat alkuperäisasukkaat ovat olleet osa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän järjestäytynyttä yhteiskuntaa jo 1500-luvulta lähtien ja heidän oikeuksistaan sekä asemastaan on mitä parhaimmat henkilöihin ja vanhoihin tiloihin sidotut asiakirjat, joilla itse kunkin oikeudet voidaan osoittaa. Tähän on kiinnittänyt huomiota myös Maanmittauslaitos 12. helmikuuta 2002 antamassaan lausunnossa.

ILOn yleissopimuksella ei ole tarkoitettu muuttaa Suomen kaltaisen järjestäytyneen yhteiskunnan perusrakenteita siten, että maahan muuttaneelle väestölle tai heidän jälkeläisilleen annettaisiin sellaisia oikeuksia, mitä heillä ei ole koskaan täällä ennestään ollut. Mikäli omistusoikeudesta tai sen käytöstä on erimielisyyttä, asia voidaan voimassaolevan valtiosäännön mukaan ratkaista tuomioistuimessa milloin tahansa. Saamelaiskäräjien luoma yleiskäsitys on tässä suhteessa virheellinen eikä vastaa tosiasioita.

Edellä olevan perusteella, ja mikäli ILOn yleissopimus välttämättä halutaan saattaa Suomessa voimaan, sen saattamiseksi välttämätön lainvalmistelu ei voi lähteä yksinomaan 1800-luvun puolivälin jälkeen maahan muuttaneiden porosaamelaisten näkökulmasta. Huomioon on otettavat kaikki ne näkökohdat mitä mm. tutkijat Enbuske, Hiltunen ja selvitysmies Wirilander ovat tuoneet esille Suomessa sijainneiden historiallisten lapinkylien oikeuksista ja niihin liittyvistä selvitystarpeista. Sen lisäksi on luonnollisesti otettava vielä huomioon Suomen perustuslaki, Suomea sitovat kansainväliset sopimukset (esim. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus muutoksineen), Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin seuranneet velvoitteet jne.

Saamelaiskäräjien ajama hallintomalli

Saamelaisten kulttuurin harjoittamiselle tai sen kehittämiselle ei ole nykyisin maanomistuksesta tai Suomen lainsäädännöstä johtuvia esteitä ja maahan muuttaneiden saamelaisten asema on asutuslakien ja muiden lakien perusteella jo nyt jopa parempi kuin monilla Suomen alkuperäisillä lappalaissuvuilla ja parempi kuin saamelaisilla niissä maissa mistä he muuttivat Suomeen. Maahanmuuttajasaamelaisista on käytännöllisesti katsoen tullut myös maanomistajia oikeuksineen koltta-, porotila- ja luontaistilalainsäädännön kautta. Näin ollen ehdotettu valtionmaita hallinnoiva päätöksentekojärjestelmä ei palvele nykyisiä maanomistajia kuten ei myöskään lapinkylien oikeudenomistajien etuja.

Ehdotettu hallintojärjestelmä lähtee kokonaan maahan muuttaneiden ja heidän jälkeläistensä intresseistä heidän etujensa ajamisessa ja turvaamisessa entiset sekä nykyiset omistajan edut ja oikeudet syrjäyttäen. Tämän mahdollistaisi myös ehdotettu hallintomalli, sillä pääasiassa maahanmuuttajista koostuva Saamelaiskäräjät nimeäisi sen yhteydessä toimivaan elimeen saamelaisedustajat mielensä mukaan. Tällöin alkuperäiset oikeudenomistajat syrjäytettäisiin kokonaan päätöksenteosta.

Saamelaiskäräjävetoinen hallintojärjestelmä olisi alku Suomessa omaksutun vakiintuneen oikeusjärjestelmän murentamiselle. Tämä olisi myös alkusysäys sille, että saamelaiskäräjävetoisen elimen määräysvaltaa voitaisiin laajentaa saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolelle ja lisäksi sen määräysvalta ulottuisi yksityisille lappalaisille ja saamelaisille ylimmän tuomioistuimen päätöksellä kylän rajain ulkopuolella sijaitseviin oikeuksiin. Tällaiselle saamelaiskäräjävetoiselle elimelle tulisivat kuulumaan kaikki tärkeimmät omistajan määräysvaltaan kuuluvat asiat maan ostosta, myynnistä ja vuokrauksesta lukien. Säädökset päätettäisiin yksinkertaisella enemmistöllä.

Valtion maiden nykyisellä nimellisomistajalla, valtiolla ja muilla, joiden oikeudet on jo merkitty tai parhaillaan merkitään kiinteistöjärjestelmään, ei olisi pyrkimysten mukaan oikeutta asettaa edes yhtä jäsentä johtokuntaan, joka kuitenkin pääasiassa sanelee maa- ja vesialueiden käytön pääperiaatteet. Tämä on perustuslain vastaista, mikä merkitsee käytännössä omistajan joutumista maahan muuttaneista polveutuvan pienen väestöryhmän mielivallan armoille. Kun Suomessa ei ole ollut kolonisaatiota, sellainen luotaisiin pahimmillaan hallintomalleilla.

ILO-sopimuksen tulkinnat ja soveltuminen Suomeen

ILO-sopimuksen tulkinnassa tulee huomata, että se ei perustu yksilöiden maanomistukseen lainkaan, eikä Suomessa ole tutkimuksessa voitu osoittaa lainkaan kollektiivisia oikeuksia. Yleissopimus nojaa heimon tai kansan kulttuuriseen oikeuteen, jollaista Suomessa ei ole voitu osoittaa perinteisten tai muiden elinkeino-oikeuksien osalta koskaan olleen.

