Nyt kun on käyty vuosikaupalla julkista keskustelua Pohjois-Suomen tiedotusvälineissä siitä mikä on saamelaisten suhde lappalaisiin, kannattaa raottaa historiallisia kohteita Ylä-Lapissa, josko niistä löytyisi apua em. ryhmien erojen ja yhtäläisyyksien selittämiseen. Ylä-Lapin historia, alueella asuvan lappalaisen kansan tavat, perinteet, voidaan nyt nähdä ja kokea museoissa, maaseutumatkailun ja perinnemaisemien kautta. Lappalaisen kansan historian ja siihen liittyvän menneisyyden osalta tilanne on aivan vastaava.

Muinaisen Ylä-Lapin alueella elänyt metsästäjä-, kalastaja- ja keräilijälappalainen eli luonnosta, mutta hän ei pystynyt merkittävästi vaikuttamaan siihen. Häntä rajoittivat myös esihistoriallisten uskomusten tabut. Muinainen lappalainen kunnioitti luontoa. Hän ei metsästänyt tai kalastanut enempää kuin elääkseen tarvitsi. Kasvillisuuteen hän vaikutti ennen kaikkea jokien ja järvien rannoilla, jossa täytyi paikoitellen raivata metsää asuinpaikan perustamiseksi. Muinaisen lappalaisen heimoyhteisön hajoaminen synnytti lapinkyläjärjestelmän 1500 luvulla. Sitten yksittäiset perheet ja suvut muodostivat suku- ja perhealueita ja niin lapinkylien sisällä alkoi muodostua haja-asutusta.

Siidassa, saamelaisten ja lappalaisten historiaa valaisevassa Inarin saamelaismuseossa, on käynyt vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä Suomesta ja ulkomailta. Myös Ylä-Lapin kanta-asukkaiden keskuudessa on kasvanut kiinnostus ja kaipuu menneisyyteen, josta kertovat useat arkeologisesti merkittävät kohteet. Nykyään myös monet lappalaiset ja saamelaiset haluavat paeta nykyisyyttä menneen maailman elämäntapoihin ja arvoihin. Monet heistä näkevät menneisyydessä usein asioita, ilmiöitä ja arvoja, jotka mielletään kestävimpinä ja jalompina kuin nykyinen moniarvoisuus tai arvojen puute.

Eräs syy miksi lapinkyläjärjestelmästä on tullut monille lapinkylien osakkaista polveutuville kiinnostuksen kohde, on ajatus historiallisten lapinkylien herättämisestä toimimaan vuosisataisen uinumisen jälkeen. Syy tähän saattaa olla sekin, etteivät nykyiset järjestelmät ole kyenneet riittävästi vastamaan ajan haasteisiin kun on pitänyt turvata oikeuksia ja puolustaa maantapaa.

Lappalaiset ovat toiminnallaan osoittaneet etnisille saamelaisille, etteivät ole luopuneet vanhoista arvoista. Tuekseen he ovat esittäneet menneisyyden todisteina olemassaolostaan peuranpyyntikuoppia, vanhoja asuinkenttiä, pyyntipaikkoja, uhripaikkoja ja asiakirjoja. Etniset saamelaiset pitävät niitä kuitenkin omanaan, vaikka heillä ei välttämättä ole minkäänlaista kosketuspintaa niihin.

Olen sitä mieltä, että perinne voi auttaa ylläpitämään alueen menneisyyteen viittaava identiteettiä korostamalla siihen liittyviä fyysisiä ja symbolisia piirteitä. Toisaalta kehitys on johtanut siihen, että vain lapinkylien perinteen tulkintaan liittyvät elementit ovat jääneet jäljelle ja usein paikan muu historia on unohtunut.

Saamelaisten ja lappalaisten historiallisia paikkoja ei ole Ylä-Lapissa karttoihin merkitty, vaikka ne muistuttavat meille konkreettisella tavalla etnisten ja statuksettomien saamelaisten yhteisestä menneisyydestä. Kulttuurimuistomerkit ja niiden paikat ja maisemat eri puolla laajaa Inaria ovat osa yhteistä lappalaista ja saamelaista identiteettiä, jota ei voi ahtaalla saamelaismääritelmällä rajoittaa. Kyseessä on siis ollut alunperin lappalaiseen elämään liittyvä lapinkyläjärjestelmä, jossa luonnonvaroja käytettiin kylän sisällä perhe- ja sukuoikeuden perusteella.

Lapinkylien yhteiseen historiaan liittyy mielenkiintoisia piirteitä pyhine paikkoineen. Historialliset muistomerkit ovat tärkeä osa lappalaisen kansan kollektiivista muistia ja siihen liittyviä traditioita. Kaikkiin muistomerkkeihin liittyy aina menneisyyden tarina, eikä ole lainkaan samantekevää, miten tämä tarina kerrotaan ja kuka siitä kertoo. Saamelaismäärittelyn takarajaksi säädetyllä vuosiluvulla 1875 tämän tarinan kertomista ei voida rajata tai kieltää alueen vanhinta väestökerrostumaa edustavilta lappalaisilta, vaikka heidän kielensä olisikin vaihtunut. Muistomerkit lappalaisten entisestä elämästä ovat osa saamelaisten ja lappalaisen kansan minuutta ja siten yhteistä kulttuuriperintöä. Niinpä historiallisin perustein merkityt merkit ja lappalaisten pyhät paikat muodostavat Ylä-Lapin maisemaan kaiverretun kartan ja kertomuksen lapinkylien menneisyydestä nykyisyyteen asti jatkuvasta historiasta. Lapinkylistä polveutuvan kansan tarina ja kertomus, jossa pyritään vastamaan kysymykseen keitä me lappalaiset oikeastaan olemme ja mistä tulemme, esitetään usein menneisyyden hämäristä nykyisyyteen asti ulottuvana selkeänä ajallisena jatkumona. Lappalaisten vanhoja kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä ei kuitenkaan sovi omia todisteiksi etnisten saamelaisten ylimuistoisesta läsnäolosta, koska samalla kielletään se, että ne ovat lappalaisten perinnettä.

Tämä lappalaisten kansallinen selviytymistarina sankareineen ja pettureineen sekä tappioineen on menneisyyden sidoksistaan huolimatta aina nykyisyyttä kohti etenevää ja nykyisyydestä käsin ohjailtua. Siis Ylä-Lapin historiallisissa paikoissa näyttäytyy lappalaisen kansan menneisyys siinä laajuudessa kuin merkkejä on tiedossa. Lapinkylien historiallisten kohteiden osalta näkyvät merkit ja jäljet ovat tärkeitä, koska niiden avulla voidaan selittää maisemaan tai paikkaan liittyvä tarina.