Suomessa on toisen maailmansodan jälkeen tehty monia esityksiä saamelaisten maa- ja vesioikeuksien järjestämiseksi. Erityisesti 1990-luvulta lähtien asia on noussut ajankohtaiseksi kansainvälisen työjärjestön lLOn yleissopimuksen ratifioinnin yhteydessä. Yleissopimukseen liittyviä kysymyksiä on viime vuosina pohjoismaissa käsitelty varsin laajasti, esim. Ruotsissa selvitysmiehen raportissa, Norjassa raporteissa NOU 1997:4 ja 5 ja Jebens (1999) (osittain päivitetty versio täällä). Suomessa Vihervuoren (1999) lisäksi Myntti (1997) ja Vaasan hovioikeuden presidentti Rintala (1998) ovat tarkastelleet yleissopimuksen ratifiointiin liittyviä kysymyksiä. Myös maaherra Hannele Pokan johtamassa työryhmässä selviteltiin ratifiointiin liittyviä edellytyksiä.

Viimeisin esitys ILOn sopimuksen ratifioimiseksi annettiin marraskuun lopussa 2014. Yleissopimusten edellytysten kattava tosiseikasto on esitetty valtion rahoittamassa maaoikeustutkimuksessa eduskunnan vaatimuksesta:

Lapinmaan maaoikeudet. Yhteenveto ja tiivistelmä Lapinmaan maaoikeudet -tutkimuksesta, Edita 2006, Oikeusministeriön julkaisuja 2002-2009, 2006:8, ISSN 1458-6444

Herää kysymys onko oikeusministeriö osannut tai edes halunnut itse tilaamiensa tutkimusten tuloksia. Se, että jo vanhentuneiksi osoittautuneiden tutkimusten tekijä "teilaa" saamelaiskäräjien tilaamissa lausunnoissa ja lehtien palstoilla uudempien tutkimusten tulokset ja siinä samassa niiden tekijät epäpäteviksi, ei vielä oikeuta oikeusministeriötä sivuuttamaan ajankohtaisen tutkimustiedon vedoten siihen että "Tutkimuksista ja tutkimustuloksista esitettiin ristikkäisiä näkemyksiä." (lainaus HE 264/2014). Päätöksiä voidaan perustaa tutkimustietoon, ja näin tuleekin tehdä. Päinvastainen suunta edustaa menneisyyden ja nykyisten tosiasioiden manipulointia. Oikeushistoriallisista asioista ei voi sopia eikä tehdä kompromisseja. Mistä sitten on kysymys? Seuraava tiivistelmä ILOn alkuperäiskansojen käsikirjasta vastaa osittain siihen.

Hallitusten on tunnustettava alkuperäis- ja heimokansojen erityinen ja kollektiivinen suhde maihinsa (maa on myös monelle alkuperäis- ja heimokansalle merkittävä osa identiteettiä). Alkuperäis- ja heimokansan yhteisöllisyys on maanomistusasioissakin lähtökohtana. Maaoikeudet ovat perusta alkuperäis- ja heimokansoille heidän oman elämänmuodon jatkumiseksi. Hallitusten on tunnustettava alkuperäis- ja heimokansan omistus- ja hallintaoikeus maahan, jolla he ovat perinteisesti käyttäneet toimeentulonsa hankkimiseen ja perinteisten tapojensa ylläpitämiseen. Hallitusten tulee yksilöidä alkuperäis- ja heimokansojen maat ja turvata omistus- ja hallintaoikeus järjestelmällä, lailla, jossa määritellään rangaistus luvattomasta tunkeilusta alueelle sekä määritellä menettelytavat, joilla ratkaistaan maaoikeudet. Samoin hallitusten tulee turvata alkuperäis- ja heimokansojen oikeudet alueidensa luonnonvaroihin, oikeudet osallistua niiden käyttöön, hallintoon ja säilyttämiseen, on myös taattava täydellinen korvaus aiheutetusta vahingosta.

