Kun silmäilee viimeisintä metsähallituslakiesitystä, joutuu kysymään miksi työryhmä ei ole arvioinut nykyistä voimassaolevaa lainsäädäntöä saamelaisten ja muun väestön yhdenvertaisuuden kannalta. Sellainen arvio nimittäin auttaisi ymmärtämään saamelaisten oikeudellista asemaa paremmin.

PeVL 7/1978 vp kalastuslaki

Perustuslakivaliokunta on useaan otteeseen käsitellyt saamelaisten oikeusasemaa oikeudenomistajina eri lakien säätämisen yhteydessä. Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa suoritettua vesialueiden rajankäynti sekä kalastamista pohjoisella vesialueella koskevan lainsäädännön (He 243 - 1976 vp) yhteydessä perustuslakivaliokunta katsoi, että kysymyksessä olevien kuntien asukkailla, joista valtaosa kuuluu saamelaisväestöön, on perinteisesti ollut ja edelleenkin on puheena olevilla, rajankäyntilain tarkoittamilla vesialueilla sellainen vähintään nautintaperusteisiin oikeuksiin rinnastettava oikeus kalastukseen, joka selvästi kaventuu käsiteltävänä ollen rajankäyntilain mukaisen vesipiirirajankäynnin tultua toteutetuksi ja vesialueiden tullessa yleisen kalastuslainsäädännön mukaisen kalastushallinnon piiriin. Siksi perustuslakivaliokunta katsoi, että kalastuslakiehdotus olisi kaventanut maaomaisuutta vailla olevan, lähinnä saamelaisväestöön kuuluvien kuntalaisten perinteistä oikeutta kalastukseen, jota on pidettävä hallitusmuodon takaaman omaisuudensuojan piiriin kuuluvana varallisuusarvoisena etuna.

Etuus olisi kaventunut mikäli se olisi tullut luvanvaraiseksi, ja siksi edellytettiin tällaiset muutokset tehtäväksi perustuslain säätämisjärjestyksessä. Epäselvyyksien välttämiseksi ja nautintaoikeuksien aseman parantamiseksi perustuslakivaliokunta esitti, että aiottuun lakiin tuli lisätä maininta siitä, että lain tulee olla sama myös luontaistaloudesta elävän saamelaiskylän ylimuistoiseen nautintaan tai muuhun lailliseen perusteeseen nojautuvien vastaavien oikeuksien osalta. (PeVL7/1978 vp)

Tämä oli perusteellinen kannanotto sen puolesta, että mikäli vesialueiden hallintaa aiotaan siirtää omistajilta pois, tulee myös maata omistamattomaan väestöön kuuluva huomioida samassa asemassa kuin maanomistaja, mikäli hänellä on saamen- tai oikeammin lapinkylän ylimuistoiseen nautintaan tai muuhun lailliseen nojautuva perusta oikeuksilleen. Wirilanderin selvityksen perusteella tiedämme jo nyt, että useimmiten nämä oikeudet kuuluvat muille kuin saamelaisrekisteriin merkitylle saamelaisille.

PeVL 27/1997 vp kalastuslaki

Peruslakivaliokunnan kanta täsmentyi kalastuslain valmistelun, tiedon lisääntymisen sekä vesipiirirajankäyntitoimitusten suorittamisen myötä. Kyse oli erityisesti paikallisen väestön vanhaan käytäntöön perustuvasta mahdollisuudesta kalastaa korvauksetta valtion vesillä. Valiokunta katsoi lainsäädäntötoimen täyttävän ne ylimuistoisen nautinnan ja laajan käyttöoikeuden kautta omaisuudensuojaan palautuvat vaatimukset, joita on pidetty silmällä valiokunnan aiemmissa kannanotoissa jotka koskivat maata omistamattomien asukkaiden perinteisiä oikeuksia. Koska katsottiin, että saamelaisten elämänmuotoon on kuulunut kalastus, ei asuinpaikan suhteen saanut asettaa rajoituksia, vaan vapaa kalastusoikeus tuli laajentaa käsittämään kolmen pohjoisimman kunnan aluetta asuinpaikkaedellytysten täyttyessä.

Tässä yhteydessä perustuslakivaliokunta myös totesi, että säädökset eivät ole saamelaisten kannalta kansainvälisten sopimusten vastaiset eikä myöskään ihmisoikeus-, vähemmistöoikeus- tai ILO:n sopimuksen no 169 vastaisia. Tuolloin myös oikeus kotitarvekalastukseen katsottiin kuuluvaksi omaisuudensuojaa nauttivien etuisuuksien piiriin.

PeVL 7/1990 vp Poronhoitolaki

Tässä perustuslakivaliokunnan kannanotossa käsiteltiin erityistarkasti saamelaisten asemaa omassa kappaleessa. Lausunnossa viitataan vireillä olevaan selvitykseen saamelaisten oikeuksista ja asia on jätetty muutoin tässä yhteydessä käsittelemättä. Valiokunta viittaa kalastuslain yhteydessä käsiteltyyn kantaan siitä, että paikallisilla asukkailla on todettu olevan vähintäänkin nautintaperusteinen oikeus kalastukseen, joka nauttii hallitusmuodossa turvattua omaisuudensuojaa (peVL 7/1978 vp).

Poronhoidon osalta valiokunta viittaa lausuntoonsa kansallispuistojen rauhoittamiseksi annettavien säännösten osalta (PeVL 9/1982 vp) jossa todettiin, että koska kansallispuiston rauhoittamiseksi annettavat määräykset eivät lain mukaan estäisi paikallisia asukkaita harjoittamasta "kalastusta, metsästystä tai poronhoitoa" oli laki säädettävissä tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä. Sen sijaan valiokunta ei tuolloin nimenomaisesti katsonut, että poronhoidon harjoittamisoikeus nauttisi hallitusmuodossa turvattua omaisuudensuojaa.

