ILO:n alkuperäiskansasopimuksen nro 169 Ratifiointia on valmisteltu etenkin 2000-luvulla useaan otteeseen. Kaikki yritykset ovat epäonnistuneet. Syitä on monta. Keskeistä on ollut hallitusohjelmaan sisällytettyjen määrittelyn epämääräisyys ja poliittinen epärealistisuus. Alkuvaiheissa valmistelusta jätettiin kokonaan ulkopuolella väestöryhmiä, joilla on alkuperäisoikeudet tai ratifioinnin edellytykset olivat vain selvittämättä, jopa tutkimatta.

Valmistelua on pyritty edistämään selvitysmiesten ja toimikuntien työllä; niitäkin ovat vaivanneet mainitut ongelmat. Valmistelusta vastaavilta on puuttunut asian syvällinen tuntemus. Edellytyksiä ei ole luonut heidän saamansa poliittinen toimeksianto.

Kun valtion rahoittama laaja asutus- ja oikeushistoriallinen tutkimus valmistui vihdoin runsas kolmetoista vuotta sitten, toive heräsi tutkimustulosten hyödyntämisestä. Näin ei ole käynyt: valtio ei ole toimissaan tunnustanut tutkimustuloksia. Ne on edelleen sivuutettu käynnissä olevassa valmistelusta, vaikka yleisön yleistieto samoin kuin lappalaisten yleinen käsitys alkuperäiskansasta, heidän oikeuksistaan ja oikeushistoriasta on nyt aivan toinen kuin vielä runsaat kymmenen vuotta sitten.

Voidaan perustellusti väittää, että valistelun suurin este on poliittisesti virheelliset oletukset tilanteesta ja lappalaisten oikeuksien sivuuttaminen lähtökohdista. Ilman korjausliikettä ei asia voi edetä.

Huomautettakoon, että kaiken historiallisten oikeuksien etenemisen edellytys on, että oikeuksien alkuperä ja esitetyt väitteet perustuvat tutkimustietoon. Se on johtava kansainvälisoikeudellinen ihmisoikeusperiaate. Yhtä olennaista on se, ettei alkuperäiskansoja koskevia määrittelyjä voida tehdään niin, että joidenkin oikeuksien vähennetään tai heikennetään sen varjolla, luodaan historiaan perustumattomia oikeuksia tai ratifiointi perustetaan selvitykseen, joka ei nojaa eri väestöryhmien olosuhteiden perusteelliseen analyysiin nykyhetkessä. Lähes poikkeuksetta nämä seikat vaativat valtiolta etukäteistoimia. Vasta niiden jälkeen on perusteltua selvittää, mitä etuja voidaan ratifioinnilla saada. Suomessa valmistelu näyttää edelleen etenevän tosiseikoista riippumatta pylly edellä puuhun kiipeämällä. Sellaisen lainvalmistelun ennuste ei ole hyvä ilman lähtökohtien arviointia.

Lainvalmistelu ei voi perustua lappalaisten alkuperäisten oikeuksien sivuuttamiseen ja lappalaisten syrjimiseen. Inarin alueella keskeiset perinteiset oikeudet on jo merkitty vanhojen tilojen hyväksi kiinteistöjärjestelmään. Muualla asia ei ole näin pitkällä. Näitä oikeuksia ei voi siirtää kenellekään. Valtion on tunnustettava lappalaisille alkuperäiskansan asema.

Erot Norjaan alkuperäiskansayleissopimuksen ratifioinnissa

Norja tarjoaa erinomaisen esimerkin erityispiirteineen yleissopimuksen ratifioinnista, joka ajoittuu 1990-luvun alueen. Sen mukaisia kansallisia lainsäädäntötoimia Norja toteutti vasta noin viitisentoista vuotta myöhemmin Finnmarkin lain säätämisellä. Sen katsotaan nykyisin kaikilla tahoilla epäonnistuneen. Laajalle levinnyt käsitys on, ettei Norjassa ole yleissopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa yleissopimuksen olettamine olosuhteineen. Suurimmat ongelmat ovat tulleet esille eri hallintojärjestelmien (kunnallisen ja erityislain mukaisen) päällekkäisyydessä. Erityislain mukainen päätöksenteko ei ole saavuttanut sille asetettuja tuloksia. Alueen kunnat ovat vastustanet yksiselitteisesti lakia.

Norjassa oikeudet olivat selvät ratifiointia selvitettäessä. Keskeisiä lähtökohtia ja ehtoja olivat seuraavat seikat:
-ei luvattu yhtään uutta oikeutta eikä mitään oikeuksia palautettu eikä näin ole tehty myöhemminkään
-kenenkään oikeuksia ei heikennetty tai estetty, mikä edellytti laajan saamelaiskäsitteen mukaista lainsäädäntöä tämän aiheuttamatta mitään ongelmia myöhemminkään
-toteuttava Finnmarkslov säädettiin voimaan vasta 2007 eikä senkään nojalla ei ole luotu uusia oikeuksia
-ratkaisu on poliittinen ja kiihkoilu estettiin Norjan silloisen pääministeri Gro Harlem Brundtlandin edellyttäessä, että kiihkoilevat saamelaisjohtajat astuvat syrjään. Näin kävikin.

Suomessa tilanne ei ole selkeä: palauttavien oikeuksien käsitykselle ei ole tieteellistä tukea. Pikemminkin kyse on siitä, että valtion vastustuksen vuoksi vasta viime vuosina on laajemmin siirretty vanhojen tilojen asiakirjaperusteiset perinteiset poronhoito-, kalastus- ja metsästys- sekä muut oikeudet kiinteistörekisteriin Inarin ollessa edellä kävijä. Silti valtio ei ole tehnyt mitään osoittaakseen omien oikeuksien alkuperän, mikä on olennainen osa selvitystyötä.

