Aluksi

"Norjassa Suurkäräjät on johdettu harhaan", totesi Oslon yliopiston professori ja Norjan ulkoministeriön kansainvälisen oikeuden neuvonantaja, OTT Carl August Fleischer kommentoidessaan 1. heinäkuuta 2006 voimaan astunutta Finnmark-lakia.
- On varsin onnetonta ja huonosti harkittua, että joku voi saada erioikeuksia Finnmarkin takamaihin vanhojen velkojen selvittämisen nimissä. Kenenkään metsästys- tai kalastusmahdollisuuksia ei saisi tällä perusteella rajoittaa.
-Jos saamelaiset katsovat, että heillä on oikeus korvauksiin, heidän on nostettava kanne valtiota vastaan. Ketään ei voi rangaista tai pakottaa maksamaan toisten tekemistä vääryyksistä.

Fleischer katsoo, että Finnmark-laki nojautuu kolmeen erittäin vakavaan, äärimmäisiä mielipiteitä ja kestämättömiä käsityksiä omaavien lakimiesten tekemään virheeseen: Käsitteiden alkuperäisväestö ja "positiivinen syrjintä" käyttö sekä Suurkäräjien harhaanjohtaminen. Prof. Fleischerin asiantuntija-arvio siitä, miten Norjan suurkäräjiä harhautettiin Finnmarkin lain säätämisen yhteydessä, osuu oikeaan. Hän antaa ymmärtää, että lain perusteet ovat väärät.

Saamme iloita siitä, että Suomessa tässä maaoikeuskysymyksessä valittiin tutkimukseen perustuva linja. Suomessa saamelaiskäräjien poliittinen johto ajoi samanlaista poliittista ratkaisua kuin Norjassa toteutettu, tutkimatta kuitenkaan tosi-asioita edes senkään vertaa. Aivan kuten oikeustieteen lisensiaatti Juha Joona on tutkimuksissaan todennut, jos Suomen ratkaisu olisi tehty Norjan mallin pohjalta, olisi ajauduttu täsmälleen samaan tilanteeseen kuin Norjassa; todellinen päätösvalta olisi siirtynyt asiaan kuulumattomille. Saamelaiskäräjät on vedonnut siihen, että vuosina 1875-1923 asiakirjoihin tehtyjä merkintöjä porolappalaisista voidaan pitää heidän kulttuurimuotoaan tukevana oikeushistoriallisena dokumenttina. Toinen seikka, johon saamelaiskäräjät perustaa vaateensa, on hiukan yli 100 vuoden pituinen aika, jonka Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneiden porolappalaisten siirtolaisten jälkeläiset ovat asuneet Suomessa. Heidän vaatimuksensa Suomen Lapissa olevien valtionmaiden "palauttamisesta" itselleen menettävät kaiken todellisen arvonsa prof. Fleischerin, selvitysmies Wirilanderin ja Oulun ja Lapin yliopistojen tutkimusten osoittaessa ettei heillä ole Suomessa ollut maita ja maaoikeuksia, jotka heiltä olisi viety.

Kieliperusteinen saamelaisuus

Ulkopuolisten aina Suomen kansanedustajia ja ministereitä myöten on hyvin vaikea ymmärtää, miten Saamelaiskäräjien johto on pyrkinyt syrjäyttämään Suomen Lapin todellisen alkuperäisväestön jälkeläiset ja vaihtamaan heidän tilalleen Suomeen Norjasta ja Ruotsista vuoden 1852 jälkeen, pääasiassa kaudella 1864-1910 siirtyneiden porosaamelaisten jälkeläiset, joiden totuudenvastaisesti väitetään olevan Suomen Lapin ainoa alkuperäiskansa. Tämä vaihto tukeutuu vuosilukuihin 1875-1923 ja kieliperusteeseen saamelaismääritelmän keskeisimpänä osana. Suomen saamelaiset esittävät tärkeimpänä saamelaisuutensa tunnusmerkkinä että he itse, tai ainakin yksi heidän vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on puhunut ensimmäisenä kielenään saamea.

Olennaista on kuitenkin se, että tämä Saamelaiskäräjien saamelaismääritelmän keskiössä pitämä kieli on pohjoissaame, jonka poro- eli pohjoissaamelaisten esivanhemmat toivat mukanaan muuttaessaan Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla ja osin vielä 1900-luvun varhaisvuosikymmeninä. Porosaamelaisten pitempään säilynyt eristyneempi elämänmuoto myötävaikutti siihen, että saamenkieli säilyi tällä väestöryhmällä suhteellisen kauan. Nykyään vain osa pohjoissaamelaisista puhuu saamenkieltä, ja huomattava osa heistä ei edes ymmärrä isovanhempiensa kieltä. Silti kieli vaikuttaa omalaatuisella tavalla. Jos isovanhemmista tai vanhemmista edes yksi on puhunut saamea ensimmäisenä kielenään ja hänet on merkitty saamelaiskäräjävaalien ääniluetteloon, tai olisi voitu merkitä, tämä ominaisuus eli virallinen saamelaisasema periytyy polvesta toiseen.

