Saamelaisten maankäyttöoikeudesta

Mihin perustuvat saamelaisten maankäyttöoikeudet? Perustuvatko ne oikeushistorialliseen asiakirjanäyttöön vai hallinnollisiin viranomaistoimituksiin ja - päätöksiin? Kumpi ratkaisee saamelaisten maankäyttöoikeudet, kansainvälinen ihmisoikeussopimus vai kansalliset, asiakirjanäytöstä piittaamattomat kiinteistötoimitukset? Mikä on Suomen oikeusvaltiorooli saamelaisten maaoikeusongelmaa ratkaistaessa?

Oikeushistoriallisen asiakirjanäytön perusteella, joka asiakirjanäyttö muodostuu käräjäoikeuden tuomioista 1600-luvulta lähtien, saamelaisten maankäyttöoikeus perustuu toisaalta perinnöllisten veromaiden omistukseen:

"Saamelaisten perinteinen suku- ja perhekohtaisten pyyntimaiden ja -vesien hallinta ja periytyminen siirtyivät myös kruunun oikeus- ja verokäytäntöön. Saamelaisten maata kutsuttiin perintömaaksi, viimeistään 1690-luvulta lähtien lapinveromaaksi. "

"Paikalliset tuomioistuimet ja virkamiehet pitivät saamelaisten veromaiden omistusta perintöluontoisena aina 1740-luvulle asti. (Oikeusministeriö, Lapinmaan maaoikeudet, 2006)"

ja toisaalta ei kenenkään maiden, siis vailla kenenkään saantoa olevien jakamattomien maiden "allmenning" yhteiseen käyttöoikeuteen.

Yksityisen tilapohjaisen omistuksen ulkopuolella olevaa maata alettiin kuitenkin lainsäädännössä (1683, 1734) pitää kruunun maana. Vuoden 1734 lain maankaari ei hyväksynyt enää ylimuistoista nautintaa maanomistuksen perustaksi jakamattomissa metsissä, jollaiseksi almenningiksi myös Lappi valtiovallan kannan mukaan nähtiin.

"Lapinkylän rajojen sisällä oleviin "ei kenenkään" -maihin oli yhteinen käyttöoikeus (pyynti, niityt ym.) vain oman lapinkylän asukkailla. (Oikeusministeriö, Lapinmaan maaoikeudet, 2006)"

Yksityisestä tilapohjaisessa omistuksessa olevasta maasta, siis saamelaisten perintöön perustuvasta veromaasta, muodostettiin kalastustiloja ja uudistiloja.

"Lapinveromaat jäivät 1740-luvulta lähtien pois oikeuskäytännöstä, hallinnosta ja lainsäädännöstä lukuun ottamatta Inaria ja Utsjokea, joissa lapinveromaita muutettiin kalastus- ja uudistiloiksi pitkälle 1800-luvulle. Saamelaisten oikeusaseman kannalta oli keskeistä, ettei veromaita heiltä otettu pois, vain niiden status muuttui kun ne mukautettiin kruunun uudistilakäytäntöön. (Oikeusministeriö, Lapinmaan maaoikeudet, 2006) "

On ymmärrettävää, että lapinveromaita muutettiin kalastus- ja uudistiloiksi Utsjoella ja Inarin pohjoisosassa pitkälle 1800-luvulle, sillä rajankäynnissä 1751 Tanskan hallinnoimiin alueisiin kuuluneiden lapinkylien, Arrisby, Tenoby, Avjovarre ja Tana, Tenojoen ja Inarinjoen itäpuoliset osat siirtyivät Ruotsin hallintaan.

Rajankäynnin yhteydessä Arrisbyn lapinkylän rajat merkittiin Tenojoen rantaan ns. kuninkaankivin, toinen Kivikosken rannalle ja toinen lähelle Vetsikon kylää. Ilmeisesti vanhat lapinkylien rajat, jotka noudattivat vedenjakajia, pyrittiin säilyttämään. Tenobyn ja Avjovaaran raja Inarinjoessa oli Doarrebas, joka oli saanut nimensä Avjovaaran ja Tenobyn lapinkylien isäntien (länsman) tappelusta mainitussa paikassa. Perimätiedon mukaan molemmat länsmanit saivat tappelussa surmansa ja heidän ruumiinsa haudattiin Nuvvuksen kalmistoon.

