Miksi tähänastiset yritykset ovat epäonnistuneet ja mikä neuvoksi?

Parhaillaan istuu oikeusministeriössä ns. Hallbergin työryhmä, jonka tehtäväksi on annettu mm. valmistella saamelaiskäräjälakia koskevat muutokset. Ongelmaksi tässäkin työryhmässä on osoittautunut kysymys siitä, kuka on saamelainen; miten saamelaisuus määritellään, ja kuka asiasta viime kädessä päättää.

Saamelaiskäräjälain muuttaminen liittyy ILOn sopimuksen ratifiointiin, jota on valmisteltu etenkin 2000-luvulla useaan otteeseen. Kaikki yritykset ovat epäonnistuneet. Syitä on monta. Keskeistä on ollut kuhunkin esitykseen sisällytettyjen määrittelyjen epämääräisyys ja poliittinen epärealistisuus. Tällä linjalla näyttää jatkavan myös ns. Pekka Hallbergin työryhmä, jonka jäsen Markus Lohi on paitsi keskustan Lapista valittu kansanedustaja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsen. Saamelaiskäräjät on yhdessä Markus Lohen kanssa neuvotellut jonkinlaisen "historiallisen kompromissin", jonka keskeisin ajatus on lappalaisperusteen poistaminen.

Tälläkin kertaa valmistelutyötä ja sen lopputulosta leimaa sama puute kuin aikaisempiakin yrittäjiä ja yrityksiä: vakavasti otettavan olosuhde- ja seuraamusarvion täydellinen puuttuminen.

Tässäkin työryhmässä kuten aikaisemmissa valmistelusta jätettiin kokonaan ulkopuolella väestöryhmiä, joilla on tai pitäisi olla alkuperäiskansaoikeudet, ja valmistelussa pääpaino oli taas kerran suurin vaikutusvalta väestöryhmällä, jonka kohdalla alkuperäiskansaoikeuksien edellytyksiä ei ole lainkaan kriittisesti tutkittu.

ILOn sopimuksen ratifioinnin valmistelua on vuosien mittaan pyritty edistämään selvitysmiesten ja toimikuntien työllä; niitäkin ovat vaivanneet mainitut ongelmat. Valmistelusta vastaavilta on puuttunut asian syvällinen tuntemus. Tämä on tullut myös esiin julkisuuteen tulleiden tietojen pohjalta. Edellytyksiä ei ole lisännyt heidän saamansa luonteeltaan poliittinen toimeksianto. Tehtäväänsä pätevien asiantuntijoiden raporttien kohtalona on taas ollut niiden siirtäminen arkistoihin sillä perusteella, että toimeksiantaja on todennut niiden saaman vastaanoton olleen ristiriitainen.

Kun valtion rahoittama laaja asutus- ja oikeushistoriallinen tutkimus valmistui vihdoin 12 vuotta sitten, heräsi toive tutkimustulosten hyödyntämisestä. Näin ei ole käynyt: valtio ei ole toimissaan tunnustanut tutkimustuloksia. Ne on edelleen sivuutettu käynnissä olevassa valmistelusta, vaikka yleisön yleistieto samoin kuin lappalaisten yleinen käsitys itsestään alkuperäiskansana, oikeuksistaan ja alueensa asutus- ja oikeushistoriasta on nyt aivan toinen kuin vielä 12 vuotta sitten.

Huomautettakoon, että kaiken historiallisten oikeuksien etenemisen edellytys on, että oikeuksien alkuperä ja esitetyt väitteet perustuvat tutkimustietoon. Se on johtava kansainvälisoikeudellinen ihmisoikeusperiaate. Yhtä olennaista on se, ettei alkuperäiskansoja koskevia määrittelyjä voida tehdä niin, että joidenkin oikeuksien vähennetään tai heikennetään sen varjolla, luodaan historiaan perustumattomia oikeuksia tai niin että ratifiointi perustetaan selvitykseen, joka ei nojaa eri väestöryhmien olosuhteiden perusteelliseen analyysiin nykyhetkessä.