Kysymys saamelaisten oikeuksista, myös poronhoito-oikeudesta, etenkin sen valtiosääntöoikeudellisesta merkityksestä, on kuitenkin valiokunnan mukaan epäselvä. Samalla valiokunta viittaa käynnissä oleviin saamelaisten omistusoikeuskysymysten selvittelyihin. Samalla valiokunta totesi, että aiottu lakiehdotus ei ollut ristiriidassa vähemmistökansoja koskevien sopimustenkaan kanssa; ei ILO-sopimuksen no 169, Yhdistyneiden kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 8/76) vähemmistöjen asemaa määrittävän 27 artiklan eikä myöskään Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen tai sen lisäpöytäkirjojen kanssa. Vastaavasti kantaa otettiin myös Suomen ratifioiman kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 37/70) 2 artiklan 2 kappaleeseen. Valiokunnan mukaan mikään ei ollut ristiriidassa niiden kanssa.

Lopuksi perustuslakivaliokunta, korostaen poronhoidon tärkeyttä saamelaisten kulttuurimuodon osana, kiirehti saamelaislakiehdotuksen valmistelua ja asian saattamista eduskunnan käsiteltäväksi.

Näin ollen eduskunta tai perustuslakivaliokunta ei ole missään yhteydessä tunnustanut saamelaisille ryhmänä mitään paikallisista asukkaista poikkeavaa asianosaisasemaa muutoin kuin saamelaisten kulttuuri-itsehallintolain kautta. Kuten aiemmin on käsitelty, edellytti perustuslakivaliokunta, että kulttuuri-itsehallinnon turvaaminen saamelaiskäräjistä annettavalla lailla ei sellaisenaan muuta niitä nykyisiä lainsäädäntöjärjestelyjä, joiden mukaan määräytyy, ketkä saavat harjoittaa metsästystä, kalastusta tai poronhoitoa perinteisillä saamelaisalueilla. Mahdolliset muutokset näissä suhteissa voidaan toteuttaa vain muuttamalla voimassa olevia lakeja korostaen sitä, että käsiteltävänä olevan uudistuksen tarkoituksena ei ole saada aikaan muutoksia poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen alalla.

PeVL 6/1990 vp Erämaa-alueiden hoito- ja käyttösuunnitelma

Perustuslakivaliokunta on omalta osaltaan todennut myös erämaa-alueiden osalta seuraavaa:
"Valiokunta on vielä kiinnittänyt huomiota 7 §:n mukaiseen hoito- ja käyttösuunnitelmaan. Perustelujen mukaan suunnitelmassa on tarkoitus selostaa toimet erämaa-alueen käytön edistämiseksi ja ohjaamiseksi sekä myös alueella sallittavat rakennustyöt. Suunnitelmassa ei olisi alueen käyttäjiä koskevia määräyksiä, vaan se koskisi pelkästään suunniteltuja viranomaistoimia. Tähän nähden valiokunta pitää kiistattomana, että suunnitelma ei - kuten välttämätöntä onkin - estä paikallista väestöä harjoittamasta metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa eikä muutenkaan niihin rinnastettavaa perinteistä alueen käyttömuotoa."

Isojako, senaatin päätökset ja lainsäädännön synty

Metsälaki vuodelta 1886

Vuoden 1851 metsäasetuksen korvasi aikanaan 3.9.1886 annettu metsälaki. Sen 1 § kuuluu:
"Alla utom bygdelagen belägna skogar och ödemarker äfwensom de inom bygdelagen från enskilda lägenheter afrösade skogsmarker och holmar samt genom afwittringar tillkomna eller framdeles uppkommande öfwerloppsjordar, till hwilka enskild man eller menighet ej kan wisa bättre rätt, tillhöra kronan."
Lain 2 §:ssä oli säännös mainitunlaisen metsämaan käyttämisestä uudisasutukseen tai kruununtorpiksi sillä tavoin kuin erikseen säädettiin siltä osin kuin sitä ei ollut erotettu tai katsottaisi tarpeelliseksi erottaa kruununpuistoksi.

Metsämaiden omistus on siis kruunun, ellei yksityinen henkilö tai yhteisö pysty niihin parempaa oikeutta näyttämään. Vuoden 1886 metsälain 1 § on edelleen Suomessa voimassa olevaa oikeutta. Se ei anna valtiolle absoluuttista omistusoikeutta säännöksessä tarkoitettuihin alueisiin, vaan pitää valtiota noiden alueiden omistajana sikäli kuin yksityinen tai yhteisö ei voi näyttää niihin parempaa oikeutta. Tämä säännöksen muotoilu vastaa Suomessa vanhastaan voimassa ollutta käsitystä omistusoikeuden luonteesta saantoon perustuvana omistajanhallintana, joka on voimassa omistajahaltijan hyväksi niin kauan kuin joku muu ei voi osoittaa asianomaiseen kohteeseen parempaa oikeutta. (Wirilander 2001, s.50-52)

Isojako

Ennen isojaon suorittamista vahvisti senaatti maanomistajille oikeuden harjoittaa metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa valtion maalla. Tällaiset päätökset annettiin Kittilän ja Sodankylän osalta 30.1.1874, Enontekiön osalta 22.5.1900 sekä Inarin osalta 20.5.1901. (Wirilander 2001, s.53-54). Wirilander ei lausunnon luovutustilaisuudessa 8.8.2001 suullisesti kysyttäessä ollut löytänyt säädöstä, jolla nämä oikeudet olisivat kumoutuneet.