ILO-sopimuksen mukaisesti alkuperäiskansaan kuulumisessa keskeistä on itseidentifikaatio, eikä alkuperäiskansaan kuuluminen edellytä minkäänlaiseen rekisteriin kuulumista. Suomessa ei myöskään ole alkuperäiskansarekisteriä; saamelaisrekisteri on etninen ja kielirekisteri. Etnisyys ja kieli eivät ole ratkaisevia ratifioinnin kannalta: esimerkiksi kielellä on rajallinen merkitys sen vaihduttua vuosisatojen aikana. Ketään ei voida määritellä jonkun rekisterin mukaan alkuperäiskansaan kuuluvaksi, oli rekisteri laadittu miten tahansa. Suomessa voimassa oleva, perusteettomasti saman suvunkin jäseniä erotteleva määritelmä on ILO-sopimuksen itseindentifikaatiota korostavan lähtökohdan vastainen.

Saamelaiskäräjien tavoittelema maaoikeuksien hallintomalli ei ole ILO-sopimuksen kannalta lainkaan välttämätön tai tarpeellinen. Sopimus ei oleta tai oikeuta lainkaan puuttumista yksityiseen omistukseen luomalla siihen kohdistuva hallintomalli. Lisäksi yleissopimuksen mukaiset perinteisten oikeuksien mukaiset hallinta-alueet on voitava näyttää ja määrittää tutkimustiedoin tarkasti. Suomen osalta on myös muistettava, että ILO-sopimus on laadittu aivan toisenlaisissa olosuhteissa eläviä kansoja varten kuin saamelaisia. Sitä ei ole laadittu siinä tarkoituksessa, että muutoin kuin heimoasteella elävä alkuperäiskansa omistaa samalla tavalla maata ja perinteisten elinkeinojen käyttöoikeuksia kuin muutkin alueella elävät.

ILO-sopimuksen ratifiointi ei edellytä omistusoikeuksia mihinkään luonnonvaraan tai elinkeinoon vastoin kansallisia tutkimustietoa ja asutus- ja oikeushistoriaa. Saamelaiskäräjien vaatimukset yksinoikeudesta poronhoitoon tai luonnonvarojen hallintaan ovat tutkmustiedon valossa perusteettomia. On myös muistettava, että mitään kansallista ratkaisua ei voida perustella toisen maan historialla tai esimerkillä. Se, että Norjan saamelaisilla on Finnmarkenin alueella yksinoikeus poronhoitoon ei merkitse Suomen osalta mitään. Porotalouden kannattavuusongelmien sijaan suurin ongelma saamelaiskulttuurin kannalta on jo lähes 7000 saamelaisalueen ulkopuolella asuvan saamelaisen kielen säilyminen. Se on tärkein kehitettävä asia, mutta on valitettavasti jäänyt paljon vähemmälle huomiolle kuin kiistely Ylä-Lapin porolaitumista.

Yhteenveto

ILO-sopimuksen ratifoinnin osalta tulisi laatia perusteellinen ja puolueeton arvio sen vaikutuksista nykyiseen oikeustilaan ja missä mitä oikeuksia ja kuinka laajoja pääsääntöisesti Norjasta ja Ruotsista muuttaneilla saamelaisilla voi Suomessa olla. Luonnollisesti myös nykyhetken tilanne on arvioitava saamelaisten ja alueella asuvien muun väestön maan omistuksen ja asumisolosuhteiden kannalta. Näitä arvioita edellyttää Suomen perustuslaki sekä raja- ja rauhansopimukset, eikä ilman niitä voi edetä uskottavasti ILO-sopimuksen ratifioinnissa. Ratifiointi ei voi onnistua pelkillä poliittisilla periaatepääksillä. Ratifioinnissa tulee noudattaa seuraavia periaatteita:
1. ihmisoikeusasioissa mikään muu perustelu ei ole pätevä kuin tutkimustieto, jota Suomen osalta on eniten pohjoismaista
2. mitään kansallista historiaa ei voida kirjoittaa tai tulkita uusiksi yleissopimuksen takia
3. yleissopimuksen perusteella ei voida luoda uusia oikeuksia kenellekään, eikä kenenkään oikeuksia voida siirtää alkuperäiskansalle sen nojalla

Suomen valtion on ennen ratifiointia tunnustettava lappalaisten alkuperäisyys. Tämä tarkoittaa sitä, että lappaisille on vahvistettava alkuperäiskansan asema ja edellytykset, heidän oikeutensa on tunnustettava ja valtion on selvitettävä, millä säädöksillä se on ottanut heiltä heidän oikeutensa historian kulussa. Näin lappalaisista tulee osa ratifiointia ja sen sitovuutta. Alkuperäisyden tunnustamista tukee korkeimman hallinto-oikeuden tuorein oikeuskäytäntö. ILO-sopimuksen ratifiointi on mahdollista vasta, kun valtio on tunnustanut ja selvittänyt koko alkuperäisyyden tutkimuksella, toimii tutkimustiedon mukaan eikä riistä kenenkään oikeuksia jollekin sekä nojaa väestöryhmien olosuhteita koskevaan analyysiin; tällainen puuttuu edelleen Suomesta.

Takaisin