Lähes poikkeuksetta nämä seikat vaativat valtiolta etukäteistoimia. Vasta niiden jälkeen on perusteltua selvittää, mitä etuja voidaan ratifioinnilla saada. Suomessa valmistelu näyttää edelleen etenevän tosiseikoista riippumatta pylly edellä puuhun kiipeämällä. Tällaisen ilman lähtökohtien arviointia tapahtuvan lainvalmistelun ennuste ei ole ollut hyvä, ja nyt ollaan tilanteessa missä nämä ennusteet ovat toteutuneet jo liian monen yrityksen kohdalla.

Tälläkin hetkellä ennuste on taas kerran yhtä heikko, eikä mikään puhu sen puolesta ettei synkkä ennuste jälleen toteutuisi. Pelkkä lainvalmistelun aikataulun kiristäminen ei millään tavoin muuta tilannetta eikä edistä laadullisesti korkean ja kestävän lopputuloksen saavuttamista. Perustuiko Hallbergin työryhmälle annettu kireä aikataulu ajatukselle, että tällä kertaa maaliin juostaisiin niin nopeasti, ettei kukaan ehtisi tajuta mitä tapahtui? Kuvitteliko joku ratkaisevansa tilanteen olemalla Suomen lainsäädäntötyön Salama-Santeri, Elmo tai Maantiekiitäjä? Kun tällä nerolla ei kuitenkaan ole ollut hallussaan muuta viisasten kiveä kuin lappalaisperusteen poistaminen, kyse on ollut lähinnä henkisestä köyhyydestä.

Suomen alkuperäiskansalain uudistamisen valmistelu ei voi perustua lappalaisten alkuperäisten oikeuksien sivuuttamiseen. Inarin alueella keskeiset perinteiset oikeudet on jo merkitty vanhojen tilojen hyväksi kiinteistöjärjestelmään. Muualla asia ei ole näin pitkällä. Näitä oikeuksia ei voi siirtää kenellekään. Valtion on tunnustettava lappalaisille alkuperäiskansan asema.

Erot Norjaan nähden ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnissa

Norja tarjoaa erinomaisen esimerkin yleissopimuksen ratifioinnista, joka ajoittuu 1990-luvun alkuun. Sen mukaisia, kansallisiin erityispiirteisiin soviteltuja lainsäädäntötoimia Norja toteutti vasta noin viitisentoista vuotta myöhemmin Finnmarkin lain säätämisellä. Tästä pitkästä valmisteluajasta huolimatta lain katsotaan nykyisin kaikilla tahoilla epäonnistuneen. Laajalle levinnyt käsitys on, ettei Norjassa ole yleissopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa yleissopimuksen edellyttämine olosuhteineen.

Alueen kunnat vastustivat lakia yksiselitteisesti. Suurimmat ongelmat ovatkin tulleet esille kunnallisen ja erityislain mukaisen hallintojärjestelmän päällekkäisyyksissä. Myös Hallbergin työryhmän esityksillä yritetään rajoittaa kuntien itsehallintoaErityislain mukainen päätöksenteko ei ole saavuttanut sille asetettuja tuloksia.

Norjassa oikeudet olivat kutakuinkin selvät ratifiointia selvitettäessä. Keskeisiä lähtökohtia ja ehtoja olivat seuraavat:

- Ei luvattu yhtään uutta oikeutta eikä mitään oikeuksia palautettu, eikä näin ole tehty myöhemminkään. Oikeuksien selvittämistä varten perustetun erityistuomioistuimen tehtävänä on nimenomaan selvittää, kirjata ja vahvistaa olemassa olevat ajankohtaiset käyttöoikeudet.

- Kenenkään oikeuksia ei heikennetty tai estetty, mikä edellytti laajan saamelaiskäsitteen mukaista lainsäädäntöä. tämän aiheuttamatta mitään ongelmia myöhemminkään.

- ILOn sopimusta toteuttava Finnmarksloven säädettiin voimaan vasta 2007, eikä senkään nojalla ole luotu uusia oikeuksia.