Metsästysoikeus

Nykyinen metsästyslaki (1932) on syntynyt 20.10.1898 annetun metsästysasetuksen pohjalta. Tässä asetuksessa metsästysoikeus oli maanomistajalla (1 §) sekä kruununtilan asukkaalla, jotka rinnastettiin tilanomistajiin (2 §). Asetuksen 7 §:ssä säädettiin, että jos tuomiolla tai muulla laillisella tavalla on jollakin paikalla metsästysoikeudesta toisin määrätty kuin tässä asetuksessa säädetään, jääköön se noudatettavaksi. Perustuslakivaliokunnan mukaan paikallinen väestö omistaa omaisuudensuojaa nauttivan erityisperusteisen metsästysoikeuden valtion maalla.

Kalastusoikeus

Kalastusoikeus juontaa juurensa vanhasta eräkulttuurista kuten metsästysoikeuskin. Kalastusoikeudesta määrättiin 4.12.1865 annetun kalastussäännön 1-2 §:ssä. Pääsäännön (1 §) mukaisesti kalastusoikeus kuului rannanomistajalle. Nautintaoikeus kalastukseen saattoi 2 §:n mukaan perustua myös verollepanoon, vaikka rannanomistajan oikeus sen kautta vähenisi.

Kalastusoikeus kuuluu kalastusoikeuden omistajalle (vesipiirirajankäynti) jotka ovat usein myös maanomistajia. Maanomistajien erityisperusteisten oikeuksien lisäksi perustuslakivaliokunnan lausuntojen ja eduskunnan päätösten mukaan paikallinen väestö omistaa erityisperusteisen kalastusoikeuden valtion vesissä kolmen pohjoisimman kunnan alueella.

Poronhoito-oikeus

Ensimmäisen poronhoitolain valmistelutyön yhteydessä tehtiin komiteamietintö jossa otettiin kantaa poronhoito-oikeuden syntyyn (KM 1929:8 s.50), josta suora lainaus:

"historiallinen katsaus Suomen varhaisemmasta osoittanee, että poronhoitomme perustajilla, lappalaisilla, oli ei ainoastaan ikivanhaan käytäntöön nojautuva, vaan myös aikaansa sitovimmalla tavalla, kuninkaan kirjallisilla vakuuksilla, vahvistettu oikeus kenenkään häiritsemättä käyttää kaikkea lapeissaan olevaa maata mm. poronhoitotarkoituksiin. Tätä lappalaisten etuoikeutta kyllä rikottiin ja kierrettiin, vieläpä esivallan määräyksilläkin osaksi syrjäytettiin, mutta sitä ei kuitenkaan milloinkaan nimenomaan kumottu. Päinvastoin saattaa sanoa, että siellä, missä lappalaiset itse ovat jaksaneet säilyä suomalaistumasta, heidän entinen maankäyttöoikeutensakin on säilynyt periaatteellisesti entisellään.

Mutta niillä entisten Lapinmaan alueilla, joilla lappalaiset vähitellen - pääasiassa suomalaisiin sulautuen - hävisivät, siellä poronhoitoon liittyvä maankäyttöoikeus ilman muuta siirtyi lappalaisilta poronhoitajilta heidän suomalaisille seuraajilleen."

Teksti jatkuu sivu 51 alareuna:
"Lappalaisista erottuaan poronhoito sitten jatkui yksinomaan suomalaisten itsenäisesti harjoittamana, vieläpä suuresti tehostamanakin. Eräs seikka, joka kosketellun siirtymisen saattoi yhäkin luontevammaksi, oli se, että Lapinmaan uudisasukkaat, kuten kunink. asutusplakaatissa nimenomaan sanottiin, katsottiin useissa, ellei kaikissa, suhteissa sekä oikeuksiinsa että velvollisuuksiinsa nähden lappalaisten veroiseksi."

Tähän voisimme huomauttaa, että se mikä vuoden 1929 käsityksen ja ilmausten mukaan oli lappalaisten häviämistä suomalaistumalla, oli nykytietämyksen valossa lappalaisten sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin; tässä perspektiivissä näiden lappalaisten poronhoitoon liittyvät oikeudet eivät siirtyneet suomalaisille, vaan säilyivät näillä lappalaisilla siitä huolimatta että he perustivat tilan, ryhtyivät mahdollisesti harjoittamaan hyvin pienimuotoista karjanhoitoa. Ensisijaisesti valtion ja kirkon erilaisten toimenpiteiden johdosta he omaksuivat suomen kielen yhden tai kahden sukupolven aikana, mutta jatkoivat poronhoidon ohella muita erätalouselinkeinojaan - kalastusta, metsästystä ja keräilyä - sen mukaan mitä luonto tarjosi, kotitarpeisiinsa ja markkinoille kulloisenkin kysynnän mukaisesti.

Vuoden 1929 komiteamietinnön muotoilu "kosketellun siirtymisen saattoi yhäkin luontevammaksi se, että Lapinmaan uudisasukkaat, kuten kunink. asutusplakaatissa nimenomaan sanottiin, katsottiin useissa, ellei kaikissa, suhteissa sekä oikeuksiinsa että velvollisuuksiinsa nähden lappalaisten veroiseksi" on varsin mielenkiintoinen, suorastaan veikeä. Se voidaan lukea moneen suuntaan. Sen avulla voidaan perustella että poronhoito-oikeudet kuuluvat myös suomalaisperäisille uudisasukkaille, mutta tavallaan muotoiluun on vangittu ehkäpä vaistonvaraisesti myös käsitys siitä että oikeudet kuuluivat "luontevasti" myös niille tuoreemmille uudisasukkaille, jotka itse asiassa olivat "hävinneitä" lappalaisia.

