On sanottu, että historiassa on itsenäisyytemme vankin turva. Kaikki sisäisesti voimakkaat kansat ovat arvostaneet menneisyyttään ja saaneet siitä voimaa nykyisyyden ja tulevaisuuden kantamiseen. Esimerkiksi sellainen perinteistään kiinnipitävä maa kuin Englanti on aina korostanut että se ei ole hävinnyt yhtään sotaa mannermaalla. Tätä toistettiin Englannissa silloin kun toinen maailmansota näytti synkimmiltä - ylpeät perinteet pitivät yllä lannistumatonta sisua, joka lopuksi vei voittoon. Venäläiset vetosivat puolestaan saksalaisia vastaan käymässään sodassa patrioottisiin perinteisiin, suureen kansannousuun Napoleonia vastaan. Korostettiin Venäjän kansan sitkeyttä ja sen elinvoimaa vaikeinakin aikoina. Suositut johtajahahmot, kuten Napoleonin vastaisen sodan sankari generalissimus Alexander Suvorov, nostettiin kansakunnan kaapin päältä ja pyyhittiin pölystä.

Krimin valtauksesta lähteneen Ukrainan kriisin vuoksi elämme vakavaa aikaa, mutta Luojan kiitos emme sentään laajamittaisen sodan aikaa. Vaikka Suomenkin johtajien on katsottava että ruuti on kuivaa, maa ei ole ollut välittömässä vaarassa, ja kriisiä yritetään laukaista neuvotteluilla. Ylä-Lapin tilanne on vielä kauempana sodasta, mutta silti aika on monille raskas, koska saamelainen kansa on jaettu kahtia niin että osa on jätetty sen ulkopuolelle. Hämmennystä ja hätää koetaan sekä ulkopuolelle jätettyjen että "saamelaisrekisteriin" otettujen joukossa.

Tällaisena vaikeana aikana saamelaisten ja lappalaisten yhteinen historia antaa sitkeän toivon. Historia havahduttaa suurta yleisöä vakavasti silloin, kun todellinen hätä on kyseessä, ja se antaa voimia läpäistä ankarammatkin koettelemukset.

On sanottu että mennyttä ei ole koskaan mennyttä, lukemattomin sitein se liittyy kuitenkin nykyisyyteen. Teimmepä me sitten mitä hyvänsä ja kuvittelimme luovamme uutta ja omintakeista, jatkamme vain siitä mihin vanhempiemme ja esivanhempiemme työ on päättynyt.

Todellisuuden ymmärtäminen tällaisena murrosaikana vaati tuen etsimistä saamelaisten ja lappalaisten yhteisestä menneisyydestä ja perinteestä - ei sellaisena, kuin miksi sitä on haluttu satuilla, vaan sellaisena kuin se on todella ollut. Riippumattomasta tutkimuksesta voisi nyt olla apua. Mutta onko tutkijoista siihen?

Tähän asti eräiden saamelaistukijoina esiintyvien suhtautumisessa Lapin asutushistoriaan on ollut aistittavissa tympeää ja vihamielistä suhtautumista. Useimmat tutkimustehtävät, jotka nämä suursaamelaista syrjintäpolitiikkaa puolustavat tutkijat ovat itselleen valinneet, vaikuttavat riippumattoman tutkimuksen näkökulmasta tietyn uskonnonomaisen maailmankatsomuksen värittämältä nollatutkimukselta.

Nämä tutkijat istuvat tutkijankammioissaan molemmat jalat tukevasti ilmassa maailman tosiasioista liiemmälti välittämättä. Tuotokset muistuttavat 1970-luvun alussa kuuluisaksi tullutta ns. Pirkkalan monistetta, uustieteellistä kömpelöä tekelettä Suomen historiasta.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että ns. saamelaistutkimuksen parissa työskennelleiden tutkijoiden tekemä tutkimustyö on parhaimmillaankin julkisten varojen tuhlausta, pahimmillaan määrätietoista ideologista ponnistelua saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historian, yhteisen henkisen pohjan murentamiseksi. Sellaisella pyritään vain tuhoisien raja-aitojen rakentamiseksi, jakamaan samaa juurta oleva väestö keinotekoisin poliittisin perustein kahteen osaan. Tällaista on syytä jokaisen valistuneen kansalaisen vastustaa.