Samalla on aiheellista huomauttaa, ettei Euroopassa ole todettu olevan alkuperäisheimoja. Alkuperäiskansan määritelmä edellyttää yleissopimuksessa tiettyä alhaista kehitysasetta ja kansan omien instituutioiden edes osittaista säilymistä, mitä koskeva olosuhdeanalyysi on Lapin osalta tekemättä. Tässä yhteydessä olisi osattava erottaa säilyneet perinteiset instituutiot elvytetyistä. Jos elvytetyille instituutioille, kielelle ja muille kulttuurin ilmentymille annetaan painoarvo, sama on tehtävä kaikkien niiden väestöryhmien kohdalla joiden alkuperäiskansa-aseman tunnustaminen tulla kysymykseen.

Lisäksi alkuperäiskansan määritelmä ILO-sopimuksessa tarkoittaa kolonisaatiota ja siirtomaavaltaa, jota ei Lapin osalta ole todettu tapahtuneeksi sellaisessa laajuudessa ja sellaisin muodoin, että se vastasi niitä olosuhteita joita ajatellen ILO-sopimus luotiin ja joiden korjaamiseksi se on tarkoitettu. Esimerkiksi kieleen kohdistuneet integrointitoimet ovat tosiasia ja ilmentymä pääväestön kulttuurin dominanssista, mutta eivät vielä siirtomaasorrosta. Kolonisointi on ollut kaksitahoista. Suomalaisperäiset siirtolaiset nousivat ylämaihin ja perustivat uudistiloja, mutta yhtä lailla saamelaiset ja lappalaiset antoivat muodostaa sukumailleen tiloja suojatakseen oikeuksiaan näitä uudisasuttajia vastaan.

Saamelaiset, lappalaiset ja suomalaiset uudistilalliset joutuivat elämään koko lailla samanlaisten elinehtojen mukaan, ja voidaan sanoa heidän kaikkien edustaneen vähäväkistä kansaa suhteessa pappeihin, virkamiehistöön ja sen kaltaisiin - joilla heilläkin elämä pohjan perukoilla saattoi olla vaativaa ja koville ottavaa. Saamelaisten, lappalaisten ja suomalaisperäisten uudistilallisten välillä oli toki taloudellisia ja sosiaalisia erojakin, yksilöiden ja sukujen välillä. Oli pororikkaita ja köyhiä saamelaisia, oli hyvin toimeen tulevia uudistiloja joissa ahkerasti harjoitettu kalastus, maatalous ja sivuelinkeinot antoivat riittävästi leipää, mutta oli myös toimeentulon äärirajoilla kamppailevia suomalaisperäisiä perheitä, joiden tilana oli vaatimaton metsätorppa. Lappalaiset ylsivät harvemmin taloudelliseen ja sosiaaliseen yläkastiin, ja jos ylsivät, menestyvän tilan omistaminen tiesi yleensä suomalaistumiseen vetävää kehitystä.

Vaikka pääväestöä edustavat, vahvan maataloususkon leimaaman aikakauden virkamiehet eivät kaikilta osilta täysin ymmärtäneet alkuperäisväestön elinkeinoja, niiden ehtoja ja arvoa, saamelaisia ja lappalaisia ei ainakaan Suomen puolella ole sorrettu avoimesti esimerkiksi oikeuslaitoksen toiminnassa. Sellaisen menneisyyttä tai nykyisyyttä koskevan kuvan loihtiminen, jonka mukaan saamelaiset olisivat sorrettu ja täysin oikeudeton kansa, on yksinkertaisesti propagandan harjoittamista.

Suomen olosuhteisiin tämä alkukantaisissa oloissa ja alistetussa asemassa elävien alkuperäis- ja heimokansojen tueksi tarkoitettu sopimus istuu ilmeisen huonosti jo senkin vuoksi, että valtaosa Suomen saamelaisista saa toimeentulonsa ns. saamelaiselinkeinojen ulkopuolelta ja valtaosa saamelaisista asuu muualla Suomessa.

ILO-sopimuksen 14. artikla koskee maiden omistusoikeutta. Siinä todetaan mm. että maiden omistus- ja käyttöoikeus on täydellinen tapauksissa, joissa maaoikeudet ovat alkuperäis- ja heimokansojen perinteisiä ja luovuttamattomia oikeuksia. Samoin sopimus vaatii, että oikeudet ovat toteen näytetyt siitä saakka, kun ne ovat syntyneet.

