Kiitän professori Antero Järvistä kirjoituksesta (LK 25.8.2016), jossa hän osoittaa luonnon monimuotoisuuden kaventuneen voimakkaan porojen laiduntamisen seurauksena. Itse olen pitkään Lapissa vaeltanut retkeilijä ja olen omin silmin voinut nähdä, mitä porojen laitumille on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kunnon heikentyminen ei koske pelkästään talvilaitumina tärkeitä jäkälikköjä, vaan myös kesälaitumet ovat myös varsinkin monilla tunturialueilla pahoin kuluneet. On perusteltua puhua laidunkriisistä, joka on pelottavaa vauhtia muuttunut porotalouden sisäisestä asiasta ekologiseksi ongelmaksi. Samalla porotalouden ympäristövaikutukset ovat alkaneet kiinnostaa muitakin kuin varsinaisia porotutkijoita. Porolaitumien tilasta on olemassa koko poronhoitoalueen kattavaa tutkimustietoa. Satelliittikuviin ja maastossa suoritettuihin tarkistuksiin perustuvat tutkimukset paljastavat, että hyväkuntoisia jäkälälaitumia ei ole missään; erityisen surkeassa kunnossa laitumet ovat luonnonsuojelualueilla ja kansallispuistoissa ja pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Sellaisissa (saamelais)paliskunnissa, joista metsätalous, tekoaltaat, kaivokset ja muu porotalouden kanssa kilpaileva maankäyttö käytännöllisesti katsoen kokonaan puuttuu, vastuussa laidunkriisistä voivat olla vain saamelaiset poromiehet itse.

Liian suuriksi kasvaneet poromäärät ovat viimeisen 20 vuoden kuluessa nakertaneet koko porotaloudelta pohjan; porot ovat yksinkertaisesti syöneet laitumensa paljaiksi, ennen kuin ne ovat ehtineet uusiutua. Niinpä yksittäisten saamelaisten poronhoitajien henkilökohtaisista tarpeista on tullut uhka koko poronhoitoyhteisölle eli viime kädessä koko elinkeinolle. Porotalous ei Suomessa ole toistaiseksi käynyt maatalouden tapaan rakennemuutosta; 1100 saamelaisesta poronomistajasta vain 63 omistaa yli 200 poroa. valtaosa saamelaisista poronomistajista omistaa alle 50 poroa, mikä merkitsee sitä, että poronhoito valtaosalle saamelaisia on jonkun muun elinkeinon liitännäiselinkeino.

Kestävyyden ekologiset periaatteet tunnustetaan yleisesti ja niillä on vankka tieteellinen perusta. Luonnon asettamien rajojen tunnustaminen tulkitaan kuitenkin usein askeleeksi taaksepäin. Mielestäni kysymys ei kuitenkaan ole tästä. Kun ruokaa on poroille niukalti tarjolla, maankäytöstä on tullut keskeinen kysymys. Kun ylimääräisiä jäkälikköjä ei enää ole, monet porotalouden edusmiehistä ovat suunnanneet katseensa valtionmailla tapahtuviin metsähakkuisiin, joita he vaativat rajoitettaviksi. Samaan aikaan samat henkilöt hyväksyvät nykyisen voimaperäisen ja kustannuksia vaativan lisäruokinnan.

Poliittisen tuen rakentamista vaikeuttaa se, että ekosysteemin ja talousjärjestelmän - keskinäisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämistä ei ole helppo hahmottaa. Suomen saamelaisalueella tällä hetkellä porojen luonnonvaraisten laidunten tila on heikko, joten porotaloudessa ei voida enää kauan toistaa mennyttä.