Näiden samojen ihmisten tohtori Erika Sarivaaraan kohdistama henkilökohtainen ajojahti pani hälytyskellot soimaan ja pohtimaan mistä oikein on kysymys. Sarivaara oli se tutkija joka pystyi osoittamaan miksi suuri osa Suomen alkuperäisväestöstä jää statuksettomaksi. Tutkimus avasi silmät sille, että kyse on yksiselitteisesti poliittisesta diskriminaatiosta.

Puolustan tutkimuksen moniarvoisuutta viimeiseen asti. Kuten hiljattain Lapin yliopistoon tehdyt tutkijavalinnat osoittavat niin valtion rahoittama saamelaistutkimus suvaitsee kuitenkin vain omanmielisiä ja näyttää linnoittautuvan yhden ideologian bunkkeriksi. Tällaisella ei ole mitään tekemistä riippumattoman tutkimuksen kanssa.

Saamelaistutkimus näyttää kaiken lisäksi olevan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven voimakkaassa poliittisessa ohjauksessa. Sitä kiinnostaa kovasti saamelaiskäräjien johdon vierastamien lappalaisten pahuus, mutta ei se minkälaisten vaiheiden kautta nykyinen alkuperäisväestö on todellisuudessa muodostunut ja minkälainen on ollut se prosessi jossa lappalaisen väestön saamenkieli on vaihtunut suomenkieleksi.

Vaan sanopa parikin sanaa näistä tärkeistä tutkimusaiheista, niin saat heti niskaasi syytöksiä tutkijan vapauden loukkaamisesta ja vapaan tieteen sopimattomasta kahlitsemisesta. Olen kuitenkin sitä mieltä että tällaisista asioista on saamelaistutkimuksen uskottavuuden kannalta voitava avoimesti puhua, koska pinnan alla kuohuu ja jytisee. Tulokset tästä jo tunnemme. Eikä olisi pahitteeksi varautua muutoksin myös tutkimuksen antamin apukeinoin. Ellei suljettu saamelaistutkimus tähän halua ryhtyä, tehtävään saa tarttua joku muu kuin saamelaistutkimuksen veljes- ja sisarpiiriin vihitty tutkija.

Saamelaisvastaisuutta ei ole se, että kerrotaan millä tavalla Suomen Lapin todellinen alkuperäisväestö - lappalaiset - on joutunut vaihtamaan kieltään tai että Norjasta on muuttanut saamelaisia Suomeen vuoden 1852 rajasulun seurauksena. Saamenkielisten ja suomenkielisten lappalaisten historia on kuitenkin yhteinen. Miksi tätä pelätään? Näyttää olevan niin, että lähisokeus on tarttuvaa, kuten yli vuosi sitten nimekkäiden tutkijoiden allekirjoittama vetoomus osoittaa; ajan henki vei mukanaan muutamia jo varttuneemman polven akateemikkoja ja tutkijoita. He pitivät sinänsä vähälukuisia, mutta metelöiviä ja julkisuuden hemmottelemia saamelaispoliitikkoja säilymisestään taistelevan alkuperäiskansan edustajina. Siinä he erehtyivät. Suuri osa saamelaisista ja lappalaisista ei ole näitä tiennäyttäjiä seurannut, vaan on jatkanut maltillisella tavalla kuten ennenkin.

Saamelaisten poliittista, sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista tulevaisuutta kokevissa arvioissa on tyystin sivuutettu väestötiede. Saamelaisalueen väestö ei ole ollut koskaan homogeeninen. Toisaalta alueen alkuperäiset asukkaat eivät ole paljonkaan poikenneet toisistaan ulkonäöltään, mentaliteetiltaan ja alkuperältään, koska ne eivät ole peräisin kaukaisista maista tai maanosista.

