Johdanto

Kataisen hallituksen eräänä tavoitteena on ILO-sopimuksen ratifiointi. Tämä edellyttää arviota saamelaisten ja alueella asuvien muiden ihmisten nykyhetken tilanteesta maanomistuksen ja asumisolosuhteiden kannalta. Yritän seuraavassa hahmottaa tätä.

Aikaisemmin maaoikeuksien järjestämiseksi on ehdotettu Saamelaiskäräjien yhteydessä toimivaa maaoikeusneuvostoa, jossa olisi sekä saamelaisten, että kuntien edustus. Saamelaiskäräjät on puolestaan vaatinut että kaikesta valtion maiden käytöstä päättäisi yksin Saamelaiskäräjät. Lisäksi tulot maankäytöstä tulisi käräjien mallissa ohjata saamelaisille ja saamelaisalueen kunnille. Valotan seuraavassa myös ongelmia, joita maaoikeuksien hallinnan siirtämiseen liittyy Saamelaiskäräjien vaatimalla tavalla.

Katsaus nykytilaan

Tähän mennessä valtio on lukuisten lakien nojalla tukenut saamelaisia ja heidän asuinpaikkojensa säilymistä. Useimmiten saamelaiset ovat saaneet valita itse asuinpaikkansa. Näitä lakeja ovat olleet mm. asutusplakaatti (1695), lapin maan asutuslaki (1749), metsäasetus (1851), julistus kruunun maista ja metsistä (1877), laki uudis- ja viljelytiloista (1892), asutuslaki (1922), verolle panolaki (1925), maanhankintalaki (1945), kolttalaki (1955), maankäyttölaki (1958), koltta- ja maanjärjestely (1969), kolttalaki (1984), korjattu kolttalaki (1973), allasevakkojen laki (1963), porotilalaki (1969), luontaiselinkeinolaki (1984), uusittu kolttalaki (1995).

Valtio on siis jo edellä mainittujen lakien nojalla poistanut ILO:n sopimuksen tiellä olevia ratifiointiesteitä. Kun n. 10 % saamelaisista saa leivän perinteisistä saamelaiselinkeinoista ja n. 40 % saa yhteiskunnan tulonsiirtoja (työttömyyspäivärahat, eläkkeet jne.) joudutaan kysymään mihin tarvitaan enää ILO sopimusta "huolehtimaan" saamelaisten taloudellisesta toimeentulosta.

Nykyinen laki Saamelaiskäräjistä velvoittaa viranomaiset neuvottelemaan saamelaiskäräjien kanssa toimenpiteistä, jotka koskevat mm. saamelaisalueen yhdyskuntasuunnittelua, valtionmaiden käyttöä, kaivostoimintaa, saamen kielen kouluopetusta sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämistä.

Ongelmat porotalouden kannalta

Maaoikeustilanteen muuttamisen eräs keskeinen perustelu on poronhoidon kulttuurillinen merkitys saamelaisille ja saamelaisen poronhoidon turvaaminen. Nykyinen suurporonhoito on saapunut Suomeen vasta 1800 luvulla ja on siten melko tuore ilmiö. Porotalouden merkitys alueen alkuperäisen väestön kulttuurille ei ole ollut aina niin merkittävä kuin on annettu ymmärtää.

Saamelaisilla on 300 porotilaa, joiden avustusprosentti on 90. Valtio on satsannut pelkästään porotilalailla merkittävästi porosaamelaisten asuntolojen parantamiseen. Lisäksi on säädetty luontaistilalaki ja kolttalaki, joiden nojalla saamelaiset ovat saaneet tukea elinkeinojensa harjoittamiseen. Voidaan siis sanoa, että saamelaisporonhoito on jo nyt varsin turvattu elinkeino.

Perusteluna maaoikeusvaatimuksille on esitetty myös sitä, että saamelaisporotalouden heikko kannattavuus johtuu muista maankäyttömuodoista. Tosiasiassa kannattavuusongelmien taustalla on ennen kaikkea poronomistuksen sirpaloituminen, jonka keskeinen oire on jatkuva ylilaidunnus; laidunmaiden kuluminen liian suurten poromäärien johdosta.

Esitetty maaoikeusmalli asettaa saamelaiset ja muut poronhoitajat eriarvoiseen asemaan ja heikentää merkittävästi paliskuntien ja niiden jäsenten oikeuksia. Esimerkiksi siten, että saamelaisrekisteriin kuulumattomat saisivat hoitaa poroja vain siinä palkisessa, jonka alueella asuvat. Tämä on ongelmallista mm. Hammastunturissa, Vätsärissä, Mutusjärvellä ja käsivarressa. Käräjien mallissa tällaisten poroponhoitajien olisi saatava lupa harjoittaa poronhoitoa Saamelaiskäräjiltä.

On selvää, että maaoikeusmalli johtaisi ristiriitoihin eri väestöryhmiä edustavien poronhoitajien välillä. Miten poronhoitolain mukaiset tehtävät jatkossa hoidettaisiin sellaisissa paliskunnissa, joissa on paljon ei-saamelaisia poromiehiä?

