Monet valistuneet ihmiset uskoivat 1700-1800 luvuilla, että lappalaiset ovat katoava rotu, jonka luonnonjärjestyksen mukaan tulikin väistyä. Tuon ajan tiede tuki näitä yksipuolisia näkemyksiä. Ajan tiede tuki näkemyksiä, joiden mukaan kaikki ihmiset olivat kehittyneet keräilijöistä metsästäjiksi ja sitten edelleen maanviljelijöiksi. Monen tutkijan mielestä lappalaiset olivat kehityksestä paljon jäljessä pohjoismaiden isäntäkansoista ruotsalaisista ja norjalaisista. Äärimmäinen tulkinta oli, että lappalaiset elivät raakalaisuuden asteesta vieläkin alemmalla villeyden eli metsäläiskauden asteella.

Ruotsin kuninkaat pitivät kulttuuriaan ja uskontoaan niin ylivertaisina lappalaisiin nähden, että he ymmärsivät vaateen maahan täysin luonnollisiksi ja perustelluiksi. Lappalaisilla oli asiasta kuitenkin varsin toisenlainen käsitys. Kysymys valtion suvereniteetista onkin leimannut koko pohjoismaiden ja alkuperäisten lappalaisten yhteistä historiaa.

Ruotsin kuninkaat tunnustivat aluksi lappalaisten oikeuden maahan ns. lapinkyläjärjestelmän kautta. Mutta sekin valta lappalaisilta otettiin pois vuoden 1734 maalain myötä, joka merkitsi sitä, että lapinkylien asuttamisesta päätöksenteko siirtyi valtiolle. Valtio ei maalain voimaantultua ei enää lappalaisten kanssa neuvotellut siitä miten menetellä uudisasukkaiden sijoittamisesta Lapin kylien alueille.

Varma merkki lappalaisten alemmuudesta oli heidän pakanallinen uskontonsa. Kulttuurien kehityksestä etsittiin myös perusteita lappalaisten oikeuksien mitätöimiseksi. Lappalaisten kulttuureja ei pidetty läheskään niin sivistyneinä ja siksi lappalaisten maiden asuttaminen nähtiin täysin perusteltuna.

Itse asiassa uudisasukkaat kohtasivat aluksi hyvin samankaltaisia lappalaiskulttuureja, joista useimmat olivat pienimuotoisia maanviljely, metsästys, kalastuskeräily-yhteisöjä. Lappalaisten erilaisuus ei selitäkään uudisasukkaiden käyttäytymistä, vaan uudisasukkaiden oma erilainen kulttuuritausta.

Niinpä kun lappalainen alue "vaihtoi omistajaa", se koko taloudellinen, poliittinen ja oikeudellinen järjestelmä muuttui.

Lait pirstovat lappalaisten maat

Lapin rajan yli Lapinkylien alueille tunkeutuneet uudisasukkaat halusivat lähinnä maata ja vain maata ja sitä saattoi saada vain valtiolta, joka nyt vuoden 1734 maalain antamin valtuuksin isännöi lappalaisten entisiä maita. Tärkeää oli saada lappalaiset pois uudisasukkaiden tieltä. Aluksi asuttamiseen välttämättömät tilat pyrittiin saamaan alueille, jotka eivät olleet kelvanneet uudisasukkaille, ne olivat lappalaisten entisiä sukualueita. Tätä ei kuitenkaan yleisesti otettu huomioon silloin kun lappalaisista haluttiin kouluttaa uudisasukkaiden kaltaisia viljelijöitä. Vuoden 1734 maalain mukaan lapinkyliltä muodostetusta maasta tuli valtion omaisuutta, jonka valtio jakoi yksityisille henkilöille, joista suurin osa oli uudisasukkaita, mutta joukossa oli kuten Tarja Nahkiaisoja osoittaa paljon lappalaisia, Utsjoella 100 % ja Inarissakin 82,5 %. Valtion ohjaaman säätelyn kautta siirtyi vuosina 1740-1984 pohjoisissa kunnissa yksityisille 12 % maa-alasta. Tätä edesauttoivat erilaiset asutuslait, joiden avulla lainsäätäjä ohjaili pääväestön ja kantaväestön asutuksen määrää ja suuntaa. Myös osa lappalaisista pääsi tai joutui asutuslakien piiriin. Varsikin monet Inarin ja Utsjoen lappalaisista jotka olivat jääneet alkuperäiselle kotiseudulleen ja siellä eläneet tavallisina kansalaisina, saivat 350-750 hehtaarin suuruisia maatiloja.