Tältä osin tutkimustietoa asian ratkaisemiseksi on riittävästi. Suomessa ei ole todettu vallinneen historiassa kollektiivista omistusta tehtyjen maaoikeustutkimusten perusteellisen arvion mukaan. Se että "saamelaisten kollektiivisen maanomistuksen" aikoinaan "löytänyt" tutkija protestoi julkisuudessa nuoremman tutkijapolven tuloksia vastaan on inhimillisesti katsoen ymmärrettävää, mutta loukattu tukijan itsetunto ei ole tieteellinen argumentti (Korpijaakko, Kaisa: Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa: Oikeushistoriallinen tutkimus Länsi-Pohjan Lapin maankäyttöoloista ja -oikeuksista ennen 1700-luvun puoliväliä. Väitöskirja. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1989. ISBN 951-640-440-5.) Tieteen eteenpäinmeno ei ole estänyt saamelaiskäräjiä vetoamasta juuri näihin vanhentuneisiin tutkimuksiin ja saman tutkijasukupolven lausuntoihin tarkoituksena mitätöidä tuoreemmat tieteelliset tulokset.

Sopimus koskee alkuperäis- ja heimokansojen mahdollisuutta mahdollisimman paljon vaikuttaa elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Tässä tarkoituksessa hallitusten on osoitettava keinot ja varat. Terveydenhuollon ja koulutuksen järjestäminen tulee suunnitella ja toteuttaa alkuperäis- ja heimokansojen kulttuurin, elämäntavan mukaisesti. Hallitusten on taattava, että alkuperäis- ja heimokansat ovat täydellisesti ymmärtäneet yhteistyössä suunnitellut kehitystoimenpiteet, jotka vaikuttavat heidän elämänmuotoonsa, sosiaaliseen ja taloudelliseen järjestelmäänsä, ansiotuloon ja työtilaisuuksiin ja työmahdollisuuksiin.

Suomessa viime vuosina harjoitetun saamelaispolitiikan kulmakivenä on ollut heinäkuussa 1995 voimaan astunut perustuslain säännös, jonka mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana on "oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan". Sen sijaan, että olisi paneutunut saamenkielen ja saamelaiskulttuurin aseman parantamiseen, saamelaiskäräjät on tulkinnut Eduskunnan tarkoittaneen perustuslain maininnalla saamelaisalueen maanomistuksen ja elinkeino-olojen radikaalia muuttamista siten, että ensisijainen oikeus käyttää maata ja vettä ns. lappalaiselinkeinojen harjoittamiseen olisi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityillä saamelaisilla, eikä muulla paikallisella väestöllä. Erityisesti on huomattava, että saamelaiskäräjät ei lue etuoikeutettuihin saamelaisiin lappalaisia, joilla kuitenkin on yksiselitteisen asutus- ja oikeushistorian mukaiset oikeudet maahan. Tähän voisi lisätä, että nämä oikeudet lappalaisille kuuluvat myös ILO-sopimuksen perusteella. Haluan korostaa, että väestöryhmiä erottelevaa etnistä politiikkaa ajaa nimenomaan saamelaiskäräjien johto, eivät lappalaiset. Todellisuudessa onkin usein kyse verisukulaisista, joista toiset on hyväksytty saamelaisiksi, toiset ei.

Maanomistus- ja käyttöoikeuskysymyksiin liittyy myös oikeusministeriön asettaman selvitysmiehen toimeksianto. Väitettyä kollektiivista omistusoikeutta ei ole tutkimuksessa voitu verifioida, eikä valtio muutenkaan ole sellaista tunnustanut tai voinut tunnustaa, semminkin kun valtio ei ole kyennyt näyttämään omia laillisia saantojaan Lapissa oleviin maihinsa.