Saamelaiskäräjien päätöksetekoon perustuvan järjestelmän ongelmat

Keskeinen rooli maaoikeuksien järjestämisessä on erilaisissa esityksissä varattu Saamelaiskäräjien yhteydessä olevalle elimelle, joka vastaisi valtionmaiden maankäytöstä. On kuitenkin täysin epäselvää mikä oikeushenkilö tällainen elin olisi. Perinteistä lapinkylää se ei voi edustaa, koska sen kokoonpano ei perustu lainkaan lapinkylien perintöosakkuuteen. Tässä yhteydessä on korostettava, että oikeussubjektiuden luonteella on keskeinen merkitys. Se on avainasemassa arvioitaessa miten muut lait soveltuvat lapinkylän toimintaan.

Saamelaiskäräjät haluaisi edustaa itsehallintoviranomaista tai -yhteisöä. Mutta voiko se sen poliittisen luonteen vuoksi olla kumpaakaan? Olisiko kyseessä viranomainen, itsehallintoviranomainen vai yksityisoikeudellinen elin?

Viranomaiselle kuuluu yleensä toimivallan käyttö virkavastuullisesti. Toimivallan käyttö on oikeusvaltiossa viranomaistoimintaa sen vuoksi, että toimivallan nojalla päätetään kansalaisten asioista oikeudellisesti sitovalla tavalla. Kaavailtu hallintomalli tulisi päättämään monista sekä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvien ihmisten että siihen kuulumattomien ihmisten asioista. Toisaalta selvitysmies Vihervuoren esittämässä mallissa esitetty valitusmenettely tekisi kyseisestä elimestä vahvan, koska vain päätöksentekoon liittyvästä prosessista voisi valittaa. Ei esimerkiksi siitä, että elin olisi harjoittanut esim. syrjintää epäämällä lappalaiselta elinkeinonharjoittamisen entisillä perintömaillaan.

Oikeussubjektiuden ohella on selvitettävä, mikä on hallintoa ja päätöksentekoa koskevien asioiden oikea säädöstaso. Näin laajamerkityksellisen ja vahvaa itsehallinnollista valtaa omaavan elimen osalta on välttämätöntä, että sen tehtävät ja toimivalta säädetään riittävän yksityiskohtaisesti ja yksiselitteisesti.

Saamelaiskäräjät tai sen yhteydessä toimiva elin kunnallisen itsehallinnon kannalta

Saamelaiskäräjille annettava valta vaikuttaa toteutuessaan kuntien ja niiden asukkaiden oikeusasemaan. Nykyisin kunnat vastaavat merkittävässä määrin maankäytön suunnittelusta ja kaavoittamisesta. Jos Saamelaiskäräjistä tulisi maankäytöstä päättävä elin, olisi kyseessä valtava mullistus nykyjärjestelmään. Käräjät arvioisi maankäyttöä lähinnä siltä kannalta haittaako se perinteisten saamelaiselinkeinojen harjoittamista.

Erilaisten rajoitteiden lisääminen maankäyttöön voisi aiheuttaa arvaamattomia hankaluuksi. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa muu kuin saamelainen hakee rakennusluvan, saa sen, mutta tilaa ei saa luovuttaa muille kuin saamelaiselinkeinojen harjoittajalle. Tai tilanne, jossa tontin maanvuokrasopimuusta ei uusita. Jääkö se osaksi saamelaisyhteismaata kiinteistöineen? Epäilemättä mahdolliset rajoitukset maankäytölle laskisivat maan arvoa ja vaikeuttaisivat kaupankäyntiä.

Kunnallisen itsehallinnon kannalta maankäytöstä päättävä uusi taho olisi merkittävä muutos. Ongelmia saattaa syntyä siitä, että vain yksi saamelaisalueen kunnista on saamelaisenemmistöinen ja saamelaiskäräjät turvaa itsehallinnollisia erityisoikeuksia vain saamelaisille. Selvitysmies Wirilanderin lausunnon perusteella Saamelaisten itsehallinnolle ei ole samalla tavoin perustaa valtiosäännössä kuin kunnalliselle itsehallinnolle. Tästä seuraa että, jos luodaan vahva itsehallinto saamelaisille ja samalla rajoitetaan joidenkin kuntien ja kansalaisten omaisuuden ja oikeuksien käyttöä, kyseessä on perustuslakikysymys.

Ristiriita lappalaisten oikeuksien kanssa

Maaoikeuksien järjestäminen siten, että Saamelaiskäräjät tai sen yhteydessä oleva elin päättäisi valtion maiden käytöstä saamelaisalueella loukkaa pohjoisten ihmisten tasavertaisuutta. Erityisesti saamelaisrekisteriin kuulumattomat alueen alkuperäistä väestöä edustavat lappalaiset joutuisivat eriarvoiseen asemaan, sillä jopa he joutuisivat anomaan Saamelaiskäräjiltä lupaa elinkeinojensa harjoittamiseen, rakentamiseen ja kulkemiseen.