- Ratkaisu oli poliittinen ja kiihkoilu estettiin Norjan silloisen pääministeri Gro Harlem Brundtlandin edellyttäessä, että kiihkoilevat saamelaisjohtajat astuvat syrjään. Näin kävikin.

Suomessa tilanne ei ole samalla tavalla selkeä: uusina vaadittavien oikeuksien ja palautettavaksi vaadittujen vanhojen oikeuksien olemassaololle tai oikeutukselle ei löydy historiallista, oikeudellista tai tieteellistä tukea. Pikemminkin kyse on siitä, että valtion vastustuksen vuoksi vasta viime vuosina on laajemmin siirretty vanhojen tilojen asiakirjaperusteiset perinteiset poronhoito-, kalastus- ja metsästys- sekä muut oikeudet kiinteistörekisteriin Inarin ollessa edelläkävijä. Silti valtio ei ole tehnyt mitään osoittaakseen omien oikeuksien alkuperän, jonka tulisi olla olennainen osa selvitystyötä.

Suomessa valtio ei ole tunnustanut alkuperäiskansa-asemaa lappalaisille vastoin laajaa tieteellistä näyttöä. Suomen perustuslain asiaa koskeva säännös on tarkentamatta. Suomessa valtio ei ole hyväksynyt tieteellisen tutkimuksen tuloksia vastoin yleistä ihmisoikeusperiaatetta. Suomessa ei ole yhtenäisiä eikä vailla syrjintää olevia ratifiointiedellytyksiä nykyisessä valmistelussa.

Lappalaisten asutushistoria ja oikeudet ovat sekä valtiolta että saamelaiskäräjiltä tunnustamatta. Saamelaismääritelmään ei ole tehty tutkimustulosten mukaisia korjauksia. Itseidentifikaatio eli jokaisen oikeus samaistua alkuperäiskansaan ja sen mukaiseen elämiseen on sivuutettu määritelmästä vastoin yleissopimusta. Mitään oikeuksia ei voida palauttaa muille kuin niihin asiakirjojen perusteella oikeutetuille, olivat he sitten lappalaisia tai saamelaisrekisteriin merkittyjä saamelaisia. Näin ei voida tehdä senkään vuoksi, että nämä oikeudet eivät ole enää valtion yksin disponoitavia. Valtio ei voi näyttää kalastus- tai poronhoito-oikeuttaan.

Suomen tie maan pohjoisimpien osien maaoikeuksien ja maankäytön järjestelyissä on ollut sen oma tie: se on edennyt Ruotsista erillään noin 200 vuotta ja Norjasta paljon enemmän, vaikka maaoikeusjärjestelmissä ja maaoikeuksia koskevassa oikeustajussa tiettyjä yhtymäkohtia onkin. Suomen tie tulee olemaan kansallisesti omaleimainen myös tästä eteenpäin. Sen olennaisia edellytyksiä on lappalaisten kaikkien oikeuksien tunnustaminen, lappalaisten alkuperäisyyden tunnustaminen ja tutkittuun tietoon nojaaminen, mikä ei kylläkään näytä olevan Suomessa poliittisista syistä johtuen helppoa. Vasta sitten voidaan puhua ihmisoikeusvaltiosta. Ja vasta sitten on mieltä puhua alkuperäiskansojen yleissopimuksen ratifioinnista.

Senkin rinnalla valtion on näytettävä kiistattomasti omat omistuksensa kiistanalaisilla alueilla: yleissopimuksen ratifiointi johtaa väistämättä siihen sen vuoksi, että ratifiointi edellyttää perinteisten oikeuksien alueiden tarkkaa määrittelyä ja sen vuoksi, ettei yleissopimuksen mukaan kenenkään yksityisiä oikeuksia voida sen vuoksi vähentää tai heikentää tai uusia oikeuksia luoda.

