Viimeisimmässä inarilaisessa tarkasteltiin saamelaiskäräjälakiin liittyviä ongelmia eri näkökulmista. Erityisesti saamelaisnuorten kannaototossa näkyy miten taloudellisten reunaehtojen koveneminen on synnyttämässä ristiriidan lainsäädännön ja vallitsevan todellisuuden välille. Saamelaisia koskevien lakien ja käytännön välinen ristiriita näkyy myös vaatimuksessa taloudellisten tukien turvaamiseen lainsäädännössä. Tällaisella alkuperäiskansapolitiikalla on omat hyvät mutta myös omat huonot puolensa.

Saamelaisideologian tasolla tukien ja etuisuuksien jakamista koskevien lakien pitäisi mahdollistaa saamelasikulttuurin piirissä eläville saamelaisille toimijuutta. Paha vaara on, että käy niin, että voidakseen elää tukien varassa saamelaisen on oltava mahdollisimman avuton ja pärjäämätön. Ristiriita on siis mitä ilmeisin. Saamelaisia koskevien lakien ja käytännön välisen ristiriidan lisäksi myös monet lait ovat keskenään ristiriitaisia, sillä ne ovat laadittu eri lähtökodista. Päätöksenteko on yksinkertaista silloin kun päätöksentekijöillä ja lainvalmistelijoilla on kosketusta niihin saamelaisiin ja suomalaisiin, joiden elämästä he päättävät. Niillä Suomen 7 000 saamelaisella jotka asuvat saamelaisalueen ulkopuolella ei ole juuri kosketusta niihin poliittisiin päättäjiin jotka valmistelevat heitä koskevia lakeja. Tähän tilanteeseen auttaisi se, että katsottaisiin kaikkien Suomen saamelaisten ihmisoikeuksien toteutumista. Ensin on selvitettävä mitä saamelaiset tarvitsevat, kaipaavat ja haluavat elämältään ja sen jälkeen järjestettäisiin heidän asiansa sen mukaan käytettävissä olevilla varoilla. Tähän auttaisi tilanne ja olosuhdeanalyysi.

Saamelaisnuorten kannanotto osoittaa miten demokraattinen järjestelmä lähtee siitä oletuksesta, että saamelaiset ajavat omia etujaan ja oikeuksiaan erilaisten kansainvälisiin sopimuksiin vedoten. Saadut kokemukset kuitenkin kertovat sen valitettavan tosiasian: tällaisessa järjestelmässä kaikkein heikoimmin pärjääville inarinsaamelaisilla ei ole joukkovoimaa vaatia itselleen samoja etuja kuin heidän alueilleen tulleilla pohjois-ja kolttasaamelaisilla. Inarinsaamelaiset ovat havainneet, että inarinsaamelaisten oletetaan olevan nöyriä ja kilttejä. He eivät saa olla vihaisia tai vaativan mitään. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin siirtymässä inarinsaamelaistenkin kohdalla osallisuuden ja yhdenvertaisuuden suuntaan ja se madaltaa kynnystä myös tukea tarvitsevien inarinsaamelaisten vaatimuksille. Tästä puutteesta huolimatta parhaillaan laaditaan lakiesityksiä saamelaisten aseman turvaamisesta, mikä meidän kaltaisessa oikeusvaltiossa tuntuu oudolta.

Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan kyse on kuitenkin koko Ylälappilaiseen yhteiskuntaa syvästi muuttavasta lainsäädännöstä. ILO-sopimuksen ratifiointiin tähtäävät valmistelut lakihankkeineen etenevät toivottuun suuntaan vain hyvällä ja yhteisesti valmistellulla esityksellä, jolla on saamelaisalueen koko väestön hyväksyntä ja valtakunnan tasolla tuki yli poliittisten puoluerajojen. Saamelaiskäräjien ja Markus Lohen linja näyttää johtavan päinvastaiseen tulokseen, josta ei hyödy kukaan. Käräjien linja perustuu tiukkaan vastakkainasetteluun, mikä valitettavasti hajottaa rivejä jopa täällä Etelä-Suomessa asuvien saamelaisten keskuudessa.

Saamelaisilla ja lappalaisilla on paljon yhteistä, kuten yhteinen historiallinen perinne, elinkeinot, poliittinen järjestelmä, uskonto, moraalinen normisto. Poliittisen järjestelmämme tehtävä on suojella saamelaisten ja lappalaisten yhteistä kulttuuriperintöä ja edistää kansanryhmien välistä yhteiseloa, eikä lähteä sitä turmelemaan epäonnistuneen saamelaismääritelmän avulla. Tämän vastuun soisi painavan poliittisessa päätöksen teossa enemmän kuin puoluepolitikoinnin. Toivon, että keskustan poliittinen johtokin tämän näkökohdan ymmärtäisi!