Suomessa valtio ei ole tunnustanut koko alkuperäisyyttä lappalaisille vastoin laajaa tieteellistä näyttöä. Suomen perustuslain asiaa koskeva säännös on tarkentamatta. Suomessa valtio ei ole hyväksynyt tieteellisen tutkimuksen tuloksia vastoin yleistä ihmisoikeusperiaatetta. Suomessa ei ole yhtenäisiä eikä vailla syrjintää olevia ratifiointiedellytyksiä nykyisessä valmistelussa.

Lappalaisten asutushistoria ja oikeudet ovat sekä valtiolta että saamelaiskäräjiltä tunnustamatta. Saamelaismääritelmään ei ole tehty tutkimustulosten mukaisia korjauksia. Itseidentifikaatio eli jokaisen oikeus samaistua alkuperäiskansaan ja sen mukaiseen elämiseen on sivuutettu määritelmästä vastoin yleissopimusta. Mitään oikeuksia ei voida palauttaa muille kuin niihin asiakirjojen perusteella oikeutetuille, olivat he sitten lappalaisia tai saamelaisrekisteriin merkittyjä lappalaisia. Näin ei voida tehdä senkään vuoksi, että nämä oikeudet eivät ole enää valtion yksin disponoitavia. Valtio ei voi näyttää kalastus- tai poronhoito-oikeuttaan.

Suomen tie on sen oma tie: se on edennyt Ruotsista erillään noin 200 vuotta ja Norjasta paljon enemmän, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia onkin. Suomen tien olennaisia edellytyksiä on lappalaisten kaikkien oikeuksien tunnustaminen, lappalaisten alkuperäisyyden tunnustaminen ja tutkittuun tietoon nojaaminen, mikä ei näytä olevan Suomessa helppoa. Vasta sitten voidaan puhua ihmisoikeusvaltiosta. Ja vasta sitten on mieltä puhua alkuperäiskansojen yleissopimuksen ratifioinnista.

Senkin rinnalla valtion on näytettävä kiistattomasti omat omistuksensa kiistanalaisilla alueilla: yleissopimuksen ratifiointi johtaa väistämättä siihen sen vuoksi, että ratifiointi edellyttää perinteisten oikeuksien alueiden tarkkaa määrittelyä ja sen vuoksi, ettei yleissopimuksen mukaan kenenkään yksityisiä oikeuksia voida sen vuoksi vähentää tai heikentää tai uusia oikeuksia luoda.

Ratifiointi edellyttää näistä ja yleissopimuksen valvontajärjestelmän vuoksi tarkkoja selityksiä sen ehdoista. Muutoin siitä tulee sovelletulla alueella kaiken kehityksen pysäyttävä vieraiden hallitsema mekanismi. Yleissopimuksen tätä puolta koskevaa mekanismia ei ole Suomessa oikein ymmärretty.

Eroja maiden välillä on siten ainakin seuraavalla tavalla:
1. Suomen lähtötilanne on tyystin toinen
2. valtion asenne ja asetelma on ollut tyystin toinen
3. Suomessa lappalaisten asema on tunnustamatta alkuperäisyys mukaan lukien; käynnissä erottelu yhdistämisen ja yhdenmukaisen kohtelun sijaan ilman että sen riskejä ja vaaroja on arvioitu
4. kummassakaan ei ole yleisiä palautettavia oikeuksia lappalaisten oikeuksia lukuun ottamatta (osin myös asiakirjojen mukaisia oikeuksia nauttivien saamelaisten)
5. valtion valmistelu on ollut suorastaan rasistista ja liian poliittista vastoin tosiseikkoja; Suomessa on asian kannalta olennaisia tutkittuja tietoja, joita voidaan pitää kiistattomina niiden toistumisen ja kattavuuden kautta.
6. ratifioinnin rinnalla esimerkiksi sitä olennaisempi poronhoidon kestävyys on kokonaan ratkaisematta; ongelma on siirtynyt Norjaankin Finnmarkin laista huolimatta.

Melkoinen paradoksi vallitsee: Suomessa ei ole saamelaisten oikeuksien palauttaminen esteenä ratifioinnille, sillä tällä vaatimuksella ei tieteellistä, tutkimuksellista eikä oikeushistoriallista oikeusperustaa eikä yleissopimus sitä edellytä; sen sijaan Suomen valtion on ensin ja ennen ratifiointia tunnustettava lappalaisten alkuperäisyys, heille on vahvistettava alkuperäiskansan asema ja edellytykset Suomessa, heidän oikeutensa on tunnustettava ja valtion on selvitettävä, millä säädöksillä se on ottanut lappalaisilta heidän oikeutensa historian kulussa, jotta he ovat osa ratifiointia ja sen sitovuutta. Vaatimuksia tukee korkeimman hallinto-oikeuden tuorein oikeuskäytäntö, joka kuvastaa myös tutkimuksen ja yleisen tietämyksen kasvua.

Sen kautta korostuu se, ettei mitään ratkaisuja voida tehdä kestävästi asiassa ilman suuren yleisön hyväksyntää ilman lappalaisten oikeuksien tunnustamista. Asiaa ei voida johtaa poliittisilla periaatepäätöksillä. Tarvitaan uusia olosuhdeselvityksiä, valtion ihmisoikeuksien tunnustamistoimia ja väestöryhmien olosuhteiden vertailutoimia. Tähän maaoikeuskysymykseen ei tuo ratkaisua YK:n ihmisoikeuskomitean viimeisin kannanotto jos Suomen velvoitetaan poistavan lappalaisperusteella saamelaiseksi hyväksytyt henkilöt. Tässä tilanteessa tarvitaan lainvalmistelun pohjaksi tilanne- ja olosuhdeanalyysiä.