Ottaen huomioon myös väestöryhmien osittainen sekaantuminen ei tässä ole olennaista, katsotaanko poronhoito-oikeus kuuluvaksi lappalaisille, vaiko siirtyneen "lappalaisilta poronhoitajilta heidän suomalaisille seuraajilleen". Olennaista on, että oikeudet eivät ole hävinneet, ja että ne kuuluvat paikallisille asukkaille, ja että kyse on etuuksista jotka kuuluvat perustuslain takaaman omaisuudensuojan piiriin.

Vuoden 1929 komiteamietintö oli jo pitkällisen kehityksen, riitojen ja sovitteluiden tulos ja niistä löytyy tarkka selonteko Oulun maakunta-arkistosta. Jos menemme 1870-luvulle määräsi poronhoidon ehdot maanomistajat ja veroluettelon porolappalaiset olivat silloisen käsityksen mukaan vain raitioita eli porovahteja tai oikeammin palkkarenkejä. Tämä ja maanomistajien oikeus sanella poronhoidon ehdot käy hyvin esille Enontekiön kunnan päätöksestä vuodelta 1877, kuten alla nähdään.

Kuvernöörin vahvistus Enontekiön kunnan päätökselle 7. Tammikuuta 1877

Lähde: Lapinkihlakunnan kruununvouti KII:7 Päätös 1148/ 26.3.1877

Enontekiön kunnan päätös

Pöytäkirja laillisesti kuulutellut Kunta kokouksessa Hetan pappilassa 7. päivänä Tammikuuta 1877. Saapuvilla talokas Kustaa Leppäjärvi, Juho Hetta, Nils Keskitalo, Pehr Angeli, Tomas Eira, Juho Muotkajärvi, Juho Kuru, Juho Wälitalo, y.m.

§ 2
Seurakunnan talolliset valittavat sitä vastusta ja vahinkoan joka porovartioilla eli raidioilta matkaan saatetaan täällä, erinomaisesti sen kautta, että he pitävät kattoma poroja vierasseurakunnilta ja ilmoitettiin että Isak Näkkläjärvin kodalla olis 200 Jon Labban kodalla 200 ja Mikku Puljujärvin kodalla 100 poroja. Tämän johdosta päätettiin, että porovartiot seurakunnassa eivät tästä lähin saa ottaa vakinaisesti hoitaksessa vieroseurakuntalaisten ja vielä vähemmen olkomaalaisten /Ruijan ja Ruottin/ poroja tämän seurakunnan laidunsa. Se vartia eli lappalaiset, jotka tätä vastaan rikkoo jälkeen ensi päivä Huhtikuuta vetää sakkoo, kulmi (3) Markaa jokaiselta vieroporolta mainitun ajan jälkeen. Eivät myös muut olkoseurakunta lappalaiset saa poronsa kansa asettaa Enontekiäisten seurakunnan sisään. Yksi (1) Markaa uhkasakon haastova jokaiselta porolta. Nämä sakot tulevat tasata lain mukaan. Pöytäkirja heti tarkastettiin ja hyväksyttiin, ynnä laillinen valetus ylämainitun päätöksen ylitse annettiin.

Aika ja paikka kuten yllä. Todistavat Kunnan kokouksen puolesta Joh. Aug. Nyman, Nils Petter Kuru, Tuomas Eira, Salomon Näkkäläjärvi, Johan Lantto, Johan Wälitalo, Elias Palojoensuu, Aslak Skum, Johan Muotkajärvi. (puumerkit)

Kuvernöörin päätös: Taltio 275 No 1148

Oulun läänin Guvernöörin päätös kunnallislautakunnan Enontekisin Seurakunnassa pyynnöstä, saada vahvistusta seuraavalle poronhoitoa koskevalle esitykselle. Annettu Oulun läänin kansliassa 26. maaliskuuta 1877.

Tämän asian olen minä ottanut tutkintaan ja koska yllämainittua esitystä vastaan ei ole valitettu ja se myös noudattaa hyvää järjestystä porohoidon suhteen niin tahdon minä saman esityksen vahvistaa asiaomaisilta noudatettavaksi.

Yhteenveto lainsäädännöstä

Kuten kaikista edellä esitetystä lainsäädännöstä, perustuslakivaliokunnan lausunnoista ja lakien synnystä on nähtävissä, on Suomen perustuslaki todennut ja turvannut maanomistajille sekä maattomalle paikalliselle väestölle oikeuden harjoittaa metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa valtion maalla, olipa kyseessä maa- tai vesialueet, kansallispuistot, erämaa-alueet tai soidensuojelualueet.

Asian valaisee mitä parhaimmin myös Enontekiön kunnan päätös vuodelta 1877, joka todistaa yksioikoisesti sen, että maanomistajilla eli tilallisilla oli oikeus sanella ehdot minkä mukaan seurakunnan alueella poroja hoidettiin. Nämä oikeudet vahvisti ja jätti voimaan senaatti ennen isojakoa antamissaan päätöksissä, kuten edellä on nähty.