Suomen Lapin alkuperäisväestön kieli ei ole ollut pohjoissaame, vaan hävinnyt keminlapin eli keminsaamen kieli, ja inarinlappi eli inarinsaame, jota osa inarinsaamelaisista puhuu edelleen. Historiastaan johtuen useammat tämän väestöryhmän jäsenet menettivät oman saamenkielensä suhteellisesti ottaen aikaisemmin kuin pohjoissaamelaiset, niin varhain, että monet heistä eivät pysty vetomaan siihen että ainakin yksi heidän vanhemmistaan tai isovanhemmistaan olisi puhunut inarinsaamea ensimmäisenä kielenään. Siitä huolimatta että heidän kielensä on vaihtunut suomeksi, he ovat säilyttäneet saamelaisen elämänmuotonsa ja identiteettinsä.

Saamelaiskäräjien pohjoissaamelaiset katsovat kuitenkin, että inarinsaamelaiset ovat kielensä menetyksen kautta menettäneet saamelaisuutensa, tai paremminkin luopuneet siitä vapaaehtoisesti. Tässä kohdin muistutamme, että pohjoissaamelaiset eivät suinkaan tee samaa tulkintaa niiden pohjoissaamelaisten kohdalla, jotka eivät itse puhu tai ymmärrä saamenkieltä.

Jotta sellaiset inarinsaamelaiset, joiden esivanhempien saamenkieli on hävinnyt jo isovanhempien sukupolvea aikaisemmin, ylipäätänsä voitiin lukea saamelaisiksi, lakiin otettiin ns. lappalaisperuste. Sen mukaan saamelaiseksi voitiin katsoa myös henkilö, jonka esivanhempi on merkitty viranomaisluetteloon lappalaiseksi. Pohjoissaamelaiset ovat kuitenkin pitäneet kiinni siitä, että vuosi 1875 on ehdoton takaraja sille, kuinka vanha lappalaismerkintä voidaan huomioida. Vuosiluku on aikoinaan valittu tarkoitushakuisesti, niin että sen avulla voitaisiin evätä monen inarinsaamelaisen saamelaisuus. Vuosiluku sisällytettiin hallituksen esityksen perusteluihin saamelaiskäräjälakia alunperin säädettäessä ja se oli tarkoitus sisällyttää asetukseen. Perustuslakivaliokunta ei hyväksynyt koko asetuksenantovaltuutusta, mutta siitä huolimatta saamelaiskäräjät sovelsi vuosilukua 1875 leikkurin lailla.

KHO:n muutettua omaa tulkintaansa inarinsaamelaisia ja eräitä muita saamelaiskäräjien vaaliluettelon ulkopuolelle sulkemia henkilöitä suosivampaan suuntaan, saamelaiskäräjät reagoi voimakkaasti ja se vaatii nyt koko lappalaisperusteen poistamista. Edellisen hallituksen ehdotus saamelaiskäräjälain muuttamiseksi oli neuvoteltu saamelaiskäräjien kanssa ja oli tämän suuntainen, mutta perustuslakivaliokunta palautti lappalaisperusteen. Tämän seurauksena entinen oikeusministeri veti koko lakimuutosesityksen pois eduskunnasta. Saamelaiskäräjät ajaa nyt saamelaismääritelmän muuttamista sen mukaiseksi kuin käräjät ja entinen hallitus olivat yhdessä sopineet, eli ilman lappalaisperustetta. Vaikeasti seurattava perusajatus on edistää pohjoissaamelaisten pysymistä Suomen Lapin alkuperäiskansan asemassa, ja vastaavasti evätä tämä asema alueen tosiasialliselta alkuperäisväestöltä.

