Edellisen eduskunnan perustuslakivaliokunnassa pohdittiin, mitä pitäisi tehdä huonosti valmistelluille lakiesityksille. Sote-uudistuksen vuoristoradantapaista kulkua olemme kaikki voineet seurata, kun valtaa keskitettäisiin sekalaisille kuntayhtymille ilman ensimmäistä harkintaa siitä miten kävisi kunnallisen itsehallinnon, tai kun kalastuslakiesitys on valmisteltu erittäin laajaksi mutta laadulliseksi heikoksi hötöksi; lailla vahvistettaisiin valtion kalastusoikeuksia ilman ensimmäistäkään todennusta saannosta. Konkreettinen esimerkki tästä on kalastuslakiin otettu uusi määräys, jossa määritellään metsähallituksella olevan Inarinjärven vesiin 2/3 kalastusoikeutta ja paikallisella väestöllä 1/3.

Valtakunnan tasolla vähemmälle huomiolle ovat jääneet saamelaislait, keskeisimpinä hankkeina hallituksen esitykset ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen ratifioimiseksi ja saamelaiskäräjälain muuttamiseksi. Nämä asiat jätetään vähälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan siksi, että käsitetään niiden koskettavan vain saamelaisia. Siltä osin kuin yleinen mielipide ei ole ollut välinpitämätön, se on kallistunut mutu-menetelmällä sympatiaksi saamelaisia kohtaan; toki alkuperäiskansalle pitää antaa sille kuuluvat oikeudet. Eri lakihankkeissa on kuitenkin kysymys paljon laajemmasta ja syvällisemmästä asiasta ja oikeusperiaatteista. Tässä sivuutetaan hallituksen sekoilu, oikeusministerin taitamattomuus ja henkilökohtainen johtamisen hapuilevuus ja vastaavat asiat.

Kansallisesti vähäiseksi luettavan asian vastapainona varsinkin Pohjois-Suomesta kuuluu painavia ja hämmästeleviä hajaääniä, jotka suhtautuvat vihamielisesti kaikenlaisiin saamelaisiin ja lappalaisiin. Osa näistä mielipiteistä edustavat yhä elävää kansanperinnettä, jossa naapurikylien väkeä ja kaikkia vähänkin erilaisia ihmisiä pidetään aina itseä huonompina. Valtakunnassa ei moni ymmärrä juuri mitään eroista käsitteiden lappalainen ja saamelainen välillä puhumattakaan, mikä oikeus- ja asutushistoria on niiden taustalla. Politiikkaa käyvät kiivaimmin usein ne, jotka vähiten tietävät ja vähiten välittävät totuudesta.

Tällaisesta vähäisin esimerkki ei ole oikeusministeriö, joka on laatinut mainitun yleissopimuksen ratifioinnin käsittelemättä juurikaan ainoatakaan artiklaa avaamalla niiden oikeusvaikutuksia tai esittämällä saamelaiskäräjälakiin lain tasoisella voimalla hienostunutta, perusteetonta ja mielivaltaista ihmisen biologista, alkuperää koskevaa ja valtion itsensä rajoittaman, selvitetyn tutkimustiedon vastaista alkuperäisten ihmisten luokittelua hyviin ja pahoihin. Tämä on ollut siis arkea. Eikä siinä vielä kaikki, kun oikeusministeri ja tehtävissään heikohkosti selviytyvät virkamiehet puolustavat raivokkaasti näitä tekeleitään.

Mutta ytimeen eli miksi saamelaiskäräjien lakihankkeet sitten ovat kohdanneet myös vakavaa vastustusta? Miksi ne ovat osoittautuneet kaikkea muuta kuin läpihuutojutuksi? Niidenhän piti olla hyvin manipuloituja ja pedattuja, valmisteltuja saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön yhteistyönä ilman että muut saivat sotkeutua asiaan.

Tässä piilekin juuri yksi selitys hankkeiden kohtaamalle vastarinnalle. Kun lait todellisuudessa koskettavat koko saamelaisalueen väestöä ja kansalaisia laajemminkin, lakien valmistelu ministeriön ja käräjien konklaavissa on ollut alunperinkin kuollut ajatus. Kirkollinen puhdasoppineisuus ei sovellut perusoikeusasioihin. Kuvattua ei ole muuttanut miksikään se, että ministeriö ja käräjät ovat kilvan vakuutelleet, ettei mikään tule muuttumaan, ja varsinkaan ei maan omistukseen ja hallintaan liittyvät oikeudet. Lapsikaan ei ole voinut uskoa tähän hokemaan. Jos muuttumattomuus olisi totta, mihin koko esityksiä silloin tarvittaisiin, ja miksi niitä on pitänyt ajaa sellaisella kiihkolla ja valhekampanjoiden avulla?