Syksyllä 1999 valmistui oikeusministeriön asettamalta selvitysmies Vihervuorelta ehdotus saada saamelaiskysymykseen sen tasoinen ratkaisu, että Suomella olisi edellytykset ratifioida ILOn alkuperäis- ja heimokansojen oikeuksia koskeva yleissopimus. Kyse on mm. alkuperäiskansan omistus/hallintaoikeudesta asuinalueensa maihin ja vesiin. Selvitysmies ehdotti tämän pitkään hiertäneen ongelman ratkaisuksi erityisen maaoikeusneuvoston perustamista. Neuvosto olisi koostunut neljästä saamelaiskäräjien ja neljästä saamelaisalueen kuntien nimeämästä jäsenestä. Puheenjohtajan neuvosto valitsisi keskuudestaan ja esittelijänä toimisi "saamelaiskäräjien osoittama saamelaiskäräjien palveluksessa oleva henkilö". Samantapaiseen lopputulokseen päätyi Pokan toimikunta.

Käytännössä maaoikeusneuvosto olisi pitkälti päättänyt mitä saamelaisalueen ns. valtionmailla olisi saanut tehdä ja mitä ei. Ehdotus tehtiin täysin irrallaan maaoikeustiedosta, valtion omistusten alkuperäisyydestä ja lappalaisten oikeusasemasta. Myöskään tietoa Norjan mallin ongelmista ei ollut. Norjassa maakysymyksen ratifiointi kesti yli 15 vuotta, jona aikana tehtiin laajoja selvityksiä mm. sopimuksen mahdollisista vaikutuksista. Tämän lähetteen liitteenä tuon esille lisää seikkoja, jotka osoittavat mistä kaikesta on kysymys

Suomen saamelaisväestö on jo pitkään elänyt täysin tasavertaisessa asemassa valtaväestön kanssa, käytettiinpä sitten mittarina taloudellista, yhteiskunnallista tai oikeudellista asemaa. Tässä tilanteessa sellaisten saamelaisten nostaminen erityisasemaan, joilla on kielelliset yhteyden kolmen tai neljän sukupolven taakse loukkaisi erityisesti alueella yhtä pitkään tai pitempään asuneiden lappalaisten oikeuksia, joilla varsin monella näyttää olevan asiakirjanäytöt oikeuksistaan Näin ollen ILOn yleissopimuksen ratifioiminen selvitysmiehen ehdotusten pohjalta olisi omiaan lisäämään eriarvoisuutta, ei vähentämään tai poistamaan sitä kuten tarkoitus oli.

Tähän mennessä ei ole pyritty arvioimaan asiakirjojen perusteella, kenelle maihin ja vesiin liittyvien oikeuksien saamelaisten kotiseutualueella eri vuosisadoilta katkeamattomana historiallisena tapahtumaketjuna ja käytäntönä tulisi kuulua. Tämä oikeuspohja on sivuutettu, keskittyen perustelemaan lukuisia muutosesityksiä eri lakeihin ainoastaan alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILOn yleissopimusta tulkiten, ikään kuin Ylä-Lapin väestön kohdalla olisi kyse oikeudellisesta tyhjiöstä ja väestöstä jolta puuttuu kirjoitettu historia, asiakirjanäytöt ja ylipäätänsä sivistysvaltioiden käsitys sivilisaatiosta.

Suomessa ns. lappalaiselinkeinoista puhuttaessa on selvennykseksi todettava, että niitä harjoittavat saamelaisten lisäksi myös samojen sukujen suomenkieliset jälkeläiset. Norjassa ja Ruotsissa porotalouden harjoittaminen poikkeaa suomalaisista oloista. Syy siihen löytyy Suomen pohjoisen osan asuttamisesta: saamelaiset, ns. metsälappalaiset ja suomalaiset talonpojat ovat asuttaneet saamelaisalueen erämaita yhdessä ainakin 1500-luvulta alkaen. Porosaamelaiset muuttivat Norjasta ja Ruotsista Suomen alueelle 1820-1930 välisenä aikana, pääosin kaudella 1864-1910.

Myös elinkeinot ovat edelleen samoilla alueilla yhteisiä. Näin ollen tuntuu vaikealta asettaa pelkästään kieliperusteen nojalla lappalaisten yksi ryhmä (saamenkielinen) parempaan asemaan samalla alueella vakinaisesti asuvaan toiseen lappalaisryhmään (suomenkieliseen) nähden. Vielä heikommalta kieliperuste tuntuu, kun ottaa huomioon että saamelaisista vain osa hallitsee saamenkielen. Eri elinkeinojen harjoittamista ja elinkeinojen kehittämismahdollisuuksia ei voida siten siirtää yksinomaan saamelaisrekisteriin merkittyjen henkilöille. Tätä ei ILOn yleissopimuskaan edellytä.

