Mitä on alkuperäiskansatutkimus?

Tällainen kysymys herää nyt kun Suomikin on ryhtynyt näkyvästi tukemaan ns. saamelaistutkimusta. Silloin kun tieteen piirissä vielä yleisesti puhuttiin alkuasukkaista ja primitiivisistä kansoista, alkuperäiskansatutkimuksella olisi tarkoitettu alkuperäiskansoihin kohdistunutta tutkimusta. Nykyään sillä kuitenkin tarkoitetaan nimensä mukaisesti tutkimusta, jota alkuperäiskansat tekevät itse. Sellaista tutkimusta tehdään tällä hetkellä kulloinkin kyseessä olevan alkuperäiskansan omista lähtökohdista ja omia tarkoituksia varten, kieltäytyen länsimaisen tutkimuksen kohteeksi asetettavasta näkökulmasta ja vuosisatoja kestäneestä esineellistävästä historiasta.

Maailmalla liikkuessani olen pannut merkille miten monia alkuperäiskansojen edustajia harmittaa, että länsimaiset tutkijat ja muut intellektuellit katsovat tietävänsä kaiken mikä heistä on mahdollista tietää niiden lyhyiden tapaamisten perusteella, joita heillä on ollut joidenkin heidän kanssaan. Myös alkuperäiskansojen pariin saapuneiden, hyvää tarkoittavien länsimaisten tutkijoiden ja projektityöntekijöiden ajatukset tutkimuksesta vapautuksen ja maailmanparantamisen välineenä heijastavat enimmäkseen ylhäältä alas ja länsimaista muualle maailmaan -ideologiaa. He ovat saattaneet tarttua alkuperäiskansojen elinolojen parantamisen tavoitteeseen omista lähtökohdistaan, kuvitellen alkuperäiskansat heikoiksi, avuttomiksi ja autettaviksi. Monelle saamelaisia tutkivalle suomalaiselle tutkijalle on sittemmin käynyt niin, että tutkimuksesta on saattanut tulla kolonisaation välikappale myös silloin kun sen tavoitteet ovat olleet näennäisesti täysin päinvastaiset.

Alkuperäiskansojen tekemän tutkimuksen juuret ovat 1960-luvulta lähtien vahvistuneissa itsemääräämisoikeutta tavoitelleissa omaehtoisissa liikkeissä. Oikeus omaan tietoon ja elämismaailmaan ja kulttuurin omaehtoiseen määrittelyyn muotoutuu näiden vastarintakamppailujen yhdeksi keskeiseksi ulottuvuudeksi, ja samalla tutkimus otettiin yhdeksi itsemääräämisoikeuden taistelukentäksi.

Alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuden korostamista ja varjelemista tavoittelevan tutkimuksen nähdään yleisesti jakautuvan neljään vaiheeseen; kolonisaatiosta vapautuminen, parantuminen, liikkeelle lähteminen ja laadullinen muutos. Nämä vaiheet kuljettavat kohti alkuperäiskansan itsemääräämisoikeutta, joka on edellytys niiden eloonjäämisen turvaamiselle, yhteisön toipumiselle ja omaehtoisen kehityksen turvaamiselle.

Tällaista taistelua käydään parhaillaan Ylä-Lapissa, jossa saamelaiskäräjät ei poliittisista syistä tunnusta viimeisimpiä tutkimustuloksia, jotka liittyvät Lapin asutushistoriaan. Poliitikkojen on kätevä torjua poliittisesti epämieluista tutkimustulokset vetoamalla siihen, että tutkimukset eivät edusta alkuperäiskansatutkimusta. Näin, vaikka kyseiset tutkijat ovat tehneet tunnollista työtä ja asiaankuuluvasti johtaneet päätelmänsä avoimesti esitellyn aineiston pohjalta. Tulokset suoralta kädeltä tyrmänneet, tieteilyä harrastavat saamelaispoliitikot eivät lainkaan häpeä vedota omiin tieteellisiin 'ansioihinsa', vaikka nämä ovat todellisuudessa jääneet vähintäänkin vaatimattomiksi.

Saamelaisten kohdalla alkuperäiskansatutkimus on eräänlaista "takaisin tutkimusta" eli paluuta johonkin minkä ajatellaan olleen saamenkansan kulttuuria. Koska tutkimusta kuitenkin harjoitetaan ja sen ohjaus tapahtuu osin etnonationalistisessa viitekehyksessä, tutkimukseen sisällytetään tai se tuottaa helposti myös sellaista, jota tutkija, hänen hengenheimolaisensa ja tutkimuksen tukijat haluavat tai toivovat olleen saamelaisen kulttuurin ilmauksia.

Alkuperäiskansojen jäsenten tekemässä tutkimuksessa kyseenalaistetaan lähtökohtaisesti tutkimuksen totutut tavat, kuten lukemisen ja kirjoittamisen keskeisyys ja länsimaisen maailmankuvan vakiintuneet ajan ja tilan käsitteet. Jotta alkuperäiskansojen tutkimukset olisivat uskottavia, tarvitsevat niiden tekijät yhteyksiä eri tieteen alueita edustaviin tutkijoihin. Esimerkeiksi saamelaisten tai inuittien lohenkalastuksen turvaaminen edellyttää että tiedetään miten tehokkaasti lohta kalastetaan lajin koko laajalla syönnös- ja kasvualueella Pohjois-Atlannilla. Ellei tätä tietoa ole, jää alkuperäiskansan oma tietämys olettamusten varaan.

