Sain juuri luetuksi Martti Turtolan kirjoittaman kirjan jääkärikenraali Vihmasta, joka oli keskeinen suomalainen komentaja, joka kesällä 1944 Tali-Ihantalassa patosi neuvostojoukkojen virtaamisen Sisä-Suomeen. Jääkärikenraali Vihma oli siis ehkä tärkein suomalainen sotilasjohtaja, joka vaikutti vuoden 1944 torjuntavoittoon. Samalla se on myös osa Suomen itsenäisyyden ydintä. On olemassa hyviä syitä yrittää kuvitella, miten meidän suomalaisten ja saamelaisten oli voinut käydä, jos Suomen armeija kesällä 1944 olisi ollut pakotettu antautumaan.

Kun lukee Turtolan teosta ei voi muuta kuin todeta, että sellainen lopputulos ei ollut vain teoreettinen. Se oli hiuskarvan varassa joka päivä. Suomea, suomalaisia ja saamelaisia olisi kohdeltu antautumisen jälkeen ankarasti. Saamelaisten oikeuksista tuskin voitaisiin ollenkaan avoimesti puhua. Turtola osoittaa miten suomalaisten sitkeä vastarinta alkoi ensihämmingin jälkeen tuottaa venäläisille kasvavia tappioita ja kärsimyksiä, ja se osoitti, miten vaarallista kansaa suomalaiset ovat. Mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa, kuin Stalinin Neuvostoliitto olisi vain pyyhkinyt tämän kansakunnan maailmankartalta. Suomen osalta lopputuloksesta tuli onneksi toinen. Rintamiesten lisäksi historioitsijatkin tietävät ja tunnustavat jo, että venäläiset pyrkivät kesällä 1944 saamaan Suomen armeijasta täydellisen voiton. Prof. Turtola löysi 1990-luvun alussa Venäjä arkistoista antautumissopimuksen luonnoksen kesäkuulta 1944. Turtola osoittaa selkeästi miten suomalaissotilaat saivat mitätöidyksi venäläisten antautumissopimusluonnoksen Tali-Ihantalassa kesällä 1944. Aluemenetyksistä huolimatta Suomi säilytti suvereniteettinsa ja samalla on säilynyt meillä mahdollisuus avoimesti keskustella saamelaisten oikeuksista.