Inarilaisessa kerrottiin hiljattain miten joitakin aikoja sitten Ivalossa pidetty saamelaiskäräjien kokous keskeytyi kun valtaosa kokoukseen osallistuneista käräjien jäsenistä poistui kokouksesta.

Tällaista en muista tapahtuneen silloin kun olin mukana saamelaispolitiikassa(1976-1998). Laki saamelaiskäräjistä antaisi kuitenkin erinomaiset puitteet saamelaiskulttuuri-itsehallinnon kehittämiselle siten, että saamelaiskäräjien myötävaikutuksella ja tuella voitaisiin laatia Suomessa puhutuille saamenkielille elvytysohjelma. Me emme valinneet saamenkielen äidinkieleksi, vaan se on tullut osaksemme kaikkine vaihteluineen ja saamelaiskulttuurista määräytyvine arvostuksineen. Samalla saamenkieli on jotain hyvin henkilökohtaista, jota itse kukin kannamme mukanamme halki elämän. Me saamenkieltä puhuvat tunnemme, että meillä on jotakin yhteistä. Jos saamelaiskäräjien kokouksen ulosmarssijat yrittävät estää saamenkielen käyttöä, seuraa siitä vastavaikutuksia. Pääsy saamenkieleen jota käytetään yhteisissä yhteiskunnallisissa asioissa ja julkisessa keskusteluissa on välttämätön, jotta demokratia saamelaiskäräjissä toimisi ja säilyisi. Saamenkieli ei ole pelkästään tiedon välittämisen väline, vaan se on jotain, mikä käytetään päivittäisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kesken.

Oma kieli ja kulttuuri ovat olennaisia osia saamelaisten identiteetttiä. Toiskielisessä ympäristössä niistä tulee sitä tärkeämpiä, mitä tietoisemmin asiaa tarkastelee ja mitä konkreettisempia muotoja kansalliset vastakkainasettelut saavat niin hyvässä kuin pahassa aikaan. Saamenkielet ovat tällä hetkellä todellakin kaikkialla uhanalaisia. Saamenkielen elvyttäminen käsittää eri tyyppisten tekijöiden yhteistoimintaa. Saamenkielen turvaamiseksi ei riitä kielenpuhujien tietty määrä, olkoon se kymmen tai tuhannen henkilöä, yhtä olennaista on kielen kehittäjien toiminnan laajuuus ja tehokkuus, heidän taitojensa monipuolisuus. Joten kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle on turvattava. Avainrooli tässä keskeisessä asiassa on nimenomaan saamelaiskärjillä. Pekka Aikion käsitykset ulosmarssista Inarilaisessa kertovat, että pääasiasta -saamenkielestä-ei haluta ottaa vastuuta.

Saamelaisväestölle ja sen kielille epäedullisen tilanteen purkamiseksi tarvitaan nyt lukuisia kielipoliittisia toimia, joiden avulla eri saamenkielten sosiolingvistiset rajoitukset voitaisiin askel askelelta poistaa ja Suomen kielen asema julkisen elämän alueilla määritellä uudelleen. Saamenkielellä on kaikki edellytykset pysyä yhteiskuntaan ja ihmisten keskuuteen lujasti juurtuneena kielenä. Yhteiskunnassa tapahtuu jatkuvasti muutoksia, jotka itävät sisältä päin ja jotka riippuvat ulkoisesta voimasta ja näin muuttuvat myös saamenkielen ehdot ja kieli itse. Suomen ja muiden kielten lisääntyvästä käytöstä seuraa, että yhä useammat saamelaiset joutuvat käyttämään muuta kuin äidinkieltään yhä vaativammissa yhteyksissä. Sellainen vie saamenkielen ennen pitkää ojasta allikkoon.

Ulosmarssi osoittaa sen, että saamelaiskäräjien jäsenten positiiviset asenteet saamenkielen edistämispyrkimyksiin näyttävät olevan kadoksissa. Asenteet muita kieliä kohtaan, saamenkielen kehitykseen yleisesti ottaen, joko edistävät tai haittaavat kielen oppimista ja suhtautumista saamenkieleen. Sen vuoksi odotan, että saamelaiskäräjät nykyisen puheenjohtajansa johdolla panostaa vuorovaikutukseen saamen ja muiden kielten välillä. Tällainen toimintaohjelmien aikaansaamista ja käynnistämistä saamelaiskäräjien tulee omalla toiminnallaan rohkaista ja edesauttaa. Yhteiskunnassa, jossa puheeseen ja kirjoitukseen kohdistuvat kielentaidon vaatimukset lisääntyvät, on tarpeen turvata yksittäisten saamelaisten mahdollisuudet omaksua ja kehittää äidinkieltään. Mielestäni saamelaisten kotiseutualue on nähtävä monikulttuurisena yhteisönä, mutta samalla saamenkielellä pitää olla yhdistävä rooli.

Mielestäni saamen samoin kuin monien Euroopan kielten tulevaisuutta täytyy pitää pitkällä tähtäimellä turvattomana- vaikka oltaisiinkin sitä mieltä, ettei saamenkieli nykypäivänä ole uhattuna vaan pikemminkin ahtaalla, erityisesti tietyillä käyttöalueillaan. Mitä tulee konkreettisiin ehdotuksiin, on lähdetävä siitä mitä voi ja pitää tehdä lähimpien 20 vuoden aikana.

Lopuksi toteaisin Pekka Aikiolle ja hänen ryhmälleen, että ainoa kestävä ja realistinen menetelmä on pyrkiä rakentamaan eri ryhmien välistä keskinäistä luottamusta. Tässä tilanteessa tarvitaan ennen muuta tekoja, koska yksipuolisilla ulosmarsseilla ei saamelaispolitiikassa rakenneta yhtään mitään. Luottamuksen on sen vuoksi nojattava sanojen sijasta tekojen uskottavuuteen.