Saamelainen itsehallinto voi periaatteessa olla kannatettava ajatus. Suhtaudun kuitenkin itse kielteisesti saamelaiseen itsehallinnon tavoitteeseen silloin kun se halutaan laajentaa kaiken kattavaksi. Harva ymmärtää, että täydellisen saamelaisen itsehallinnon vallitessa voidaan jakaa vain köyhyyttä, tai juuttua reservaattielämään valtion avustusten varassa. Hyvinvoinnin saavuttaminen pelkästään saamelaisten omin tiedoin, opein ja voimin ei tule onnistumaan. Itsehallinnon sisäisestä oikeudenmukaisuudesta antaa esimakua nykyinen saamelaisen itsehallinto, jossa tasa-arvo toteutuu vain propagandassa, joka on suunnattu erityisesti hyödyllisille idiooteille Suomessa ja muualla maailmassa YK:ta myöten.

Saamelaiskäräjien hallitus rakastaa valtaa, mutta ei siihen liittyvää vastuuta. Saamelaisten oikeutettuja etuja ja todellisia tarpeita ajavasta saamelaisliikkeestä on tullut alkuperäisten ihanteittensa irvikuva. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat sen äänekkäille toimijoille korulauseita ja sananhelinää. Omien kokemusten perusteella voin todeta, että tietämys käräjien johtoportaassa on rajallista, ja se on kautta vuosikymmenten näkynyt kyvyttömyytenä muodostaa toimivaa saamelaispoliittista linjaa ja käydä vuoropuhelua alueella elävän lappalaisväestön kanssa. Kestävän ja vastuullisen politiikan sijasta energiaa on kohdistettu moraalittomiin seikkailuihin, kuten maanomistushankkeeseen ja syrjintään.

Kaikkia ihmisiä voidaan vetää huulesta jonkin aikaa, joitakin ihmisiä voidaan pettää loputtomiin, mutta kaikkia ihmisiä ei voida vedättää ikuisesti. Tätä sanontaa ei saamelaiseliitti ole ymmärtänyt. Ilmeisesti sen piirissä ajatellaan tällä hetkellä yksioikoisesti, että kunhan Hallbergin työryhmä "ratkaisee" "kompromissillaan" ja "siirtymäajallaan" saamelaismääritelmän käräjien johdon työelimissä syntyneen mallin mukaisesti, laskeutuu saamelaispolitiikan maailmaan rauha. Tai pikemminkin käräjien johto saa työrauhan ajaakseen vanhoja hankkeitaan, kun statuksettomien saamelaisten muodostama pulma on lopullisesti likvidoitu, pyyhitty päiväjärjestyksestä, puheenjohtajiston kengässä ollut kivi on poissa ja piikki vedetty sen - vertauskuvallisesti ilmaisten - tukevasta saamelaispoliittisesta jorvapäästä.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Hallbergin ryhmän esitys pitäisi pehmentävänä elementtinä sisällään myönnytyksen, että valtio tavalla tai toisella tunnustaisi metsäsaamelaisten olemassaolon. Pitäisikö sillä suunnalla nyt hihkaista riemusta tai huokaista helpotuksesta? Saamelaiskäräjien johdon toiveajatus lienee kuitenkin, että syrjityt inarinsaamelaiset ja muut statuksettomat saamelaiset tulevat uuteen asun muokatun saamelaismääritelmän ja saamelaiskäräjien ulkopuolelle sulkemisen myötä pyyhkiytymään aitosaamelaiselta kansantieteelliseltä kartalta lopullisesti olemattomiin.

Liekö oikeusministeriön tai perinteisesti oikeusvaltioperiaatteen kantavana voimana toimineen keskustapuolueen puolella kukaan uhrannut ajatusta sille, tai kyennyt tajuamaan, että tekemällä tähän asti käytännössä syrjityistä statuksettomista saamelaisista lakisääteisesti B-luokan oikeudettomia saamelaisia, Suomen valtio virallistaisi etnisen syrjinnän rikkoen kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatteita? Tälle Hallbergin-Lohen tuhoisalle linjalle on olemassa vaihtoehto: oikeusministeriö voisi aivan hyvin kehittää vaihtoehtoisen mallin, joka luovalla tavalla toteuttaisi kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatteita Suomen oloihin sovellettuina, asettaen kaikki saamelaisryhmät tasavertaiselle oikeudelliselle tasolle. Itse asiassa tällaisen mallin alkio sisältyy jo Hallbergin malliin, mutta se on vielä rujossa, irvikuvamaisessa muodossa. Jos esitys toteutuu sellaisenaan, on turha odottaa, että Ylä-Lappiin laskeutuu yhteiskuntarauha. Yhtä turha on odottaa että Suomen hallitus voi ylpeillä sillä, että se on ratkaissut vuosikymmeniä jatkuvan kiistan, sillä syrjittyjen aito, oikeutettu ja välttämätön oikeustaistelu tulee jatkumaan.