Mutta saamelaisille ei ole ryhmänä tunnustettu muuta erityisasemaa kuin osana paikallista väestöä. Samalla eduskunta ja perustuslakivaliokunta ovat edellyttäneet, että saamelaisten erityisaseman ja asianosaisaseman saamiseksi on osoitettava tutkimuksin saanto. Tällaisen saannon löytyminen Wirilanderin suorittamissa alustavissa tutkimuksissa on paennut saamelaisten osalta entistä kauemmas, mutta vahvistanut huomattavasti niiden lappalaisten asemaa, jotka asemansa turvatakseen perustivat uudistiloja aina 1700-luvulta lähtien (Wirilander 2001, s.59-60). Tässä yhteydessä on jälleen korostettava, että valtaosa paikallisesta väestöstä on arkistoviranomaistodistuksin todistanut polveutuvansa alueen alkuperäisestä lappalaisväestöstä, joka on perustanut uudistaloja asemansa turvatakseen. Sen sijaan nykyiset kielelliset saamelaiset polveutuvat väestöstä, joka pääosin vasta noin 100 vuotta sitten saapui Norjasta ja Ruotsista Suomeen.

Saamelaisten asianosaisasemasta tuomioistuimissa

Saamelaiset ja saamelaiskäräjät ovat yrittäneet saada oikeuslaitosta tunnustamaan itselleen asianosaisaseman moneen otteeseen. Tätä asemaa ei ole heille kuitenkaan myönnetty missään tuomioistuimessa.

Vesirajankäynti

Tätä yritettiin jo vesirajankäyntitoimitusten yhteydessä missä Oula Näkkäläjärven johdolla joukko saamelaisia vaati itselleen vahvistettavaksi kalastusoikeudet Inarin lapinkylän oikeudenomistajina. Maaoikeus ja korkein oikeus hylkäsivät heidän vaateensa katsoen, "että tässä toimituksessa on kysymys vain sellaisista vesialueisiin kohdistuvista oikeuksista, jotka liittyvät maan omistukseen. Tähän eivät perustu lapinkylän osakkaiden oikeudenomistajien puolesta esitetyt vaatimukset. Muuhun kuin maanomistukseen, kuten lapinkylään kuuluneiden alueiden hallintaan ja lapinveron maksuun ehkä perustuvia oikeuksia vesialueisiin ei voida ratkaista vesirajankäyntitoimituksessa. Näillä perusteilla on Inarin lapinkylän osakkaiden oikeudenomistajien vaatimukset tässä jutussa hylättävä." Korkein oikeus hylkäsi mainittuja oikeuksia koskeneet vaatimukset. (Wirilander 2001, s.57)

KHO:n kanta saamelaiskäräjien toimivallasta

Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään todennut, että saamelaiskäräjien toimivaltaan kuuluu pääasiassa aloitteiden ja esitysten tekeminen sekä lausuntojen antaminen saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon kuuluvissa asioissa. Uutta olisi saamelaisvaltuuskunnan ajoista se, että saamelaiskäräjille ehdotettiin annettavaksi päätösvaltaa saamelaisten yhteiseen käyttöön osoitettujen varojen jaossa. Saamelaiskäräjillä voisi lisäksi olla päätösvaltaa muissakin asioissa sikäli kun siitä säädettäisiin muualla lainsäädännössä. (KHO 22.9.1999 DN:o 2497/1/99, s.20) Edellä esitetty lausuntojen antomahdollisuus on saamelaisille turvattu ja saamelaiskäräjälain antamilla valtuuksilla

Natura 2000 -valitukset

Natura 2000 valitusten yhteydessä Saamelaiskäräjät jätti valituksensa edustaen maanomistajia ja saamelaisia. Tähän Ympäristöministeriö lausunnossaan totesi, että Saamelaiskäräjät ei ole kuitenkaan luonnonsuojelulain 61 §:n 3 momentti huomioon ottaen sellainen taho, jolla olisi suoraan lain nojalla oikeutta valittaa valtioneuvoston päätöksestä. (Ympäristöministeriö 1.3.1999, DN:o 15-25,29/5713/98, s.14)

YK:n ihmisoikeuskomitean kanta yksittäisten saamelaisten kulttuurisuojasta

Saamelaisten oikeusasemaa ja kulttuuri suojaa on testattu aina YK:n ihmisoikeuskomiteassa asti ja saatu täten tulkinta saamelaisuuden tuomasta kulttuurisuojasta.

Tapauksessa Länsman ja muut vastaan Suomen valtio 511/1992 komitea ei katsonut että valittajien oikeutta nauttia saamelaiskulttuuristaan olisi rikottu. Kysymys koski Angelin alueella tehtyjä koekaivauksia, joiden jäljiltä maastoon oli jäänyt alueelle vievä tie ja jyrkänteitä. 8.11.1994 antamassaan päätöksessä komitea katsoi kylläkin että kulttuurikäsitettä oli voitava tulkita niin laajasti että se kattoi myös perinteiset elinkeinot kuten poronhoidon, ja myös sen ajanmukaiset muodot. Valittajilla oli kuitenkin ollut tasavertaiset mahdollisuudet tulla kuulluksi hankkeen lupaproessin aikana.

Komitea totesi myös, että vaikka toimenpiteistä on voinut olla valittajille jossain määrin haittaa, ne eivät kuitenkaan ole estäneet heitä harjoittamasta perinteistä poronhoitoaan. Komitea varoitti kuitenkin, että valtion on pidettävä silmällä että mahdolliset tulevat uudet toimenpiteet eivät yhdessä jo tehtyjen kanssa aiheuta huomattavaa haittaa poronhoidolle.

YK:n ihmisoikeuskomitea antoi 24.10.2001 päätöksen ihmisoikeusasiassa, joka koski metsähallituksen saamelaisten poronhoitoalueella Kariselässä toimittamia hakkuita ja tiehanketta ja sen johdosta käytyä oikeudenkäyntiä. Valittajien mukaan hovioikeudessa annettu päätös oli rikkonut heidän KP-sopimuksen 27. artiklassa turvattua oikeutta nauttia omasta kulttuuristaan. Ihmisoikeuskomitea totesi päätöksessään, että alueella suoritettujen hakkuiden aiheuttama haitta oli rajallinen niin vaikutukseltaan kuin kestoltaan, joista syistä hakkuut eivät muodostaneet ihmisoikeusrikkomusta, ja että Suomen valtio ei ole rikkonut valittajien KP-sopimuksen 27 artiklassa turvattua oikeutta nauttia saamelaiskulttuuristaan.