Sinänsä on varsin tavallinen ilmiö että jokin kansa kuvittelee ja tuntee että historia, kohtalo ja Jumala on antanut juuri heille ehdottoman oikeuden toisten asuttamaan maahan. Jos tämä kansa jo asuu tällä alueella, mutta siellä on sen lisäksi muita, nämä halutaan ajaa pois eli puhdistaa. Tällaiset "historialliset", usein myös täysin kuvitellut oikeudet, ovat olleet syypää suureen joukkoon onnettomuuksia. Saamelaiskäsitteen avulla yritettiin laajentaa elintilaa ulkomailta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisille sekä muuttamaan väestöjen väliset suvereniteettisuhteet toiseksi. Saamelaiskäräjien ajamalla hallintomallilla pyrittiin alueen maiden ja vesien ja elinkeinojen hallinta valloittamaan yksinomaan porosaamelaisille. Tällainen olisi ollut verinen vääryys alueen todellista alkuperäisväestöä kohtaan.

Jossakin vaiheessa tulee kuitenkin vastaan hetki, jonka jälkeen hyvitystä on mahdollista saada uuden ja vähintään yhtä suuren vääryyden hinnalla. Mihin siis pitäisi asettaa saamelaiskäräjien vaatimusten ja hyvitysten takaraja, vuosiin 1875-1923 tai johonkin muuhun? Mitä näistä vuosista voi todeta? Tuona aikana rekisteröitiin Suomeen osin laittomasti muuttaneet poronomadit lappalaisiksi viranomaisten kirjanpitojärjestelmiin. Tältä ajanjaksolta ei ole olemassa tuomioistuinten päätöksiä tai lakeja, jotka osoittaisivat, että samoilla alueilla ennestään asuneiden lappalaisten oikeudet olisivat lakanneet ja siirtyneet näille maahanmuuttajanomadeille. Ei löydy dokumentteja tai muuta näyttöä siitä, että valtio olisi ko. aikana ottanut porosaamelaisilta sellaisia oikeuksia, jotka pitäisi erillisellä lainsäädännöllä heille palauttaa. Ennen Suomeen muuttoaan nämä poronomadit eivät omistaneet täällä ennestään yhtään neliötä maata tai elinkeino-oikeuksia, joka jonkin kansainvälisen sopimuksen pitäisi heille palauttaa.

Kiista maaoikeuksista

 Ylä-Lapissa on maankäyttöön liittynyt erityisesti saamelaisväestön ja hallinnon välisiä ristiriitoja kauan: enimmäkseen on kiistelty metsistä ja niiden hakkaamisesta. Aiheeseen liittyy myös kansainvälisen työjärjestön ILO: n sopimus nro 169 alkuperäis- ja heimokansoista. Erityisesti saamelaiskäräjät on vaatinut tämän sopimuksen ratifiointia. ILO-sopimuksen toteuttamisvaatimuksilla on ollut alun alkaen konfliktinen luonne. YK:sta lähtöisin olevan sopimuksen ympärille syntynyt etninen konflikti ei ole uusi ilmiö, vaikka laajuudessaan se onkin varsin ainutlaatuinen ilmiö. Suomen Lapin todelliseen alkuperäiskansaan kuuluneet lappalaiset - tai jos halutaan, saamelaiset - perustivat vuosina 1695-1875 omistamilleen perintömaille tiloja suojellakseen näin oikeuksiaan niin muita saamelaisia kuin suomalaisperäisiä uudisasukkaita vastaan. Näiden tiloja perustaneiden lappalaisten jälkeläiset ovat kiivaimmin vastustaneet saamelaiskäräjien ajamaa ILO-hanketta, koska katsovat että sopimuksen ratifiointiin liittyvien säännösten valmistelu ei ole ollut riittävän avointa eikä oikeudenmukaista. ILO sopimuksen vastustus on ollut niin huomattava, että sitä voidaan pitää tähän asti merkittävimpänä etnisenä konfliktina Suomessa.

ILO-kiista alkoi vuonna 1990, kun maaherra Asko Oinaan johdolla istunut saamelaislakitoimikunta luovutti mietintönsä ministeri Puhakalle. Toimikunta ehdotti, että valtion aikoinaan lapinkyliltä ottamat oikeudet palautettaisiin kielisaamelaisille ja niille, jotka oli merkitty virallisiin asiakirjoihin lappalaisina vuosina 1875-1923 välisenä aikana. Nämä esitykset eivät kuitenkaan lausuntokierroksella tuoneet yhteisymmärrystä, vaan oikeusministeriö joutui asettamaan työryhmän, jonka tehtävänä oli tehdä korjattu ehdotus.

Konflikti tuli esiin lähinnä suuren yksityismaanomistuksen, tiloille KKO:n tuomiossa vahvistettujen laajojen kalastusoikeuksien ja paikallisen väestön laajojen liikkumisoikeuksien vuoksi. ILO-sopimusta koskeviin säännöksiin oli otettu mukaan runsaasti sellaisia säännöksiä, jotka olisivat mahdollistaneet näiden oikeuksien rajoittamisen "saamelaisen elämänmuodon" suojaamiseksi. Mikä tahansa pääväestön tai saamelaiskäräjien saamelaisuuden ulkopuolelle sulkemien alueen alkuperäisväestön jäsenten toimi olisi kelvannut laukaisemaan tämän veto-oikeuden kaltaisen ehdon.

