Olen joutunut viime aikoina pohtimaan saamelaiskäräjien vaatimuksia, siitä millä tavalla ILO:n sopimuksen ratifioimisessa on tarkoitus voimassa olevia oikeuksia uudelleen jakaa. Häviäjiä eli menettäjiä ovat inarinsaamelaiset ja heistä polveutuva väestö, joista osaa kutsutaan statuksettomiksi saamelaisiksi.

Lappalaisväestöstä polveutuvat saamelaiset ovat eläneet Ruotsin vallan alaisuudessa 700 vuotta ja yli 200 vuotta Venäjän ja Suomen alaisuudessa. Meillä Suomen saamelaisilla on tällä hetkellä isänmaa, joka on vapaa ja itsenäinen, sellaisena säilynyt yli sodan myrskyjen ja sen jälkeisten salakarien. Olemme yhdessä suomalaisten kanssa olleet tätä maata rakentamassa ja puolustamassa.

Ruotsin, Venäjän ja Suomen alamaisuudessa eläneillä saamelaisilla on myös oma erikoisuutensa, oma kielensä, oma luonteensa, oma elämänkatsomuksensa ja omat historiaan pohjautuvat perinteensä. Vain omien ihanteisiinsa perustuvan näkemyksensä mukaan saamelaiset ovat voineet elää tyytyväisinä ja onnellisina ja säilyttää kulttuurinsa ja kielensä. Niin on ollut myös isäntämaiden Ruotsin, Venäjän ja Suomen laitakin.

Lähes 700-vuotisesta yhteydestä Ruotsin valtakunnan kanssa on periytynyt yhteiskuntarakenne ja elämänkatsomus. Tästä tärkeästä tosiasiasta, että Suomen kansaan kuuluu suomen, ruotsin ja saamenkielinen väestö, jolla on vilkas, sivistyksellinen ja taloudellinen vuorovaikutus sekä kosketus muiden Pohjoismaiden kanssa. Runsaalla kädellä ja lämpimällä sydämellä on Ruotsi suomalaisia ja saamelaisia vaikeuksissa moninaisella tavalla auttanut. Paljosta voi olla sille kiitollinen, vaikka toisenlaisiakin ääniä välillä kuulee. Me saamelaiset tiedämme, että vuosisatoja kestänyt taloudellinen ja sivistyksellinen yhteistyö voi jatkua kuten tähänkin asti vain hyvien naapurisuhteiden pohjalta.

Kun puhumme saamelaiskulttuurin uhanalaisuudesta, on syytä antaa puheenvuoro historian tutkijoille. Mikään kansa, suuri tai pieni sanovat he, ei ole koskaan hävinnyt maailmasta, niin kauan kuin se itse on tahtonut elää. Rooman valtakunta kuoli vanhuuden heikkoudesta ja Karthagokin, jonka loppu oli sankarillinen, oli ehtinyt elämänsä luonnolliseen iltaan. Sen kansa oli rappeutunut. Se ei enää tahtonut elää. Liian myöhäinen ponnistus ei enää riittänyt. Olisi pitänyt olla elämisen tahtoa jo aikaisemmin, silloin kun Hannibal oli Rooman porteilla. Keskinäiset riidat olivat heikentäneet Karthagon. Jokaisella kansalla on lapsuutensa, miehuutensa ja vanhuutensa ja vanhuudessa kansa kuolee, ellei se ole sairastunut kuolemantautiin jo nuorempana.

Mutta miten on saamelaisten laita? Saamelaisten asiasta kiinnostuneet tukijat kysyvät, tahtovatko saamelaiset pysyä vapaina ja säilyttää omat historialliset instituutionsa sikäli kuin niitä vielä on. Jos vastaus tähän on selvä ja myönteinen, he ovat valmiit vaikuttamaan että saamelaiskulttuuri säilyy, mitä se sitten lienekään. Mutta mikä on todellisuus ja sen muodostamat realiteetit?

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä saamelaisten ja suomalaisten yhteisiin kokemuksiin paljon vaikeimmistakin ajoista, nimittäin sodan ankarina aikoina saamelaiset ovat seisseet yhdessä suomalaisten kanssa rintamalla isänmaan puolesta kaikki keskinäiset riidat unohtaen. Lujalla päättäväisyydellä ja rohkeudella saamelaiset yhdessä suomalaisten kanssa ovat puolustaneet Suomea ja ovat onnistuneet säilyttämään sen vapaana.