Saamelaiskäräjät on pyrkinyt antamaan heti kiistan alkuvaiheessa lainsäätäjille sellaisen kuvan, että lakiesityksillä pyritään estämään "saamelaisvastaisten voimien" pääsyä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja käräjäedustajiksi. Sellaiset väitteet, että inarinsaamelaisten oikeutettujen etujen huomioon ottaminen uhkaisi muiden saamelaisten oikeuksia, ovat kuitenkin pelkkää hämäystä. Suorastaan hupaisaa on ollut pyrkimyksen ilmaistu tarkoitus: estää poliittiinen osallistuminen ja vallan käytön muuttaminen saamelaiskäräjillä alkuperäisyydestä välittämättä. Huomattakoon, että perustuslaki ilmaisee modernisti aivan päinvastaisen, yleisen osallistumisoikeuden.

Enemmänkin on ollut siis kysymys siitä, että saamelaiskäräjien poliittinen johto on ollut huolestunut oman asemansa järkkymisestä. Johto pelkää nyt statuksettomina pidettyjen saamelaisten (historiallisten lappalaisten) mukaantuloa saamelaiskäräjien vaaleihin ja sitä kautta muodostavaa uhkaa sen omalle asemalle. Tähän asti saamelaiskäräjien sisäinen toiminta on ollut demokraattista vain osin. Puheenjohtaja liittolaisineen, avustajineen ja taustavoimineen on tottunut huseeraamaan itsenäisesti. Kaikessa tässä toimivan oikeusministerin johdolla on lähdetty tähän valtiolliseen diskriminaatioon ihmisten alkuperäisyydestä välittämättä. Suomi ei ole väittämän mukainen oikeusvaltio.

Poiketen Ruotsin ja Norjan saamelaiskäräjistä Suomen käräjien johto ei ole parlamentaarisessa vastuussa käräjien yleiskokoukselle. Vaikka puute on ilmeinen ja demokratian vastainen, tällaista järjestelyä ei ole ehdotettu nyt uudistettavana olevaan saamelaiskäräjälakiin. Miksi olisi, kun vallankäyttö ilman sellaista häiriötekijää on niin paljon mukavampaa. Samaten on mukavampi, kun äänestäjäkuntaa ei laajenneta, vaan pidetään huoli siitä, että johdon kannattajat pysyvät tukevana enemmistönä ja vaalimanipulaatio on mahdollista ainakin jossakin määrin. Puhumalla saamelaisvastaisten voimien torjumisesta on helpompi vakuuttaa itselleen ja toisilleen avöimen syrjinnän moraalinen oikeutus.

Alkuperäiskansakysymyksessä on vastakkain kaksi toisilleen vastakkaista kantaa.

Saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön yksinkertaistava ja tosiasioista piittaamaton kanta jättää huomioon ottamatta Pohjois-Lapin erityisolot ja tähtää hyvin laajojen alkuperäiskansaoikeuksien antamiseen vain etnisille saamelaisille, poliittisista syistä kieliperusteella määritellylle väestöryhmälle, joiden esivanhemmat muuttivat - Utsjoen ja osin Enontekiön saamelaisia lukuun ottamatta - Suomeen niinkin myöhään kuin kaudella 1864-1910.

Samalla nämä pohjoissaamelaiset vaativat saada säilyttää itsellään vallan määrätä, ketkä ylipäätään ovat saamelaisia Suomessa. Perusteluna he vetoavat YK:n alkuperäiskanojen oikeuksien julistukseen, jonka mukaan alkuperäiskansan tulee itse saada perinteisillä tavoillaan määritellä kuka siihen kuuluu. Tällaisen menon on sallinut Suomen valtio, jonka puolesta asian valmistelua on johtanut oikeusministeriö poliittisessa ohjauksessa.