Vielä vuonna 1918 jolloin Suomi itsenäistyi suuri osa Inarin lappalaisista ei omistanut maata yksityisesti.

Venäjän vallan aikana aikana lappalaisten pakottaminen yksityisiksi maanomistajiksi sai yhä enemmän kannatusta. Sitä kannatti toisaalta viranomaiset ja maakeinottelijat, jota tiesivät siten saavansa lisää maata ja toisaalta humanistit, jotka uskoivat lappalaisten ongelmien ratkeavan jos näistä tehtäisiin itsenäisiä maanviljelijöitä. Omistamillaan tiloilla lappalaiset saivat tehdä mitä halusivat. Heillä oli omistamillaan tiloilla itsenäistä päätäntävaltaa, mutta ei niiden ulkopuolella olevilla valtion mailla eli entisillä sukualueillaan. Omien maa-alueiden ulkopuolella lappalaisia koskivat edelleenkin samat lait kuin muitakin paikkakunnan asukkaita.

Erilaisten lakien vuoksi samallakin alueella saattoi olla yhteisomistuksessa olevaa maata, yksittäisten lappalaisten yksityisesti omistamaa maata, yksittäisen ei-lappalaisten omistamaa maata, valtion omistamaa maata, sekä yksittäisten yritysten omistamaa maata, olivat nämä yritykset lappalaisten tai ei lappalaisten omistuksessa. Maan omistuksen muoto vaikuttaa siihen mitä kullakin alueella saa tehdä ja millainen oikeudellinen asema on näillä mailla asuvilla ihmisillä.

Suomen saamelaisten poliittis-oikeudellinen asema on tällä hetkellä yhdenvertainen muuhun väestöön nähden. Lyhyesti sanoen kaikki saamelaisia koskevat kaikki ne lait, jotka koskevat muitakin Suomen kansalaisia, mutta KHO:n ratkaisun 2015 osoittaa, että lisäksi on joukko vain saamelaisia koskevia kansainvälisiä sopimuksia, jotka luovat puitteen Suomessa harjoitettavalle lakuperäiskansapolitiikalle. Se, että Suomi on tunnustanut saamelaiset alkuperäsikansaksi ei vielä sinänsä ratkaise mitä oikeuksia saamelaisilla ja muulla väestöllä on. Se on vasta ensi askel siihen suuntaan, että valtio on velvoitettu selvittämään alkuperäisväestölle kuuluvat oikeudet oikeusvaltioperiaatteita noudattaen. Vasta tällaisen selvityksen perusteella voidaan arvioida millaista taloudellista toimintaa saamelaiset saavat valtion mailla harjoittaa tai mitä niissä saa tehdä.

Valtion maiden asemasta päättää kuitenkin viime kädessä eduskunta. Sen sijaan eduskunnalla ei ole paljoakaan sanottavaa siihen mitä saamelaisten ja lappalaisten omistamilla yksityismailla tai yhteismetsissä tapahtuu. Tämä on aiheuttanut monia katkeria ja yhä jatkuvia valtakamppailuja etnisten saamelaisten ja todellisen alkuperäisväestön ja metsähallituksen välillä. Metsähallituksen valta perustuu yksinomaan metsähallituslakiin. Metsähallituksen valtaa on testattu myös monissa kiistoissa, jotka ovat toistaiseksi päättyneet metsähallituksen voittoon. Metsähallituksen rajoittamatonta valtaa tukee myös korkein oikeus.

Saamelaiset saavat kulttuuri-itsehallintonsa ylläpitämiseen melko paljon rahaa valtiolta, mutta vastoin yleistä käsitystä se ei ole köyhäin avustusta, vaan tarkoitettu saamelaiskulttuurin ylläpitämiseksi.