Nykyinen Angeli, joka on saanut nimensä ilmeisesti asuinkentästä (äng, anger) Tanskan hallinnon aikana, kuului Avjovaaran lapinkylään, eikä siksi ole ensinkään kummallista, että kylän asukkaiden historiallinen tausta on "Norjassa".

Rajankäynnin 1751 yhteydessä nykyisen Utsjoen kunnan ja Inarin kunnan pohjoisosan asukkaat veromaineen siirtyivät Ruotsin alaisuuteen ja vuoden 1734 maakaari säänteli myös näillä alueilla asuinmaiden omistussuhteita. Muodollinen maanomistussuhteiden järjestäminen siirtyi kuitenkin Suomen jouduttua Venäjän hallintaan vuonna 1809.

Yksityisestä tilapohjaisessa omistuksessa olevasta maasta muodostettiin Inarissa ja Utsjoella 1800-luvun puolivälissä saamelaisten omistamia kalastustiloja ja uudistiloja maakaaren 1734 mukaisesti ja yksityisen tilapohjaisen omistuksen ulkopuolella olevasta maasta kruunun uudistiloja asukkaan hallintaoikeudella. Maarekisteriin uudistiloiksi mukautetut saamelaisten omistamat kalastus- ja uudistilat kuitenkin merkittiin kruunun uudistiloina ilmeisesti niiden muodostamistavan (kruunun uudistilajärjestelmään mukauttamisluonnon eli asukkaan hallintaoikeuden) takia.

Kalastustiloja koskevat kiinteistötoimitukset vahvistettiin asianmukaisesti käräjäoikeudessa eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö toimitukset olisi perustuneet maakaaren 1734 määräyksiin. Niinpä kalastustilat, perinteistä asumista edustavina asuinpaikkoina, ovat olleet saamelaisten omistamia asuinalueita, eikä omistussuhteiden muuttumisesta ole asiakirjanäyttöä mukautettaessa kalastustilat ensin kruunun uudistilajärjestelmän mukaisiksi "uudistiloiksi" ja sittemmin isojakojärjestelmän mukaisiksi "isojakotaloiksi".

Kun isojakotoimitukseen perustuvan kansallinen kiinteistörekisterin tiedot ovat ristiriidassa oikeushistorialliseen asiakirjanäyttöön perustuvan saamelaisten yksityisessä tilapohjaisessa omistuksessa olevan maan osalta, niin eikö oikeusvaltioperiaate edellytä kiinteistörekisteriä korjattavaksi vastaamaan oikeushistoriallista asiakirjanäyttöä ja alkuperäisiä talonkirjoja. Mutta - kuinka asiakirjanäytön kiinteistötoimituksissa huomioon ottamatta jättämisen takia syntyneet virheet korjataan vastaamaan talojen perustamiskirjoja ja kansainvälisen ihmisoikeussopimuksen määräyksiä.

Asiakirjanäyttö on Korkeimman oikeuden taholta tunnustettu isojakotoimituksen kriteeriksi vasta tuomiossa 2197/30.6.1993, jossa sanotaan, että erityisperusteisten kalastusoikeuksien tulee perustua asiakirjanäyttöön. Korkeimman Oikeuden mukaan kalastusoikeudet eivät voi perustua maaoikeuden päätökseen eivätkä toimitusmiesten laatimiin luetteloihin. Asiakirjanäyttövaatimus ei kuitenkaan voi koskea vain erityisperusteisia oikeuksia, vaan kaikkia kiinteistökohtaisia maaoikeuksia.

Niin kuin edellä olevasta käy ilmi, Oikeusministeriön Lapinmaan maaoikeudet-tutkimus on antanut täsmällisen vastauksen ILO:n alkuperäiskansasopimuksen nro 169 artiklan 14 tarkoittamaan saamelaisten perinteistä asuinaluetta koskevaan omistus- ja hallintaoikeuskysymykseen, sekä yksityisen tilapohjaisessa omistuksessa olevan maan että yksityisen tilapohjaisen omistuksen ulkopuolella olevan maan osalta.

Näyttää kuitenkin siltä, että Suomen hallintoviranomaisille saamelaisten maaoikeuksien ratkaisemisesta on muodostunut arvovaltakysymys sen sijaan, että haluttaisiin noudattaa oikeusvaltioperiaatetta.