Joten saattaa olla vaikeaa tunnustaa, että paljon olisi muuttunut noista vaikeista päivistä. Toisaalta suhtautuminen historiallisiin tapahtuminen on erittäin kaksijakoista. Pakon edessä toisessa maailmansodassa Suomea puolustamaan joutuneet inarinsaamelaiset miehet taistelivat menestyksellisesti yhdessä suomalaisten ja pohjoissaamelaisten kanssa tänä päivänä kolonialistisena halveksimansa koneiston eli Suomen valtion puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Monen sodassa kaatuneen inarinsaamelaisen viimeinen leposija löytyy Inarin ja Ivalon sankarihautausmaalta. Ja sodan jälkeisenä kautena on kuitenkin suuri muutos todellisuudessa tapahtunut!

Saamelaiseliitti kokee, että isänmaan etu ei ole enää tänään yhteinen etu, joka ei esiinny ainakaan nykyisessä elämässä sellaisia uhrauksia vaativana kuin kohtalon ratkaisevina hetkinä kesällä 1944. Se tilalle on kohonnut historiasta piittaamattomien pohjois -ja kolttasaamelaisten väestöryhmien etu, kuten vaatimus ILO:n sopimuksen ratifioimiseksi. Sen tarkoituksena on jakaa inarinsaamelaisten historiallisiin maihin kohdistuvat oikeudet uudelleen. Nämä edut ovat niin voimakkaat, että todellisen alkuperäiskansan -inarinsaamelaisten- etu ja sitä turvaava lainsäädäntö ei näytä pohjoissaamelaisten ja kolttien muodostamalle valtakoalitiolle merkitsevän juuri yhtään mitään. Joutuukin kysymään, onko jo tapahtunut sellainen lahoaminen kuin Karthagossa ennen sen häviötä tai Troijassa, johon oli tuotu tuo kuuluisa puuhevonen portista sisään. Tältä kannalta katsoen tilanne näyttää todella pahalta.

Olen aivan varma, etteivät sodan filosofit eivätkä historian tutkijat voi antaa tähän varmaa vastausta. Siihen kykenee vain elämä itse. Mutta meidän on silti hyödyllistä tarkastella asioita vähän laajemmastakin näkökulmasta. Sellainen johtaa meidät saamelaiset terveeseen itsetutkiskeluun, mikä muuten saattaisi unohtua. Ja siitä voidaan joka tapauksessa olla varmoja, ettei meillä saamelaisilla ja lappalaisilla ole syytä vaipua toivottomuuteen. Meille on jäänyt oma elintilamme, jota on nyt sivistyneellä tavalla puolustettava.

Mutta pysyäksemme itsenäisinä ja vapaina, meidän on tunnustettava myös alueella eläville statuksettomille saamelaisille elämisen oikeus ja vapaus yli kaiken. Jokaisen saamelaisen on opittava kunnioittamaan toisten laillisia oikeuksia. Niiden kunnioittaminen kuuluu alkeelliseen sivistykseen silloin, kun elämme Suomen kaltaisessa vapaassa, itsenäisessä maassa. Tässä piirissä kasvavat ne ominaisuudet, joista sekä yksilöiden että kansojen osakseen saama arvonanto ja luottamus riippuu. Joten tehkäämme työtä sen eteen!

Vapauteen liittyy välttämättömyyden ymmärtäminen ja vastuun ottaminen. Se merkitsee orientoitumista realistisesti maailmaan ja sen toiminnan mahdollisuuksiin. Saamelaisen ihmisen sivistystä on se , että hän on kiinnostunut monista asioista, hakee tietoa niistä, seuraa julkista keskustelua sekä on kiinnostunut saamenmaan ja maailman tapahtumista. Kun tarkastellaan saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon tilaa, näyttää siltä, että päätöksenteko on liian lyhytjännitteistä. Itse kunkin saamelaisryhmän etu tuntuu menevän saamenkansan edun edelle. Sellainen ei tunnu lupaavalta.