Myöskään katselmuksen suorittamatta jättäminen ei ollut rikkomus. Ainut mistä ihmisoikeuskomitea löysi moitteen sijaa, oli se menettelytapakysymys että valittajat eivät saaneet mahdollisuutta kommentoida vastapuolen eli Metsähallituksen määräajan jälkeen toimittamaa lisäkirjelmää. Samoin asiansa hävinneiden valittajien velvoittaminen korvaamaan metsähallituksen oikeudenkäyntikulut katsottiin rikkomukseksi. Tässä yhteydessä komitea otti huomioon, että Suomen lainsäädäntöä oli vuonna 1999 muutettu siten, että tuomioistuin voi viran puolesta alentaa vastapuolen maksettavaksi määrättyjen oikeudenkäyntikulujen määrää. (YK:n ihmisoikeuskomitean päätös 12.11.2001 asiassa Äärelä ja Näkkäläjärvi vastaan Suomen valtio).

Kaikissa näissä tapauksissa on katsottu, että saamelaisilla yleensä tai yksittäisillä saamelaisilla tai näiden ryhmillä yhdessä ei ole pelkästään saamelaisuudesta nousevaa yleistä ja kaikenkattavaa absoluuttista suojaa kulttuurilleen. Suoja on kyllä olemassa, mutta se koskee konkreettisia oikeuksia jotka on nähtävä yhteyksissään; kulloinkin aiheutuva haittaa on punnittava verraten sitä haitallisen toimenpiteen yleiseen välttämättömyyteen, tarpeellisuuteen ja sen tuottamaan hyötyyn.

Yhteenveto saamelaisten asemasta tuomioistuimissa

Kuten edellä esitetystä voidaan todeta ei saamelaisille ole tunnustettu tuomioistuimissakaan ei edes YK:n ihmisoikeuskomiteassa erityisoikeuksia tai erityisasemaa Suomen lainsäädännöstä poiketen. Tähän saakka on saamelaiskäräjien taholta jatkuvasti toitotettu, että lain ja kansainvälisten sopimusten mukaan Suomen valtio on velvollinen tekemään sitä ja tätä. Myös niistä tapauksista joissa saamelainen osapuoli on kirkkaasti hävinnyt, Saamelaiskäräjät on vetänyt komitean päätöslauselmista yleisiä, Suomen valtiota velvoittavia periaatteita. Nämä toteamukset Saamelaiskäräjät sisällyttää rutiininomaisesti kaikkiin kielteisiin lausuntoihinsa joilla se haluaa kaataa milloin minkäkin kunnallisen tai valtiollisen elimen ehdotuksen tai päätöksen.

On muistettava, että YK:n kolmas rasismin vastainen maailmankonferenssi Durbanissa syyskuussa 2001 kehotti varmistamaan, että alkuperäiskansat voivat säilyttää omistusoikeuden maihinsa ja niihin luonnonvaroihin, joihin ne ovat oikeutettuja kansallisen lainsäädännön mukaan (He, s.7).

YK:n lausuma on täysin sopusoinnussa Suomen eduskunnan perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamista koskevassa kannassa missä nimenomaisesti lausuttiin vähemmistöjen oikeuksien osalta:
"Toisaalta säännös ei merkitsisi siinä tarkoitettujen ryhmien oikeutta omaan kulttuuriinsa vedoten poiketa suomalaisen oikeusjärjestyksen asettamista säännöistä." He 309/1993 vp, s.65)

Saamelaisten oikeusasema on turvattu muiden kanssa yhdenvertaisesti, sen mukaan mitä suomalainen oikeusjärjestys sallii. Mitä ns. lappalaisoikeuksien perimisjärjestykseen tulee, on ne selvitettävä asiallisesti tuomiokirjojen valossa ja kohdistettava todellisiin oikeuksien perillisiin - ei saamelaisille ryhmänä, ellei siihen ole oikeushistoriallista perustetta.

Yhteenveto saamelaisten asianomaisasemasta

Kuten edellä on osoitettu, ei saamelaisilla ryhmänä tai Saamelaiskäräjillä ole olemassa mitään lakiin tai suomalaiseen oikeusjärjestykseen perustuvaa erityisasemaa alkuperäiskansa-aseman perusteella niin, että siihen perustaen tai vedoten voitaisiin poiketa suomalaisen oikeusjärjestyksen asettamista säännöistä. Tällaista asemaa ei ole tunnustanut eduskunta, ei perustuslakivaliokunta, ei tuomioistuimet eikä YK:n ihmisoikeuskomitea. Kuten edellä on nähty, tällaista asemaa tai etuutta ei saamelaisille tai saamelaiskäräjille anna myöskään kansainväliset sopimukset.

Muistetaan edellisessä kappaleessa esitetty YK:n kolmannen rasismin vastaisen maailmankonferenssin Durbanissa syyskuussa 2001 hyväksymä kanta, joka kehotti varmistamaan, että alkuperäiskansat voivat säilyttää omistusoikeuden maihinsa ja niihin luonnonvaroihin, joihin ne ovat oikeutettuja kansallisen lainsäädännön mukaan (He, s.7) eli kukaan ei sen enempää velvoita kuin oikeuttaa poikkeamaan suomalaisesta oikeusjärjestyksestä.

