Suomessa alkuperäiskansaoikeuksien määritteleminen on jäänyt alkuperäiskansakriteerien määrittelemisen varjoon. Suomen perustuslaissa on saamelaisten alkuperäiskansa-asema tunnustettu lauseessa "Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan." Perustuslain mukaan saamelaisten alkuperäiskansana olemisen oikeus määräytyy kielen ja kulttuurin perusteella, ja toisinpäin, perustuslailla turvataan alkuperäiskansaoikeuksina kieltä ja kulttuuria koskevat oikeudet saamelaisille. Niinpä kielen ja kulttuurin ylläpitämistä ja kehittämistä koskevien oikeuksien turvaamiseksi ei ILO-sopimuksen ratifioimista enää tarvita ja senpä takia ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnilla tähdätään vielä määrittelemättömien alkuperäiskansaoikeuksien turvaamiseen. Mitä nuo ovat?

Yhdenvertaisuuden vaatimukseen vedoten Suomen valtion taholta on suhtauduttu kielteisesti saamelaisten maaoikeuksia koskevaan alkuperäiskansaoikeuteen. Saamelaisten maaoikeuksia koskevat alkuperäiskansaoikeudet ovat historiallisia ja ulottuvat itsenäisen Suomen olemassaoloa kauemmaksi ja jopa vuonna 1852 tapahtunutta rajojen sulkemista kauemmaksi. Inarinsaamelaiset perustivat sukumailleen tiloja 1700-luvulta alkaen suojellakseen omia etujaan kilpailussa luonnonvaroista suomalaisperäisten uudistilallisten kanssa. Niinpä jo ennen vuotta 1852 olleiden kiinteistöjen kiinteistökohtaiset omistus-, hallinta- ja käyttöoikeudet ovat niitä alkuperäiskansaoikeuksia, joiden olemassaoloa ei voida kiinteistöjen asiakirjoihin eikä kansalliseen lainsäädäntöön vedoten kiistää. Kiinteistöjen muodolliset perustamisasiakirjat paljastavat millä tavalla olemassa ollut kiinteistö on siirtynyt ajasta ennen rajojen sulkemista aikaan rajojen sulkemisen jälkeen.

Maaoikeuksia koskeva alkuperäiskansaoikeuspulma on syntynyt siitä, että saamelaiskäräjien äänioikeutettujen rekisteriin on hyväksytty jäseniä kieliperusteisesti, mutta ei alkuperäisen asumisen perusteella. On ristiriitaista, että kielen perusteella saamelaisrekisterinä tosiasiallisesti toimivaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on merkitty ne saamelaiset, jotka ovat asettuneet Suomeen vasta rajojen sulkemisen jälkeen, kun taas jo ennen rajojen sulkemista alkuperäisesti asuneitten inarinsaamelaisten jälkeläiset on jätetty saamelaisrekisterin ulkopuolelle. Rekisteristä poisjättämistä on perusteltu sillä, että jo ennen vuotta 1852 Inarissa ja Enontekiöllä kiinteästi asuneet saamelaiset ovat lappalaisia, ja että nimitys lappalainen vanhoissa viranomaisrekistereissä tarkoittaisi vain ja ainoastaan suomalaisperäisiä uudisasukkaita, jotka ovat harjoittaneet lappalaiselinkeinoja (metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa).

Tätä mieltä ovat olleet eräät asiantuntijat, jotka ovat perustelleet kantaansa vetoamalla satoja vuosia vanhan ruotsinkielisten virkamiesten laatiman asiakirjan kirjauksen "lappen" (láhppán) tulkinnasta. Siitä, onko satoja vuosia sitten kirjatusta sanasta tehty tulkinta vielä 1800-luvulla vallinneessa todellisuudessa pitänyt paikkansa, voidaan olla perustellusti eri mieltä. Ruotsin kielessä lapp-alkuiset yhdyssanat viittaavat kautta linjan siihen väestöön, joka tänä päivänä tunnetaan saamelaisina.

Jos lappalaiset eivät ole olleet eivätkä ole saamelaisia, eikä heistä sellaisia saa tekemälläkään - tämähän on saamelaiskäräjien asiantuntijoiden kanta - niin miten ihmeessä saamelaiset itse voivat olla saamelaisia? Eihän ole kuin muutama vuosikymmen siitä, kun nykyiset saamelaiset, poropaimentolaisetkin, olivat vielä lappalaisia siinä missä pohjoisen Suomen alkuasukkaat. Saamelaisia heistä tuli vasta muutama vuosikymmen sitten, kun lappalaisten omakielinen nimitys - sapmelas - otettiin käyttöön kun saamelaiset esiintyivät valtaväestöön ja viranomaisiin päin, ja kun osa lappalaisista alkoi vaatia saamelainen-nimityksen käyttämistä myös muissa kielissä, mm. suomenkielessä.

