Inarinsaamelaisten asemasta
Aluksi
Ollessani aikanaa Sapmelas lehden päätoimittaja jouduin perehtymään myös inarinsaamenkielen tilanteeseen. Monet koulukaverini Inarissa 1950-luvulla olivat kotoisin Inarinjärven rantakylistä Väylästä ja Partakosta.
Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset kuuluvat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta on niukalti julkaistu kirjallisia lähteitä. Eniten heistä on tietoja T.I. Itkosen kaksiosaisessa teoksessa "Suomen lappalaiset vuoteen 1945".
Nykyään elossa oleva pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa että omia veriheimolaisiaan ja alueelle muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisiä ja kolttia vastaan. Jos pohditaan, miksi Inarin saamenkieli on melkein sukupuuttoon kuolemassa, kannattaa palauttaa mieleen, millaista politiikkaa valtio on harjoittanut keskiajalta lähtien aivan 1990-luvun alkuun Inarin ja metsäsaamenkielten suhteen.
Useiden satojen vuosien ajan valtio ja kirkko noudattivat linjaa, että lappalaisia piti sivistää ja heille piti opettaa suomea ottamalla lapset pois vanhempien kotiensa alkeellisesta ympäristöstä ja sijoittamalla heitä suomen kieltä käyttäviin sisäoppilaitoksiin, joissa saamenkielen käyttö oli kerta kaikkiaan kielletty ja siitä rangaistiin aluksi fyysisellä väkivallalla ja myöhemmin nöyryytyksellä.
Tällaisen politiikan taustalla oli ajatus, että saamelaisten puhumilla saamenkielillä puhuminen ei ollut vain hyödytöntä, vaan myös vahingollista heidän koulutuksensa ja sivistämisensä kannalta, eikä sitä siksi sallittu. Niin ikään uskottiin, että saamelaisten opettaminen heidän omalla barbaarisella kielellään oli suoraan haitaksi heille. Ensimmäinen askel sivistyksen suuntaan, siihen, että saamelaiset opetetaan näkemään barbaaristen tapojensa jatkamisen vahingollisuus.
Porosaamelaiset, uudisasutus ja maanviljely
Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset ovat joutuneet kahdelta suunnalta tulleen vyörytyksen kohteeksi: alueelle Norjasta ja Ruotsista muuttaneiden porosaamelaisten ja uudisasukkaiden. Kummallakaan ei ole alueella alkuperäisyyttä asutus- tai oikeushistoriallisessa katsannossa. He ovat joutuneet mukautumaan uuteen kulttuuriin. He joutuivat opettelemaan maanviljelyn ja puhumaan suomea. Oma kieli hiipui vähitellen.
Inarin saamelaisten kannalta suuri murros alkoi siitä kun heille mahdollistui tilojen perustaminen sukualueilleen. Ensimmäinen tila perustettiin vuonna 1757.
Alueelle vuoden 1852 jälkeen muuttaneet porosaamelaiset oppivat tuntemaan Inarin metsä- ja kalastajasaamelaiset tänä joutoaikana. Tiivistyvän kanssakäymisen ansiosta ystävyyssuhteet kehittyivät ja muuttaneiden alueen kanta-asukkaiden hyvät ja huonot puolet tulivat tutuiksi. Vanhukset opettivat tulijoille kohteliaisuutta, käytöstapoja ja vanhan perinteiden kunnioitusta. Tällä tavalla tulijat oppivat pitämään arvossa ja kunnioittamaan inarinsaamelaisten kokemusta ja hyviä neuvoja siirtämällä ne myös tulijoille.
Muuttolappalaisten Inarin saamelaisten läheisyydessä vietetyllä ajalla oli siis hyvin opettavainen vaikutus molempien saamelaisten sosiaaliselle elämälle. oli suureksi osaksi pitkän vuosittaisen talviajan ansiota, että Inarin saamelaisten perinteet säilyivät sukupolvelta toiselle.
Mutta tulos ei ollut yksiselitteinen: osa Inarin saamelaisista muutti Norjaan paetakseen asutuksen ja valtavan poromäärän painetta. Heidän moniperusteinen elinkeinonsa tuhottiin, laiduntamisalueet otettiin muuttajien käyttöön eivätkä he enää tulleet toimeen perinteisellä elinkeinojen harjoittamisella. Elinkeino oli muodostunut, kalastuksesta, pienimuotoisesta poroelon pitämisestä, metsän hyödyntämisestä ja karjankin kasvatuksesta.
Saamenkielten menettäminen nykyaikana
Lapissa saamenkielten menettäminen on edennyt mitä salakavalammalla tavalla. Paikallaan asettuminen, liikkuvuus ja lisääntyneet seka-avioliitot ovat nopeuttaneet saamenkielen käytön häviämistä. Enää ei tarvita ehdoksi uudistilan perustamiselle kielestä luopumista; nyt aika hoitaa sen hienovaraisesti.