Selvyyden vuoksi on edelleen mainittava, että saamelaisten lisäksi porotaloutta ja muita lappalaiselinkeinoja ovat harjoittaneet perinteisesti myös alueella asuneet suomalaiset ja ns. verolappalaisten suomenkieliset jälkeläiset, joita saamelaiskäräjät ei tahdo hyväksyä vaaliluetteloonsa. Norjasta on lähinnä 1800-luvun puolivälin jälkeen saapunut porosaamelaisia Inarin, Sodankylä ja Enontekiön kuntien pohjoisosiin, joita ovat asuttaneet em. kuntien alueita asiakirjojen mukaan yhdessä siellä ennestään asuneiden saamelaisten kanssa ja etelämpää saapuneiden suomalaisten kanssa.

Pidänkin varsin arveluttavana sitä, että maahan ja veteen liittyvät oikeudet järjestettäisiin pelkän ILOn yleissopimuksen nojalla ottamatta huomioon olemassa olevat asiakirjanäytöt. Tällöin oikeuksien jaon perusteena olisi vain pelkkä kieli, eivät historialliset oikeudet. On pantava merkille, että yleissopimus ei käsittele lainkaan kieltä alkuperäiskansan tunnusmerkkinä. Tämä ennen kaikkea siksi, että kielen vaihtuminen ja oman kielen menettäminen on enemminkin ollut sääntö kuin poikkeus kolonialismin luomissa olosuhteissa.

Hallituksen ehdotus ILOn sopimuksen ratifioimiseksi onkin synnyttänyt tilanteen, jossa samoja elinkeinoja harjoittaneet ja alueella osittain saamelaisia kauemmin asuneet lappalaiset joutuvat tällä hetkellä kamppailemaan omista oikeuksistaan niin maahan vuoden 1852 jälkeen tulleiden saamelaisten jälkeläisiä kuin nämä erityisasemaan nostanutta Suomen valtiota vastaan.

Kaiken kaikkiaan ILOn yleissopimuksen ratifioinnin avainkysymyksiä on ennen muuta oikeushistoriallisia ja oikeushistoriallisten seikkojen (= lapinkyläjärjestelmä) soveltaminen tämän päivän monitahoiseksi kehittyneessä oikeusjärjestyksessä ja yhteiskunnassa. Tämä vaatii seikkaperäisen valmistelun ja esitysten kaikkien vaikutusten selvittämisen. Niinpä ainoa oikea ja kestävä peruste on historiallinen jatkuvuuden ja todellisen asutus- ja periytymishistorian tunnustaminen.

Saamelaiskäräjien eduskunnalle vuodesta toiseen esittämät perustelut ovat perustuneet virheelliseen käsitykseen; saamelaiseen kulttuuriin ei ole todettu kuuluvan maaoikeuksia ja elinkeinoja. Uusin maaoikeustutkimus on osoittanut muun ohessa, etteivät oikeudet ole olleet kollektiivisia (Enbuske).

Sellaista historiaa, jota voitaisiin pitää edellytyksenä maankäyttöä koskevan lainsäädännön muuttamiseksi saamelaiskäräjien haluamalla tavalla, ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tämä ratkaiseva puute tekee käräjien vaatimuksista käyttökelvottomia. Mikään kansainvälinen yleissopimus tai muu teksti ei voi olla laillisena perusteena kenenkään uusille oikeuksille toisten lailliset oikeudet syrjäyttäen.

Saamelaiskäräjien sitkeästi ajamaa kollektiivista maanhallintaa ei voida perustaa yksityisille oikeuksille eikä se voi olla minkään perusoikeuden mukaista. Mikään kansainvälinen sopimus tai perustuslain säännös ei oikeuta maanhallintamallien rakentamista toisten oikeuksien varaan, varsinkin kun näistä on tutkimus- ja muita asiaan liittyviä selvityksiä käytettävissä. Hallituksen asia on perustaa esityksensä nämä oikeudet tunnustaen, eikä sivuuttaen.