Saamelaiskäräjät on käyttänyt ILO-sopimusta hyväkseen vaatiessaan maiden ja vesien palauttamista saamelaisille. Kuten norjalainen prof. Fleischer on todennut, alkuperäiskansa- käsite on harhaanjohtava käännös ILO:n yleissopimuksen englanninkielisestä käsitteestä "indigenous people". Fleischer toteaa, että "syntyperäiset" tai "kansanryhmä" sopisi paremmin. Fleischer toteaa, että ILO:n yleissopimuksen tarkoituksena on suojella vanhaan tapaan eläviä syntyperäisiä väestöryhmiä. Sen sijaan sopimus ei ole tarkoitettu suojelemaan esimerkiksi Norjan saamelaisia, jotka elävät samojen länsimaisten standardien mukaisesti kuin muutkin norjalaiset. Ehkä vaan ei kuulosta niin hienolta kutsua itseään joksikin kansanryhmäksi tai syntyperäiseksi väestöryhmäksi kuin ihmeellisemmäksi "alkuperäiskansaksi", toteaa Fleischer.

ILO-sopimuksen mukaan keinot, joilla alkuperäisväestön suojelutavoitteet pyritään saavuttamaan, voidaan valita kansallisesti. Sopimuksen tarkoittama sääntely ei ulotu jäsenmaiden maanomistusoloihin, koska maankäyttö on niiden sisäinen asia. Näin ollen ILO-sopimuksella ei myöskään määritellä valtion ja maanomistajien suhdetta, vaan kukin jäsenmaa voi valita itse, miten se tässä toimii. ILO-sopimuksen suomalaisessa valmistelussa on painotettu ahtaita etnisiä kriteereitä. Euroopan unionin jäsenvaltio ei kuitenkaan voi saamelaisten ylimitoitettujen vaatimusten johdosta lähteä rajoittamaan muiden laillisia oikeuksia. Vastausta kysymykseen tulisiko ILO-sopimusta soveltaa yksinomaan valtion maalle, ei löydy tukea kansainvälisestä lainsäädännöstä kuten Fleisher osoittaa. Hän toteaa, että YK:n vuoden 1966 yleissopimuksen artikla 27 ei anna mitään perustetta taloudellisten oikeuksien tai erioikeuksien antamisesta yksinomaan saamelaisille, sen on "vain" tarkoitus turvata vähemmistöjen oikeutta tunnustaa uskontoaan ja käyttää kieltään.

Tässä kohtaa Suomessa saamelaiskäräjien tekemät tulkinnat koskevat saamelaisten yksinomaista oikeutta käyttää maata elinkeinojensa harjoittamiseen. Fleischerin tulkinta osoittaa selkeästi, että ILO-sopimuksen 169 artikla ei mene kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ylitse. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen yksityisomaisuutta koskeva suoja ja elinkeinonharjoittamisoikeus ovat edelleen voimassa. Näistä päätelmistä ei voi muuta kuin päätyä Fleischerin osoittamaan kantaan, että kyseiset maa-, vesi- ja elinkeino-oikeudet on ratkaistava tuomioistuinteitse. Suomessa poliittisten päättäjien kannattaisi nyt olla tarkkana, ettei heitä johdeta harhaan, kuten kävi Norjassa.

Lopuksi

Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomessa pyrittiin vaihtamaan saamelaisalueen varsinainen alkuperäisväestö porosaamelaisiin. Onneksi meillä - kiitos avoimen ja läpinäkyvän tiedottamisen - poliittisten päättäjien harhauttaminen ei onnistunut. Suomessa huiputus tuli esiin lähinnä siinä, että saamelaiskäräjät olisi voinut mielin määrin rajoittaa myös yksityismaanomistajien oikeuksia, tiloille KKO:n tuomiossa vahvistettujen laajojen kalastusoikeuksia ja paikallisen väestön laajojen liikkumisoikeuksia suojellakseen "alkuperäiskansaa". ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyviin ehdotuksiin sisältyi runsaasti sellaisia säännöksiä, jotka olisivat mahdollistaneet näiden oikeuksien rajoittamisen "alkuperäiskansan elämänmuodon suojaamiseksi".

Toivon, että julkinen keskustelu asian tiimoilta jatkuisi edelleen.