Sen sijaan eduskunta, perustuslakivaliokunta ja kaikki oikeusasteet ovat tunnustaneet maanomistajille ja paikalliselle väestölle niin maan omistukseen perustuvia kuin erityisperusteisiin nautintoihin ja rasitteisiin perustuvia oikeuksia paitsi heidän omalla maallaan myös käytännöllisesti katsoen kaikella sillä maalla mitä valtio omistaa ns. saamelaisten kotiseutualueella. Näiden etuuksien katsotaan nauttivan perustuslain omaisuuden suojaa eikä niihin voida tehdä muutoksia muutoin kuin perustuslain säätämisjärjestyksessä, jos sitenkään.

Edelleen on aihetta kiinnittää lainvalmistelijan ja jatkossa perustuslakivaliokunnan huomiota tässä ja eräissä muissa Metsähallituksen asemaa koskevissa lainsäädäntöhankkeissa esiin tulleeseen asiaan. Tai itse asiassa tämä oleellinen seikka on tällöin jäänyt huomiotta. Kyse on paikallisen väestön oikeudesta saada korvauksetta valtion omaisuutta tai maata tai vesiä taloudelliseen tai muuhun käyttöönsä. Tässä suhteessa paikallisen väestön vahvistetut oikeudet ovat loukkaamattomia. Niihin ei voida tehdä muutoksia metsähallituslakia ja -asetusta muuttamalla. Tämä koskee myös paikallisen väestön oikeuksien maksuttomuutta.

Maastrichtin sopimuksen - artiklassa, jonka Suomi on hyväksynyt, EU ja sen toimielimet tunnustavat loukkaamattomiksi kansalliset perusoikeudet ja niiden nojalla turvatut oikeudet ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamat oikeudet. Siten näiden perus- ja ihmisoikeuksien suoraan suojaamat paikallisen väestön oikeudet ovat sellaisenaan turvattuja; niihin ei voida puuttua esimerkiksi viittaamalla alkuperäiskansasopimukseen. Valtio ei voi ryhtyä alkuperäiskansasopimukseen vetoamalla muuttamaan paikallisen väestön oikeuksia ja siirtämään puhevallan käyttöä niiden suhteen kolmannelle osapuolelle, jolla ei niihin ole osoittaa mitään historiallista, juridista tai lainsäädännöllistä perustetta.

Puhevallan käytöstä on jo selkeä tuomio olemassa kuten edellä on osoitettu, ja lain mukaan ei ole mahdollista, että asianosailta riistetään puhevallankäyttö omaisuuteensa tai oikeuksiinsa ja annetaan se poliittisille päättäjille. Niitä ei voida muuttaa myöskään vetoamalla yhdenvertaisuusperiaatteeseen; siitähän paikallisen väestön oikeuksien turvaamisesta on ensisijaisesti kysymys.

Metsähallituslakiesitykseen sisältyy, kuten on jo sanottu, erittäin merkittävä päätösvallan siirto paikalliselta väestöltä ensinnäkin Metsähallitukselle ja sitä kautta sitten saamelaiskäräjille, joka tulisi ohjaamaan kaikkia keskeisiä Metsähallituksen toimia sekä päätäntävaltaan kuuluvia asioita. Näin on siitä huolimatta, että laissa on jo kuntakohtaiset neuvottelukunnat, jotka käsittelevät esimerkiksi kalastusoikeudellisia kysymyksiä.

Metsähallituksen kanta ja esimerkiksi tulostavoitetarpeet tulee huomioiduksi jo neuvottelukunnassa. Kun otetaan huomioon, ettei Metsähallituksen eduilla ole tässä suhteessa mitään perustuslain suojaa niin kuin paikallisen väestön oikeuksilla, ehdotettu puhevallan siirto loukkaa mitä törkeimmin paikallisen väestön perustuslain turvaamaa omaisuuden suojaa.

Päätösvalta on pysytettävä paikallisilla neuvottelukunnilla, jotka huomioivat paremmin myös alueen historiallisen kehityksen sekä väestösuhteet. Saamelaiskäräjillä tai saamelaisilla ryhmänä ei ole lain tai suomalaisen oikeusjärjestyksen mukaan mitään edellytystä vaatia itselleen puhevaltaa toisen omaisuuteen tai perustuslain omaisuuden suojaa nauttivien etuuksiin. Lain turvaama ja eduskunnan tarkoittama lausunnonanto-oikeus heillä on jo. Työryhmä on siten lakiehdotuksessaan synnyttämässä uutta oikeudenomistajaryhmää kaventamalla toisten jo tunnustettuja oikeuksia sekä siirtämällä oikeudenomistajien lakiin perustuvan puhevallan kolmannelle osapuolelle eli ehdotonta saamelaisten äänivaltaa käyttävälle elimelle.

Ehdotukseen sisältyy sekä yksityisten kansalaisten omaisuuteen kohdistuva konfiskatorinen kaappaus että pienimuotoinen valtiovallan kaappaus, jossa viranomaisvaltaa siirrellään ilman perustuslain antamaa valtuutuutusta ja sen periaatteiden vastaisesti tavallisen lain tasolla muodostettaville elimille.