Nykyinen saamelaiskulttuuri-itsehallinto on rajoitettua itsehallintoa. Perimmäinen kysymys on edelleen se, että kenellä on valta päättää valtion maista ja miten paljon. Saamelaisten kohdalla tämän tiivistyy kysymykseksi saamelaisten itsemääräämisoikeudesta. Saavatko saamelaiset omien tilustensa ulkopuolella olevista alueista päättää itse, vai päättääkö niistä joku muu kuten tähänkin asti ja onko tämä joku muu tulevaisuudessa saamelaiskäräjät, metsähallitus tai joku muu. Saamelaiskäräjät on vaatinut, että saamelaisia koskevat erityissäännökset ulottuisivat muut poisulkevina moninaisiin asioihin. Saamelaisia koskevat erityissäännökset voisivat rajoittaa muiden kuin saamelaisten kalastusta, poronhoitoa, kaivostoimintaa, maanvuokrausta tai muuta taloudellista toimintaa. Kun tällaiset lait koskisivat saamelaisten verisukulaisia statuksettomia saamelaisia, sitä pidetään rotusortona.

Tällä hetkellä periaatteessa lappalaiset ja saamelaiset ovat itsenäisiä, mutta Suomesta riippuvaisia ihmisiä. Hei voivat tehdä kaikenlaista, ellei eduskunta sitä heiltä kiellä. Mitä eduskunta haluaa kieltää tai sallia riippuu kuinka vallanhimoinen ja rasistinen se kulloinkin on.

Lappalaiset valtaväestön puristuksessa

Valtion asutuspolitiikan tukemana uudisasukkaiden ja heidän seuraajiensa asettuminen Lapinkylien alueille mullistivat Lapin alkuperäisten asukkaiden -lappalaisten- asukkaiden elämän pohjiaan myöten. Uudisasukkaiden mukana Lappiin saapui paljon teknologiaa, osaamista, outoja ajatuksia, sairauksia aiheuttavia pieneliöitä sekä aiemmin tuntemattomia kasveja eläimiä. Aluksi uudisasukkaat ja lappalaiset suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti, mutta monin paikoin lappalaiset auttoivat uusia tulokkaita. He halusivat näiden tavaroita ja näiden tukea toisia lappalaisia vastaan. Pohjois-Norjan ensimmäiset uudisasukkaiden siirtokunnat säilyivät hengissä ainoastaan paikallisten lappalaisten avulla. Siksi ensimmäiset uudisasukkaat yrittivät pitää yllä hyviä suhteita lappalaisiin. Lappalaisilla oli paljon sellaisia tavaroita, kuten turkiksia, joita lappalaiset halusivat.

Turkiskauppa oli Ruotsin vallan taloudellinen pohja Lapissa. Lappalaisista oli paljon hyötyä uudisasukkaille. He olivat tärkeitä kauppakumppaneita, tiennäyttäjiä. Uudisasukkaiden poikamiehet ottivat mielellään lappalaisnaisia vaimoiksi. Paikallisista lappalaisnaisista oli myös paljon etua, koska he tunsivat alueen, osasivat paikallista lapin kieltä ja pitivät huolta miestensä varusteista.

Lapinkylien alueelle asettuneet uudisasukkaat saapuivat rakentamaan uutta uskonnollista ja poliittista yhteiskuntaa. Vaikka turkiskauppa varsinkin aluksi oli tärkeää myös näiden tekijöiden keskuudessa, niiden tarkoituksena oli tulla omavaraiseksi maatalousyhteisöksi. Niissä lappalaisilla ei ollut aluksi sijaa eikä heitä tarvittu. Kehitys sittemmin kuitenkin johti siihen, että molemmat osapuolet tarvitsivat toisiaan.

Taloudelliset tavoitteet ja poliittinen järjestelmä vaikuttivat voimakkaimmin siihen, miten lappalaisiin suhtauduttiin. Turkiskauppiaat tarvitsivat lappalaisia, maanviljelijät vähemmän. Vaikka aika tänään on aivan toinen kuin 100 vuotta sitten niin valitettavasti monet vanhat näkemykset ovat edelleen vallitsevia. Nyky-Suomessa lappalaiset nähdään edelleenkin harvaluisina metsästäjinä, kalastajina, luonnonsuojelijoina ja vanhan elämänmuodon edustajina.