ILO-sopimuksen lähetekeskustelua koskeva tiedote kertoo, että "Suomen kansallinen ratkaisu lähtee siitä, ettei saamelaisten kotiseutualueella oleviin maa- ja vesialueisiin kohdistuvia omistus- ja hallintaoikeuksia muuteta."

Eihän maa- ja vesialueisiin kohdistuvia omistus- ja hallintaoikeuksia ole edes ratkaistukaan, sillä isojakolain (1925) 12 §:n tarkoittamaa isojakotoimituksen täydellisesti loppuunsaattamista ei ole vielä toimitettu. Saamenmaan kansa on odottanut isojaon loppuunsaattamista jo pitkään, mutta valtion taholta ei kuitenkaan ole kerrottu, milloin isojaon täydellinen loppuunsaattaminen toimitetaan.

Miksi isojaon täydellisesti loppuunsaattaminen sitten on saamelaisalueen maanomistajille ILO:n "kynnyskysymys"?

Kun isojakotoimituksia on kohdistettu saamelaisten ja lappalaisten omistamiin, oikeuden tuomioilla vahvistettuihin tiloihin, niin isojakotoimitukset ovat sekä maakaaren 1734 että Suomen ensimmäisen perustuslain, Suomen Hallitusmuodon (AsK 94/1919) tarkoittaman omistajanoikeuden kannalta hyvin pulmallisia. Niinpä isojakoja on viranomaishallinnon taholta toimitettu ikään kuin saamelaiset ja lappalaiset eivät omistaisi maitaan ja kalavesiään, vaikka isojakolain valmistelussa eikä isojakolaissa maanomistusoikeutta ole kyseenalaistettu eikä evätty.

Isojakotoimitukseen kuuluvia maanmittaustoimituksia suoritettiin isojakolain 10 §:n määräyksen mukaisesti "antamalla taloille niiden ennestään nauttimia tiluksia". Maanmittaustoimituksista ei kuitenkaan saanut valittaa mihinkään oikeusasteeseen ennen kuin isojakotoimitus tulisi täydellisesti loppuunsaatetuksi. Niinpä toimitusmiehet saattoivat suorittaa tiluksien ja polttopuupalstojen pyykittämiset oman mielensä mukaisesti ottamatta huomioon oikeuden tuomioilla vahvistettuja talojen perustamiskirjoja, sillä eihän kukaan voinut valittaa heidän toimituksistaan.

Isojakoa jatkettiin vesirajankäynneillä, jotka perustuivat isojakolain 18 §:ään. Kyseisen pykälän mukaan "tuli määrätä, mitkä talot kuuluvat samaan lohkokuntaan". Suurella äänellä maanmittarit ilmoittivat "vesioikeudellisten kylien perustamisesta", mikä ei kuitenkaan perustunut voimassa olevaan lainsäädäntöön, sillä vesilain mukaan vesialueen omistusoikeus perustui rannan omistukseen. Kun saamelaiset olivat manttaalikunnan kautta voineet yhdessä valvoa maaoikeuksiaan, niin viranomaisten suorittamaa vesialueen omistusoikeushuijausta ei kukaan tajunnut. Lohkokunnista tuli yksityisten ihmisten omistamien vesialueiden omistajia, kun maanmittausviranomaiset perustivat viranomaistoimituksena lohkokuntakiinteistöjä. Yhteisaluelaki laadittiin vasta 1989, joten lohkokunnan muodostaminen vesioikeudelliseksi kyläksi oli laiton kollektivisointi.

Isojakojen yhteydessä maanmittausviranomaisten toiminta on ollut niin roistomaista, ettei sitä voi oikeusvaltiossa tapahtuneena millään tavalla ymmärtää. Ja tämän keskeneräisen isoryöstön aikoo eduskunta laillistaa ratifioimalla sopimuksen maaoikeuksien suhteen ehdollisena ILO-sopimuksen kansallisena ratkaisuna. Hallituksen esityksestä (HE 264/2014) käy ilmi, että saamelaiskäräjät on tähän suostunut.