Lakiehdotusten eduskuntakäsittelyn lähestyessä loppusuoraa saamelaiskäräjiä säestävä saamelaisnuorten järjestö oli lähestynyt kaikkia kansanedustajia tämän sisältöisellä kirjoituksella ja levitellyt samansisältöistä englanninkielistä nettiadressia kaikkien halukkaiden allekirjoitettavaksi. Vaatiessaan itselleen yksinoikeuden määritellä,ketkä hyväksytään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, pohjoissaamelaiset kuitenkin ovat tahattomasti tai tahallisesti sokeita sille että he kieltävät saman oikeuden inarinsaamelaisilta, koltilta ja metsäsaamelaisten jälkeläisiltä.

Saamelaisuuden portinvartijana toimii pelkästään pohjoissaamelaisilla miehitetty käräjien vaalilautakunta, jonka ei parhaimmallakaan tahdolla voi sanoa edustavan perinteistä saamelaiseksi hyväksymisen tapaa edes pohjoissaamelaisten osalta, saati sitten inarilaisten, kolttien ja metsäsaamelaisten osalta.

Lienee aiheellista painottaa, ettei ilman demokratian päätöstä ja sääntelyä voi olla oikeutettua määritellä alkuperäisyyttä ja siihen kuuluvia. Kyse ei voi olla eikä saa olla missään määrin poliittinen harkinta-asia. Yhtä vähän saamelaisen oikeudet määrittää sen mukaan, mitä mieleen tulee ilman välitöntä tutkimustiedon oikeus- ja muuta vaikutusta. Valtio ei ole kovinkaan paljon piitannut tutkimus- ja historiatiedoista, mikä on vääryyden ajamisen olennaisuuksia tapahtumaketjuissa.

Saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön kantaan nähden kriittistä kantaa edustavat ennen kaikkea inarinsaamelaisten oikeuksista kiinni pitävät voimat. Nämä perustavat näkemyksensä Suomen Lapin todelliseen asutushistoriaan, jonka olennaisin osa tässä yhteydessä on inarinsaamelaisten polveutuminen alueen todellisesta alkuperäisväestöstä ja jatkuva asuminen omalla alueellaan. Lisäksi he perustavat oikeutensa maihin ja vesiin oikeudellisesti täysin pitäviin asiakirjoihin. Lähes tragediaksi Suomessa onkin kehittynyt se, että samalla valtio on nojannut omissa oikeuksissaan vain valtaansa: valtio ei ole näyttänyt lohen tai maa- ja vesioikeuksien suhteen saantojaan. Se onkin aika vaikeaa, sillä asiaan osalliset ja oikeutetut paikalliset kansalaiset ovat vuosien saatossa havainneet asiakirjaselvityksissään, ettei niitä ole.

Koska saamelaiskäräjien virheelliset kannat oli leivotto kritiikittömästi oikeusministeriön valmistelemien hallituksen esitysten sisään, eduskunnan valiokunnissa on jouduttu tekemään huomattava määrä työtä kuulemalla laajasti erilaisia asiantuntijoita. Valiokuntien suorittamissa kuulemisissa esityksiin sisällytetyt virheet, epämääräisyydet ja perustuslain vastaiset pyrkimykset ovat tulleet konkreettisesti esille. Eikä niistä ole saatu esille tähän mennessä edes kaikkia.

Käräjien poliittinen johto on joutunut omituiseen ristitilanteeseen. Periaatteessa se hyväksyy muiden etnisten saamelaisten (jotka eivät ole vaalirekisterissä) kansallisten erityispiirteiden huomioon ottamisen, mutta korostaessaan saamelaisten yhtenäisyyttä oppina, se tarkoittaa sitä, että oikeaoppisten saamelaisten ei tarvitse kuitenkaan välittää inarinsaamelaisten oikeuksista. Niinpä inarinsaamelaisen joka haluaa toimia saamelaiskäräjien johdon ideologisia epäluuloja herättämättä, on erittäin vaikea suunnistaa itsenäisesti tällaisessa ristiriitatilanteessa.

Saamelaiskäräjien ja inarinsaamelaisten katsantokantojen erilaisuus koskee koko nykyisen maanomistusjärjestelmän perusteita, eikä pelkästään nykyisen poliittisen ja hallinnollisen järjestelmän joitakin piirteitä. Käräjien ajamilla lakihankkeilla on tarkoitus puuttua inarinsaamelaisten mahdollisuuksiin kuulua alkuperäiskansaan ja toisaalta rajoittaa heidän oikeuksiaan käyttää historiallisen Inarin Lapinkylän alueen luonnonvaroja. Alueelle vasta 1864-1910 muuttaneet pohjoissaamelaiset eivät ole Inarin lapinkylän oikeudenomistajia, inarinsaamelaiset ovat.