Ennen toista maailmansotaa pyyntireviirin sisällä asuvien metsä- ja kalastajasaamelaisten muuttoliike oli hyvin vähäistä. Sen sijaan vuosien 1852 ja 1889 rajasulkujen seurauksena muutti Norjasta ja Ruotsista porosaamelaisia Suomeen. Nämä uudet porosaamelaismuuttajat asettuivat Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten perinteisille pyyntimaille. Osa näistä muuttajista oli halukkaista omaksumaan uusien kotimaittensa arvot ja elämäntavan, osa sovelsi entisen, meren rannikon ja outamaan väliseen pitkään vuodenkiertoon perustuvan elämäntapansa Suomen rajojen sisällä tapahtuvaksi.

Ja osa näitten tunturilappalaisten jälkeläisistä ymmärsi tuntureissa liikkuvaa elämäntapaa kuvaavan nimityksen "ylilappalainen" jossakin vaiheessa hiukan väärin, ja alkoivat uskoa olevansa muiden yläpuolella muussakin merkityksessä. Lappalaisissa he näkivät oman kansansa köyhtyneitä luopioita. Vastavuoroisesti oli niitä, jotka pitivät tunturisaamelaisia vähäarvoisempina, vanhan elämäntavan katoavana jäänteenä. Tällainen oman identiteetin rajaaminen katsomalla muita alaspäin on sinänsä ihan normaalia - kansantieteilijät osaavat kertoa että kautta aikojen ja maailman omaa porukkaa on pidetty parempana kuin naapureita, joille on keksitty kaikenlaisia nimityksiä ja keksitty halveksittavia ominaisuuksia. Ongelmaksi tämä muuttuu vasta sitten jos tällaista lasten ja nuorten paremman puutteessa harjoittamaa hupia ja kiusaa harjoittavat aikuisten ikään ehtineet ihmiset, ja vieläpä uskoen että erot ovat todellisia.

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui suuri muuttoliike poliittis-maantieellisten muutosten takia. Tähän kuului Petsamon suomalaisen siirtoväen ja kolttasaamelaisten asuttaminen inarinsaamelaisten perinteisille asuin- ja pyyntialueille. Samoihin aikoihin alkoi suuri ulosmuutto, jonka seurauksena tuntuva osa saamelaisista tänä päivänä asuu saamelaisalueen ulkopuolella.

Nämä kaikki muuttoliikkeet ovat vaatineet joustamista ja sopeutumista niin muuttajilta kuin niiltä, jotka jo asuivat siellä minne uusi väki siirtyi tai siirrettiin. Saattoi olla hankauksiakin, mutta yhtä kaikki sopeuduttiin ja opittiin uutta puolin ja toisin. Sellainen politiikka, joka pyrkii erottamaan toisistaan väestöryhmät, jotka jo elävät yhdessä sulassa sovussa, on tämän perinteen täydellinen vastakohta.

Kannustan ylläpitämään ja elvyttämään sitä henkeä, joka on vienyt esivanhempamme vuosisatojen vaikeuksien läpi, nostanut vauraan sivistyksemme, antanut meille nykypolvelle voimaa elää ja nousta niistä vaikeuksista, johon sodan jälkeen olimme joutuneet. Sitkeä ja vahva suomalaisuutemme ja saamelaisuutemme - ja ne eivät ole vastakohtia - on meille se kantava voima, joka vie meidät yli nykyistenkin vaikeuksien. Ei ole vanhoillisuutta pitää saamelaisten ja lappalaisten historiaa ja perinteitä kunniassa. Päinvastoin oman itsemme erikoisuutemme löytämällä kykenemme ratkaisemaan, mikä meille on paras tapa palvella isänmaatamme. Siinä meitä auttaa riippumaton historian tutkimus.

Mitä tulee erotteluun ja nimittelyyn olisi syytä tajuta, että me aikuiset emme enää seiso kansakoulun pihalla toisillemme räkyttämässä, vaan olemme harjoittamassa ihan vakavaa politiikkaa, jonka tavoitteena on oman saamelaisen kansan ja Suomen pohjoisimman maankolkan olojen rakentava edistäminen. Tämän tavoitteen saavuttamista edistäisi huomattavasti jos kaikki käyttäytyisimme sen mukaisesti.