Ratifiointi edellyttää näistä syistä ja yleissopimuksen valvontajärjestelmän vuoksi tarkkoja selityksiä sen ehdoista. Muutoin siitä tulee sovelletulla alueella kaiken kehityksen pysäyttävä vieraiden hallitsema mekanismi. Yleissopimuksen tätä puolta koskevaa mekanismia ei ole Suomessa oikein ymmärretty.

Eroja Suomen ja Norjan välillä on siten ainakin seuraavalla tavalla:

1. Suomen lähtötilanne on tyystin toinen.

2. Valtion asenne ja asetelma on ollut tyystin toinen.

3. Suomessa lappalaisten asema on tunnustamatta alkuperäisyys mukaan lukien; käynnissä on yhdistämisen ja yhdenmukaisen kohtelun sija erottelu, ilman että sen riskejä ja vaaroja on arvioitu.

4. Kummassakaan maassa ei ole yleisiä palautettavia oikeuksia lappalaisten oikeuksia lukuun ottamatta (osin myös asiakirjojen mukaisia oikeuksia nauttivien saamelaisten).

5. Valtion valmistelu on ollut suorastaan rasistista ja liian poliittista vastoin tosiseikkoja; Suomessa on asian kannalta olennaisia tutkittuja tietoja, joita voidaan pitää kiistattomina niiden toistumisen ja kattavuuden kautta. Nämä on kuitenkin sivutettu.

6. Ratifioinnin rinnalla esimerkiksi sitä olennaisempi poronhoidon kestävyys on kokonaan ratkaisematta; ongelma on siirtynyt Norjaankin Finnmarkin laista huolimatta.

Melkoinen paradoksi vallitsee: Suomessa saamelaisten oikeuksien palauttaminen ei ole esteenä ratifioinnille, sillä tällä vaatimuksella ei tieteellistä, tutkimuksellista eikä oikeushistoriallista oikeusperustaa eikä yleissopimus sitä edellytä; sen sijaan Suomen valtion on ensin ja ennen ratifiointia tunnustettava lappalaisten asema alueensa alkuperäisistä asuttajista katkeamattomasti polveutuvana väestönosana, heille on vahvistettava alkuperäiskansan asema ja edellytykset Suomessa, heidän oikeutensa on tunnustettava ja valtion on selvitettävä, millä säädöksillä se on ottanut lappalaisilta heidän oikeutensa historian kulussa, jotta lappalaiset ja heidän asemansa ja oikeuksiensa järjestely ovat osa ratifiointia ja sen sitovuutta. Vaatimuksia tukee korkeimman hallinto-oikeuden tuorein oikeuskäytäntö, joka kuvastaa myös tutkimuksen ja yleisen tietämyksen kasvua.

Edellä sanotun kautta korostuu se, ettei mitään oikeudellisesti ja moraalisesti kestäviä ratkaisuja voida tehdä näissä asioissa ilman valistunutta tietoa asioiden historiasta ja kehityksestä eikä ilman lappalaisten oikeuksien tunnustamista.

Asiaa ei voida johtaa poliittisilla periaatepäätöksillä. Tarvitaan uusia olosuhdeselvityksiä, valtion ihmisoikeuksien tunnustamistoimia ja väestöryhmien olosuhteiden vertailutoimia. Sen vuoksi tarvitaan aikalisä. Selvittelytyön käynnistäminen poliittisesti riippumattomien tutkijoiden suorittamana osoittaisi erityisesti kansainväliselle yhteisölle, että Suomi on oikeusvaltio. Nyt on moninkertaisesti nähty, mitä puolueelliset valmistelutyöryhmät pystyvät tuottamaan. Saamelaiskäräjien vahva edustus valmistelutyössä, vaikka onkin periaatteessa suotavaa ja muodollisesti lakisääteistä, ei ole tuonut saamelaisille mitään hyvää vaan ainoastaan syventänyt kriisiä. Olisi aika asettaa puolueeton ja asiantunteva selvitysryhmä ja katsoa mihin sellainen yltää. Tätä kannattaisi myös Tiina-Sanilan johtaman saamelaiskäräjien tukea. Sellainen rauhoittaisi nykytilannetta.