Yhdenkään Suomessa asuvan saamelaisen elämäntapa ei tänä päivänä edusta perinteistä paimentolaiselämää, vaan saamelaisiksi itseään nimittävät, erityisoikeuksia vaativat ja lappalaiset saamelaisuuden ulkopuolelle sulkevat harjoittavat - korkeintaan joltakin yksityiskohdaltaan poiketen - aivan samanlaista poronhoitoa kuin lappalaiset ja suomalaisperäiset Lapin asukkaat. Mikä jää olennaiseksi eroksi? Kieli ja kansallispuku, jonka käyttämisen renessanssi on sekin osa saamelaista, lappalaiset pois sulkevaa etnokansallista liikettä.

Syvä erimielisyys koskee alkuperäisyyden ja saamen kielen ykseyttä. Ne, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat lappalaisia, mutta tänään ovatkin saamelaisia, pitävät tärkeimpänä saamelaisuuden tunnusmerkkinä saamen kielen puhumista, tai sen puutteessa, että ainakin yksi vanhempi tai isovanhempi on puhunut saamea. Tämä kielikriteeri on otettu Suomen lainsäädäntöön tärkeimmäksi saamelaisuuden tunnusmerkiksi. Se kuitenkaan vastaa sitä käytäntöä mitä on noudatettu niissä maissa, jotka ovat ratifioineet ILOn sopimuksen.

Lakimuutosehdotuksissa tämä kielikriteeri on haluttu säilyttää, minkä lisäksi siihen on haluttu ympätä sukuyhteisössä omaksuttu saamelaiskulttuuri. Tämä kriteeri on yhtä epämääräinen kuin että savolaiselta vaadittaisiin tuohilippalakissa kulkemista ja kalakukosta pitämistä, ja pohjoiskarjalaiselta tuohiluikun lurittelun taitoa. Sen sijaan laista ollaan poistamassa lappalaisperusteeksi nimitettyä, virallisiin asiakirjoihin kytkettyä kriteeriä, jonka perusteella nimenomaan vanhoissa viranomaisasiakirjoissa dokumentoitu yhtäjaksoiseen asumiseen ja polveutumiseen vetoava henkilö on voitu ottaa n.s. saamelaisrekisteriin, joksi saamelaiskäräjien vaaliluettelo on yleisesti ymmärretty.

Paitsi että kielikriteeri on avoimesti ILO-sopimuksen vastainen, on kysyttävä, voidaanko ILO:n alkuperäiskansasopimusta ylipäätään tulkita niin, että kieli jopa ylittää asumisen alkuperäisyyden kriteerinä? Suomessahan sopimusta tulkitaan nyt niin, että säilynyt kieli antaa alkuperäiskansastatuksen, vaikka asumisen alkuperäisyyden kriteeri ei täyty. Inarinsaamelaisten kielen menettäminen taas merkitsee saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan alkuperäiskansastatuksen menettämistä, vaikka asumisen alkuperäisyyden kriteeri täyttyisi kiistattomasti.

Monen inarinsaamelaisen kohdalla kielen vaihtuminen on tapahtunut jo niin kaukaisessa sukupolvessa, että he eivät kykene osoittamaan että edes yksi heidän isovanhemmistaan olisi puhunut saamea. Valitettavasti kieliperustalla on ollut, vastoin kansainvälistä alkuperäiskansaoikeutta, keskeinen sija Suomen lakeihin sisältyvässä saamelaismääritelmässä.

Kun tätä määritelmää nyt haluttiin muuttaa saamelaiskäräjien haluamaan suuntaan, tavoitteena ei suinkaan olllut tämän epäkohdan korjaaminen ja saamelaisstatuksen antaminen myös statuksettomille Inarin saamelaisille, jotka eivät voi vedota kieliperusteeseen. Päinvastoin tavoitteena on nimenomaan heidän sulkeminen niin kauas virallisen saamelaisuuden ulkopuolelle kuin suinkin mahdollista. Tällaisen ilmirasistinen tavoitteen mukaisen lainmuutoksen hyväksyminen rikkoisi Suomen solmimia ihmisoikeussopimuksia, muun muassa Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimusta, jonka eduskunta hyväksyi 16. päivänä kesäkuuta 1970 ja joka Suomen osalta astui voimaan 5. päivänä elokuuta 1970 asetuksella 37/1970.