Jokainen ratkaiskoon, mitä tällaiset lakihankkeet merkitsevät, kun ne pyritään toteuttamaan alueen laillisen alkuperäiskansan tahtoa ja Suomen perustuslakia vastaan. Näyttää siltä, että käsitykset eroavat myös siinä, mitä tarkoitetaan inarinsaamelaisten oikeuksien loukkaamattomuudella, heidän itsemääräämisoikeudella ja suvereniteetillaan alkuperäiskansana. Ylä-Lapin kriisi on vahvasti oikeudellinen, mutta myös ideologinen ja poliittinen.

Jos nyt asetetaan vaakakuppiin ne edut, jotka vahingoittuisivat saamelaiskäräjien johdon jättäessä inarinsaamelaiset rauhaan ja toiseen ne edut, jotka vaarannetaan saamelaiskäräjien pysyessä päätöksessään jatkaa inarinsaamelaisten syrjintää, tuloksesta ei voi olla epäilystä, ei silloinkaan kun tuntemattomille tekijöille ja vaikeasti arvioitaville todennäköisyyksille annetaan mahdollisimman suuri pelivara. Ensin mainitut edut ovat muutaman harvan pohjoissaamelaisen valtapyrkimyksiä - hyvin läpinäkyvässä ideologisessa valepuvussa. Kirjavassa kaavussa ajetaan alkuperäiskansaoikeuksia ja esiinnytään sorronalaisina, mutta kaavun alla eteenpäin ajaa toisten maihin kohdistuva kiihkeä maanälkä ja toisiin ihmisiin kohdistuva vallanhalu.

Inarilaisten etuja voi ilman mahtipontisuutta sanoa ihmisyyden eduiksi. Siitä syystä ne ovat myös pohjoissaamelaisten etuja. Pitkällä tähtäyksellä pohjoissaamelaisten etujen mukaista ei ole jatkaa inarinsaamelaisiin kohdistuvaa painostusta eli lisätä poliittista jännitystä ja käydä aatteellista sotaa alueen vanhinta alkuperäiskansaa vastaan. Pohjoissaamelaisia poliittisia johtajia voidaan syyttää tarkkanäköisyyden puutteesta, kun he ovat arvioineet väärin todennäköisen kehityksen olennaiset tekijät.

Kohtalokkaiden virhearviointien sarja on siis johtanut nykyiseen tilanteeseen ja tässä sitä ollaan. On helppo sanoa, että kiistan on vihdoin loputtava ja esittää hyviä pakottaviakin syitä vaatimusten tueksi. Mutta kiistan lopettaminen ei ole alkuunkaan niin helppoa kuin kuvitellaan. Yrittäkääpä ajatella itseänne käräjien puheenjohtajan tilanteeseen. Se on kaikkea muuta kuin kadehdittava. Mitenkä hän voi kaiken sen loan heiton jälkeen astua etnisten ja statuksettomien saamelaisten eteen ja sanoa, että kaikki uhratut rahat ovat menneet hukkaan, että kaikki on ollut suurta erehdystä.

Inarinsaamelaisista keskusteluyhteys ei ole ollut hetkeäkään kiinni. He voivat edelleenkin sanoa puheenjohtajalle klassisilla sanoilla: "Valitse paikka ja aika". Jos ei, niin antaa nyt sitten olla. Miksi silloin kannattaa riidellä inarinsaamelaisten kanssa ja olla heille hankala. Katseet suuntautuvat silloin valtakunnallisten vaalien ja saamelaiskäräjävaalien jälkeiseen tilanteeseen, jossa paljon voi muuttua.

Lopuksi voi todeta, että ne saamelaiset, jotka vastustavat pienempiä saamelaisryhmiä syrjivää politiikkaa, eivät ole maanpettureita eivätkä kansansa vihollisia. He ovat vastuuntuntoisia Suomen saamelaisia ja kansalaisia, jotka tuntevat syvää huolta nähdessään inarinsaamelaisten kärsivän vaikeasti parantuvasta ahdistuksesta jonka heihin kohdistunut syrjintä ja mitätöinti on aiheuttanut. He ovat patriootteja siinä merkityksessä, joka pätee yhdentyvässä maailmassa, jota kohti olemme menossa ja jossa jo osittain elämme.