On muistettava, että kalastuslain yhteydessä katsottiin kuntakohtaisten neuvottelukuntien parhaiten huomioivan alueiden tarpeet sekä paikallisen kulttuurin asettamat erityispiirteet. Päätöstä tehtäessä huomioitiin väestön perinteet, mihin valtakunnallinen tai kaavamainen aluejako ei saanut tuottaa uusia ongelmia. Mahdollinen tulevakaan ratkaisumalli ei saa horjuttaa perinteistä aluejakoa tai nostaa tiettyä kulttuuri tai elinkeinomuotoa toisen yläpuolelle ilman erittäin pätevää syytä. Nyt käsiteltävässä lakiehdotuksessa on tarkoituksena saattaa saamelaisporonhoitokulttuuri vallanpitäjäasemaan muiden kulttuuri- ja elinkeinomuotojen rinnalla vain siksi, että pieni mutta äänekäs marginaaliryhmä niin vaatii. Siltä osin kuin olisi kyse saamelaisten konkreettisista eduista ja oikeuksista, ne voidaan turvata ilman tällaisia omaisuus- ja valtakaappauksia, suomalaisen kansallisen oikeusjärjestelmän puitteissa, sitä rikkomatta ja sen koeteltuja periaatteita noudattaen. Näistä vähäisimpiä näitä eivät ole tasa-arvo ja syrjimättömyys. "Positiivisen syrjinnän" ainoa hyväksyttävä peruste on epätasa-arvon tasoittaminen, sillä ei voi perustella sen luomista. ja kaikkein vähiten valtion lakeihin kirjatun rotusyrjintäjärjestelmän rakentamista maahan, jossa sitä ei ole.

Miten saamelaisten asema on turvattu jo olemassa olevassa lainsäädännössä

Saamelaisilla on jo nyt saamelaiskäräjälain 9 §:n lakiin perustuva oikeus, joka velvoittaa viranomaisen neuvottelemaan saamelaiskäräjien kanssa kaikista laajakantoisista ja merkittävistä toimenpiteistä, jotka voivat välittömästi ja erityisellä tavalla vaikuttaa saamelaisten asemaan alkuperäiskansana ja jotka koskevat saamelaisten kotiseutualueella
1) yhdyskuntasuunnittelua;
2) valtionmaan, suojelualueiden ja erämaa-alueiden hoitoa, käyttöä, vuokrausta ja luovutusta;
3) kaivoskivennäisten valtausta ja kaivospiirin perustamista tarkoittavia lupahakemuksia;
4) saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvan elinkeinon lainsäädännöllistä tai hallinnollista muutosta;
5) saamenkielisen ja saamenkielen kouluopetuksen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämistä; taikka;
6) muuta vastaavaa saamelaisten kieleen, kulttuuriin tai heidän asemaansa alkuperäiskansana vaikuttavaa asiaa. (He, s.4-5, 16)

Lisäksi saamelaisten todetaan pystyvän osallistumaan päätöksentekoon maa- ja vesialueiden omistajina, sillä he ovat lähes poikkeuksetta maanomistajia, jolloin heille kuuluu myös yleensä oikeus yhteisiin vesialueisiin ja siten kalastusoikeus. Kuntakohtaiset kalastusalueet päättävät alueensa kalastuksen rajoituksista ja Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella sijaitsevien valtiolle kuuluvien kalavesien kalatalouskysymysten käsittelyä varten on kalatalousneuvottelukunta, joka muun ohella antaa lausunnon kalastuslupien myöntämisessä noudatettavista periaatteista. Koska Metsähallitus toimivaltaisena viranomaisena ei voi poiketa lausunnosta ilman erityistä syytä, on kalatalousneuvottelukunnalla käytännössä päätösvaltaa lähestyvä asema. Saamelaiskäräjät nimeää viidestä jäsenestä yhden. (He, s.5)

Poronomistajan ominaisuudessa saamelaiset osallistuvat paliskuntien kautta tapahtuvaan päätöksen tekoon. Jokaisen poronomistajan velvollisuus on kuulua paliskuntaan ja oikeus äänestää paliskunnan kokouksessa riippuu lukuporojen määrästä. Oikeus ei kuitenkaan voi olla suurempi kuin 5% paliskunnan osakkaiden lukuporojen määrästä. Paliskunnat puolestaan muodostavat yhdistyksen, Paliskuntain yhdistyksen, joka toimii niiden yhdyssiteenä, kehittää poronhoitoa ja porotaloutta ja edistää tutkimusta. Paliskuntien lisäksi yhdistyksessä on saamelaiskäräjien nimeämä saamelaisten edustaja ja maa- ja metsätalousministeriön nimeämä valtion edustaja. (He, s.5)

Saamelaisten kotiseutualueella saamelaiskulttuurin edellytyksiä on osaltaan pyritty konkreettisemmin turvaamaan kuntakohtaisin yhteistyöryhmin. Voimassaolevassa lainsäädännössä on asetuksen tasolla säädetty velvollisuudeksi yhteen sovittaa saamelaisalueella Metsähallituksen hallinnassa olevien luonnonvarojen hoito, käyttö ja suojelu siten, että luontaiselinkeinojen ja saamelaiskulttuurin edellytykset turvataan. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi on asetettu kuntakohtaisia yhteistyöryhmiä, joihin kuuluvat Metsähallituksen ja paikallisen väestön edustajat. Kuntakohtaiset yhteistyöryhmät perustettiin nimenomaan edistämään saamelaiskäräjien ja muun väestön yhteistyötä Metsähallitusta koskevissa asioissa.

Luonnollisesti saamelaiset voivat vaikuttaa myös kunnan jäseninä, ja käyttää niitä vaikutusmahdollisuuksia, joita kuntalaki antaa kaikille kunnan jäsenelle yhtäläisesti, näiden etnisyyteen tai elinkeinoon katsomatta.

Lisäksi koltilla on oma kyläkokouksensa, jossa käsitellään esitykset ja lausunnot tämän erityisen saamelaisryhmän elinkeinoja ja elinolosuhteita koskevissa laajakantoisissa tai periaatteellisissa asioissa ja valitaan kolttaneuvoston jäsenet. (He, s.6)

Takaisin