Alkuperäiskansojen tekemä tutkimus kiistää näkemyksen tutkimuksesta länsimaisen tieteen yksinoikeutena ja korostaa tiedonhankintaa perinteisillä menetelmillä. On kuitenkin olemassa tieteenaloja, joissa tämän tieteeksi nostetun, sinänsä arvokkaan alkuperäiskansojen epistemologian rinnalle tarvitaan klassista akateemista tutkimusta, ellei muuta niin sitä täydentämään. Vaikka tämä hyväksytään, niin mistä löytyvät ne alkuperäiskansojen tutkijat, jotka todella hallitsevat akateemisen tutkimusperinteen mukaisen vakiintuneet tavat tehdä tutkimusta?

Akateemisen tutkimuksen vakiintunut käsitteistö on keskeinen tapa jäsentää maailman ymmärtämiseen ja muuttamiseen suuntautuvaa toimintaa. Tarve korvata se jopa shamanististen käytäntöjen puolelta lainatuilla menetelmillä voi ainakin osin selittyä sillä, että kyseisten alkuperäiskansatutkijoiden tai heidän tiedeyhteisöjensä oma käsitys akateemisen tutkimuksen olemuksesta on liian kapea ja jäykkä. Akateemiseen perinteeseen sisään oppiminen merkitsee vapaaehtoista alistumista tieteen piirissä yleisesti hyväksytylle perusajatukselle, jossa tutkimustulokset ovat todennettavissa ja tulokset alistetaan avoimesti koko tiedeyhteisön kritiikille. Tämä on varmasti mörkö ainakin sellaisen alkuperäiskansatutkijan silmissä, jonka tieteellinen mielikuvitus ei yllä heurististen hypoteesien ja tutkimusasetelmien luomiseen näissä muodollistetuissa puitteissa.

Eräät alkuperäiskansatutkimuksen harjoittajat ovat ottaneet asiakseen tehdä alkuperäiskansojen esitieteellisistä tiedonhankintamenetelmistä salonkikelpoisia akateemisissa tiedeyhteisöissä. Akatemiat eivät kuitenkaan ole olleet tästä lahjasta ja hyvästä sanomasta kovinkaan innostuneita siksi, että niiden oma tuhatvuotinen historia on tällaisista käsityksistä ja menetelmistä vapautumisen historia. Tästä osittaisesta torjunnasta johtuen alkuperäiskansatutkimuksella on taipumus muodostaa omia pieniä ja suojattuja tiedeyhteisöjään akateemisen tutkimuksen periferiassa.

Alkuperäiskansatutkijat korostavat mielellään. että alkuperäiskansojen epistemologia edustaa tieteen murrosta, aivan uuttaa paradigmaa. Itse näen siinä sekä esitieteellisen tiedostamisen että New Age -tyyppisen romanttisen henkitieteen aineksia. Jos haluaa suhteuttaa ilmiön vallitseviin paradigmoihin, voisi nähdä jonkinlaisen jatkumon jonka yhdessä päässä on perinteinen akateeminen tutkimus, sen ulkolaidassa hermeneuttinen paradigma ja sen ulkoreunassa alkuperäiskansatutkimus, jonka eräitä ilmentymiä ilkeämielinen ja rasistinen akateemisen koulukunnan edustaja voisi pahimmillaan luonnehtia mumbo-jumboksi. Tämä ei toki ole ainoa malli jolla asetelmaa voi jäsentää.

Vaikka peräänkuulutankin kriittisyyttä myös alkuperäiskansatutkimuksen arvioinnissa, minulla ei ole tarvetta tyrmätä tätä tutkimussuuntaa kokonaan. Päinvastoin uskon, että soveltuviin kohteisiin viisaasti käytettynä nämä menetelmät voivat olla hyvinkin hedelmällisiä.

Etnisille ja statuksettomille saamelaisille alkuperäiskansatutkimuksesta on hyötyä jos sitä tehdään näissä yhteisöissä toimintatutkimuksena eli vapauttavan tutkimuksen kaltaisin lähestymistavoin. Tällaisen tutkimuksen keinoina saattavat olla tarinan kerronta, yhteisen kulttuurinperinnön kartoittaminen, muistelut ja vaikkapa inarinsaamelaisten kielen elvyttäminen, historian kriittinen tarkastelu ja tulevaisuuden hahmottelu. Saamelaismääritelmää koskevaa kiistaa tarkastellaan paikallista näkökulmasta ja pyritään etsimään paikalliskulttuurin kannalta kestävä vaihtoehto. Tutkimusta tekevät paikalliset ihmiset itse tai yhdessä tutkijan kanssa.

Saamelaiskäräjien metodeilla, eli pakottamalla, asioihin ei saada yhteistä näkemystä aikaan. Tällä hetkellä saamelaisten ja alueen polttavimmat, toisiinsa kytkeytyvät ongelmat koskevat talouskysymyksiä ja ihmisten yhdenvertaisuutta. Ongelmat ovat kärjistyneet saamelaiskäräjien harjoittaman politiikan seurauksena. Saamelaisten asiaa ei kuitenkaan voi irrottaa muusta väestöstä ja yhteiskunnallisista olosuhteista irralliseksi saarekkeeksi. Niinpä eri vaihtoehtojen tärkein kysymys on miten samoissa yhteisöissä asuvien saamelaisten ja muiden ihmisten väliset normaaliolosuhteet turvataan ja toteutetaan käytännössä. Alkuperäiskansatutkimus voisi auttaa asiaa jos tutkijat uskaltavat olla riittävän rehellisiä itselleen, tutkimuskohteilleen ja sille alkuperäiskansalle, joka odottaa heidän tuloksiaan kuin nousevaa kuuta ja koittavaa päivää.