Voimassa olevan valtiosääntömme mukaan voimassa olevaa oikeutta ja omistusta koskevat riidat ratkaistaan tuomioistuimessa. Edes Eduskunta ei voi ratkaista vireillä olevaa omistuskiistaa tavallisella lailla. Näin ollen, jos valtion omistus maihin saamelaisalueella halutaan kiistää, kiista on ratkaistava tuomioistuimessa. Ennen kuin edes harkitaan sovittelijan asettamista, on tiedettävä, mistä on kysymys.

Lopuksi muistuttaisin siitä, että Suomella ja Ruotsilla on pitkä yhtenäinen historia ja asiakirjat aina vuoteen 1812 asti. Toivottavaa olisi, että tällainen selvitystyö voitaisiin tehdä yhteistyössä, jotta saisimme turvatuksi sen, että kenenkään perustuslaillisia ja ihmisoikeuksia ei loukattaisi sen enempää Suomessa kuin Ruotsissa (esim. liite tuomiokirja). Tällainen selvittelytyö ei loukkaa eikä huononna myöskään saamenkielisten oikeuksia ja mahdollisuuksia harjoittaa lappalaiselinkeinoja.

Mitä tulee hallituksen ja Saamelaiskäräjien yhteiseen, ILO-sopimuksen ratifiointiasiakirjoihin liitettäväksi tarkoitettuun selitysasiakirjaan, katson että sen kansainvälisoikeudellinen merkitys on siinä määrin kiistanalainen ja kyseenalainen, että eduskunta ei voi perustaa ILO-sopimuksen ratifiointia sen varaan. Hallitus ilmoittaa selitysosan syntyneen tasavertaisessa ja aidossa neuvottelussa, mutta saamelaiskäräjien puheenjohtaja on ilmoittanut sen syntyneen valtion vahvan painostuksen tuloksena. Saamelaiskäräjien puheenjohtajan mukaan valtio asetti selityksen hyväksymisen olevan ehto sille että hallitus esittää ILO-sopimuksen ratifiointia koskevan ehdotuksen eduskunnalle. Näin ollen voisi puhua jopa kiristyksenomaisesta painostuksesta, joka ei millään tavoin vastaa ILO-sopimuksen kansallisvaltion ja alkuperäiskansan neuvottelusuhteille asettamia vaatimuksia.

Katson, että Suomen valtiolla ei ole oikeutta ajaa läpi tällaista varauman tunnusmerkit täyttävää selitystä eli julistusta ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin yhteydessä, ja ettei saamelaiskäräjillä toisaalta ole mandaattia luopua alkuperäiskansoille kuuluvista maaoikeuuksista. ILO-sopimuksen artikla 14 on keskeinen sopimusartikla, jonka soveltamisen Suomen kansallisiin olosuhteisiin tulee perustua olosuhde- ja seuraamusanalyysiin, olemassa olevien, asiakirjoihin kirjattujen oikeuksien perinpohjaiseen selvittämiseen ja loukkaamattomuuteen, valtion maanomistuksen perusteiden selvittämiseen ja syrjimättömyyteen.

Edellä olevan perusteella näkemykseni on, että eduskunnan ei tule hyväksyä hallituksen esitystä ILO-sopimuksen ratifioimiseksi, vaan asia on palautettava uuteen, perusteelliseen ja laajaan käsittelyyn, jotta ne ratkaisut, joihin mahdollisesti tulevaisuudessa päädytään, on vahvasti ankkuroitu Lapin kaikkien väestöryhmien hyväksyntään ja oikeudentuntoon, sekä Suomen perustuslain kallionlujaan pohjaan.

Lähteitä:

Vihervuori, P., Maahan,veteen ja luonnonvaroihin sekä perinteisiin elinkeinoihin kohdistuvat oikeudet saamelaisten kotiseutualueella, ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen edellyttämät saamelaisten maahan ja vesiin kohdistuvia oikeuksia koskevat muutosehdotukset, 1999

Myntti, K., Suomen saamelaisten yhteiskunnallinen osallistuminen ja kulttuuri-itsehallinto. Raportti Oikeusministeriölle, osa I. OM, lainvalmisteluosaston julkaisu 2/1997, Helsinki, 1997

Rintala, E., Lausunto saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmästä, Helsinki, 1997