Taloudellisia mahdollisuuksia tavoittelevat inarinsaamelaisnuoret lähtevät nykyään kotikylästään ja siirtyvät aluksi kuntakeskuksiin, sieltä edelleen alueen ulkopuolella sijaitseviin kaupunkikeskuksiin, joissa heidän oman kielensä puhujia on paljon vähemmän kuin muista heimotaustoista tulleilla ihmisillä, ja joissa keskenään viestimään joutuvilla saamelaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua enemmistön kieltä eli suomea.
Kun saamelaiset avioituvat eri kieliryhmistä tulevien kanssa yhä useammin, joutuvat he turvautumaan enemmistön kieleen puhuessaan keskenään, jolloin he siirtävät enemmistön kielen myös lapsilleen. Vaikka lapset oppisivat puhumaan myös vanhempiensa puhumaa kieltä, heidän on käytettävä enemmistön kieltä, koska se avaa tien arvostukseen, valtaan, kauppaan ja ulkomaailmaan; kukapa ei näitä arvoja tavoittelisi. Työpaikat, sanomalehdet, radio ja televisio käyttävät useimmille työntekijöille, kuluttajille, mainostajille ja tilaajille yhteistä enemmistön kieltä. Pääkieltä on puhuttava, toisen kielen hallinta jää aina hieman horjuvaksi arjessa saamelaisalueen ulkopuolella.
Tavallinen tulos tästä kaikesta on se, että saamelaisvähemmistön nuorilla aikuisilla on taipumus tulla kaksikieliseksi ja sen jälkeen heidän lapsistaan tulee yksikielisiä, enemmistökielten puhujia. Vaihtoehdot ovat todellisuudessa avartua tai kapseloitua.
Yleislinja inarinsaamelaistenkin kohdalla on ollut se, että saamenkieliset vanhemmat haluavat lastensa oppivan enemmistön puhuman suomen kielen, että heidän lapsensa voivat menestyä koulussa ja työpaikoilla, ja lapset eivät halua oppia vanhempiensa kieltä, vaan ainoastaan enemmistön kielen ymmärtääkseen televisiosta tulevia ohjelmia, pärjätäkseen koulussa ja saadakseen leikkitovereita; ei silti niin, ettei tämä itsessään voisi olla myös rikkaus.
Olen itse nähnyt ja joutunut kokemaan tämän prosessin. Tulos on se, että lapset oppivat suomea, mutta eivät enää vanhempiensa kieltä. Lopulta vain vanhukset puhuvat saamea, kunhan viimeinenkin kuolee. Kauan ennen tätä lopputulosta saamenkieli on rappeutunut, koska se on menettänyt koko ajan kielen monimuotoisuutta, äidinkielen sanoja on unohtunut ja siihen on liitetty vierasta sanastoa ja suomen kielen kieliopin piirteitä.
Dilemma on karmea: olla yhteiselossa muiden kanssa ja silti menettää kieli. Tätä kehitystä ei pelasta ensimmäinenkään määritelmä: jokainen rajaus tuhoaa mahdollisuuden ja heikentää kielen elävänä pysyttämistä. Toisaalta politikoimalla voidaan itse tuhota kielestä huolehtiminen ilman muiden myötävaikutusta. Eristämällä pieni vähemmistö tehdään sitten hallaa kaikelle vuorovaikutukselle, tuhotaan elävä yhteisö, karsinoidutaan ja lopulta sekin on kuolemaksi.
Lopuksi
Saamenkielten ja kulttuurin säilymisen kannalta voidaan vain avaamalla teitä, avaamalla identiteetti kaikille sen haltijoille ja suojaamalla kieltä kaikin voimin: sille ei ole vain oikeita ratkaisuja. Ratkaisu ei siten voi olla rauenneen hallituksen esityksen kaltainen; syrjivä ja vaikutuksiltaan vahingollinen. Ennen kaikkea kalastaja- ja metsäsaamelaisista polveutuvien ihmisten identifioitumista saamelaiseksi ei tulisi estää saamelaismääritelmää kaventamalle.
Saamenkielten uhanalaisuuden määrittämisessä ratkaisevaa on se, että siirtyykö kieli edelleen vanhemmilta lapsille. Kun siirto katkeaa kieli on tuomittu. Vaikka kuluisi yli 90 vuotta ennen kuin viimeinen kieltä sujuvasti osaava lapsi ja hänen kanssaan itse kieli kuolee. Näin on parhaillaan käymässä inarinsaamen kohdalla Länsi-Inarissa.
Tekijöitä, joiden ansiosta kielen siirtyminen vanhemmalle lapselle todennäköisesti jatkuu, ovat suuri kielen suuri osuus väestöstä, valtion tunnustama kielen asema virallisena valtakunnallisena tai paikallisena kielenä, puhujien asenteet omaa kieltään kohtaan, ja puuttuvat siirtolaiset, jotka puhuvat monia muita kieliä. Valtion tuki ei kuitenkaan takaa saamenkielen asemaa tilanteessa, jossa suomen 10 000 saamelaisesta 7000 asuu saamelaisalueen ulkopuolella.