Kuinka paljon ja millaista saamelaispolitiikan tutkimusta oikeasti tarvitaan? Onko saamelaispolitiikan tutkimuksesta todellista hyötyä vai pitävätkö tutkijat yllä vain omaa akateemista piirileikkiään, jossa tutkijat tutkivat lähinnä toistensa tekstejä? Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni lukiessani Lapin Kansasta 12.6.2012 tehtyä haastattelua Erika Sarivaaran väitöskirjaan liittyvästä aiheesta, jossa hän vertailee Suomen ja Norjan saamelaiskäsitteitä.

Saamelaispolitiikan tutkimuksen omakuva ei ole niin hyvä kuin mitä ulkoisen kysynnän ja siihen liittyvän arvostuksen valossa voisi olettaa. Varsinkin saamelaisen tutkijan asenne voi muodostua ongelmaksi suhteessa tutkimuskohteeseen. Saman voi aiheuttaa muu tutkijan sidos teemaansa.

Monet saamelaisista ja lappalaisista ovat turhautuneita siihen, ettei alalla ole tapahtunut mitään merkittävää tieteellistä edistystä. Tieteenalan määrällisen kasvun seurauksena tutkimus on fragmentoitunut niin maantieteellisesti ja temaattisesti kuin teoreettisestikin. Vaikka hyödyllistä tietoa olisikin, sitä ei helposti pystytä tunnistamaan, sillä aina löytyy kilpailevia väitteitä. Tutkimusta leimaa myös helppojen, jo tutkittujen teemojen viljely. Niistä tutkijoilla on harvoin uutta sanottavaa.

Harva saamelaispolitiikan tutkija pääsee näinä päivinä suoraan vaikuttamaan saamelaispolitiikan merkittäviin ratkaisuihin eikä enemmistö taida siihen pyrkiäkään. Hallinnossa tieteenalan kysyntää laskee se, etteivät tutkijat ole useinkaan pystyneet tuottamaan uusia faktatietoja. Saamelaispolitiikan tosiasiat ovat yleensä paremmin aktiivisten toimijoiden, toimittajien tai kansalaisjärjestöjen tiedossa. Käytännön toiminnan tutkiminen tieteessä on usein jo ontuva lähtökohta.

Tutkijat voivat toki koota tosiasioita ja tuoda niitä julkisuuteen systemaattisessa muodossa. Vain harvalla saamelaispolitiikan tutkijalla on kuitenkaan pääsyä tai mahdollista koota sellaista aineistoa, joka olisi itsessään uutta ja merkittävää.

Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin Lapin yliopistossa 13.6.2012 tarkastetun Erika Sarivaaran väitöskirja, jossa hän tarkastelee mm. Suomen ja Norjan erilaisia ja erisisältöisiä saamelaismääritelmiä. Suomen saamelaismääritelmästä on levitetty monenlaista tietoa, esitelmöity, kommentoitu, keskusteltu ja taisteltu lehtien palstoilla käsitteisiin liittyvistä ongelmista ja kilpailtu siitä, että kenellä on oikeata tietoa ja kenellä on sen esittämiseen oikeus.

Lapin yliopistossa väitelleen Sarivaaran väitöskirja antaa siten tärkeän tiedollisen perustan eri linjaus- ja päätösvaihtoehdoille. Määritelmällä on todellista merkitystä vain, jos se vastaa tutkittua tietoa, käytännön realiteetteja, nojaa perusoikeuksien noudattamiseen ja on riittävän joustava aivan niin kuin Norjan saamelaismääritelmä tekee. Toki on muistettava, että määritelmä on seurausta jostakin, eikä se päätä mitään. Määritelmiin käsiteanalyyttisinä asioina on suhtauduttava perustellun epäillen juuri mainituista syistä. (julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2012)