Jos luontaiselinkeinojen harjoittamisesta saamelaisalueella päättää Saamelaiskäräjät seurauksena tulee olemaan näiden elinkeinojen loppuminen muiden kuin saamelaisrekisteriin kuuluvien osalta. Myös ei-poronhoitajasaamelaiset, joita on huomattava määrä, saattaisivat menettää nykyiset laajemmat oikeudet kalastukseen, metsästykseen, ja moottorikelkkailuun alueen paliskunnissa.

Maaoikeuksien siirtäminen Saamelaiskäräjien hallintaan tarkoittaisi alueen asukkaiden nykyisten oikeuksien lakkauttamista, vaikka kyse olisi vain valtion maiden hallinnasta. Alueen tiloilla on mm. ylimuistoiseen nautintaan perustuvia oikeuksia, joilla on omaisuuden suoja. Näihin oikeiksiin puuttuminen edellyttäisi pakkolunastusta, josta olisi erikseen säädettävä lailla.

Perustuslakia rikkomatta ei voida säätää lakia, jonka mukaan varsinaista omistusoikeutta purkamatta peruutettaisiin toisten yksityisluonteiset erityiset oikeudet, ja luotaisiin niitä vastaavasti toisille. Tällainen laki olisi säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Paikallisen väestön huomiointi

Saamelaiset ovat tekemisissä eri arkielämän tilanteissa lappalaisten ja valtaväestön kanssa paliskunnissa, kalastuskunnissa, yhteismetsissä ja monessa muussa toiminnassa. Alueella on yhteinen historia esimerkiksi poronhoidon, kaupankäynnin, ja sukulaisuussuhteiden kautta. Saamelaisuus tai ei-saamelaisuus on tärkeä asia, mutta yhteisöjen ihmiset ovat muutakin: esimerkiksi naapureita, työtovereita, poronhoitajia, sukulaisia, väärtejä, jne.

Maaoikeuksien järjestäminen Saamelaiskäräjien esittämällä tavalla jakaisi saamelaisalueen asukkaat oikeuksien osalta saamelaisiin että ei-saamelaisiin. Tämä muutos olisi edullinen saamelaisrekisterissä oleville, mutta ei muille. Tähän mennessä ei ole lainkaan keskusteltu miten tästä aiheutuvat konfliktit ratkaistaan.

Muutos maa- ja vesioikeuksissa koskettaa kaikkia yhteisön jäseniä, vaikka he eivät kuuluisikaan ILO:n sopimuksen tarkoittaman alkuperäisväestön piiriin. Jos halutaan ottaa huomioon paikallisten ihmisten oikeudet saamelais- tai ILO:n sopimuksen soveltamisessa, on katsottava myös sitä, ketkä alueen maita ja vesiä ovat katkeamattoman polveutumisen perusteella käyttäneet ja millaiset oikeudet heillä on näihin alueisiin asiakirjojen pohjalta.

Johtopäätökset

Saamelaiskäräjien malli maaoikeuksien järjestämisestä takaisi oikeudet perinteisiin saamelaiselinkeinoihin, erityisesti poronhoitoon, vain rekisterissä oleville saamelaisille, kun muiden oikeudet harjoittaa näitä elinkeinoja muuttuisivat luvanvarasiksi. Muutoksen jälkeen muualta muuttaneet saamelaiset olisivat paremmassa oikeudellisessa asemassa kuin laillisen saannon omaava alkuperäisväestö, joista kaikkia ei ole hyväksytty saamelaisrekisteriin. Myös tämä väestö harjoittaa samoja elinkeinoja kuin saamelaiset.

Oikeusvaltiossa pitää taata alkuperäisille asukkaille kuuluvat oikeudet ilman, että tarvitsee kuulua saamelaisrekisteriin. Jos historialliset oikeudet menevät niitä ei enää saa takaisin tuomioistuimen kauttakaan. Saamelaiskäräjien vaatimuksilla ei ole oikeushistoriallisesti perustetta. Viimeaikaisista maaoikeustutkimuksista ilmenee selkeästi se, että saamelaiskäräjät ei edusta sellaista väestöä, jolla olisi ylimuistoinen nautinta alueen porolaitumiin ja kalavesiin.

Perusteluksi maaoikeuksien siirtämiselle ei riitä saamelaisporonhoidon turvaaminen, sillä sitä tuetaan jo nykyisellään merkittävästi. Maaoikeuksien muuttaminen ei myöskään ratkaise poronhoidon kannattavuusongelmia. Sen sijaan haitat oikeuksien siirtämisestä ovat muulle saamelaisalueen väestölle erittäin suuret kuten edellä toin esiin. Maaoikeuksien järjestäminen ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta, kun punnitaan siitä koituvia hyötyjä ja haittoja.

Takaisin