Julkisuudessa on kerrottu, että Hallbergin-Lohen mallin julkistamiseen liittyen olisi tarkoitus ilmoittaa, että esitykseen sisältyvien saamelaisten oikeuksien edistämisessä ei tavoitella yksityisoikeudellisia maaoikeuksia, vaan kyse on kaikkien saamelaisten kollektiivisten oikeuksien edistämisestä. Olisiko näillä ilmaisuilla tarkoitus kiertää edessä oleva karikko, johon törmättyään moni lakiesitys on kokenut surkean haaksirikon - nimittäin perustuslakivaliokunta? Onneksi näyttää siltä, että eduskunnalla on vielä jonkinlainen toimintakyky ja järjen taju maaoikeusasiassa. Viimeistään eduskunnassa joudutaan toteamaan se, että käräjien ajamaan maanomistusta koskevaan lain säätäminen käräjien mallilla edellyttää perustuslain säätämisjärjestystä, eli 5/6 määräenemmistöä.

Tämä johtuu siitä, että lakiesityksellä rajoitetaan niin saamelaisten kuin muun väestön perustuslaissa suojattua yksityisomistusta. Sanakikkailu jonka mukaan ei tavoitella yksityisoikeudellisista vaan kollektiivisia oikeuksia ei auta, koska kollektiiviset oikeudet, mitä ne sitten olisivatkaan, kuitenkin rajoittavat yksityisiä oikeuksia ja muiden tasavertaisia oikeuksia valtion kyseenalaisten saantojen perusteella ominaan hallitsemilla mailla. Sen jälkeen asiassa joudutaan palaamaan, kuten aikaisempien rauenneiden esitysten kohdalla on käynyt, lähtöruutuun. Jos saamelaisten oikeuksien edistämisellä tarkoitetaan porojen laiduntamista ja siihen liittyviä asioita, nämä oikeudet on turvattu jo poronhoitolaissa. Jos tarkoitetaan luonnonainesten keräämistä, kalastusta tai metsästystä, ne on pitkälti turvattu jokamiesoikeuksilla, paikallisväestön metsästysoikeudella ja kalastukseen liittyvillä järjestelyillä. Tällä ei ole sanottu, etteikö näiden yksityiskohtia voisi hioa.

Mitä sisällöllisesti sekavalla muotoilulla yksityisistä ja kollektiivisista oikeuksista lienee tarkoitettu ja tavoiteltu, on päivänselvää, että Hallbergin-Lohen malli tulee kärjistämään kysymystä lapinkylien maaoikeuksien nykyisistä omistajista, sen sijaan että veisi sen lähemmäs oikeudellisesti kestävää ja yhteiskuntarauhaa edistävää ratkaisua.

Kuten sanottua, esitys ei myöskään ratkaise inarinsaamelaisten oikeutta omaan, Inarin lapinkylää vastaavaan alueeseensa. Inarinsaamelaiset eivät ole olleet häätämässä sen enempää porosaamelaisia kuin kolttia mailtaan, vaikka kiistävätkin jyrkästi näiden isäntävallan Inarin lapinkylän maihin - olkoon luonteeltaan yksityisoikeudellinen tai kollektiivinen "kaikkien saamelaisten" nimissä. Sama koskee useita muita lapinkyliä. Jos mikään on varmaa, ja tämän jälkeen entistäkin varmempaa, niin se, että historiallisten lapinkylien asukkaiden jälkeläiset eivät tule minkäänlaisen painostuksen tai pakkolakien edessä hyväksymään heidän esivanhempiensa perintömaille muualta muuttaneita saamelaisia lapinkylien alueiden maaoikeuksien haltijoiksi tai alkuperäiskansaoikeuksiensa pääpäsmäreiksi.

Ihmeellistä on se, että kiistaa ylläpitävät pohjoissaamelaiset, koltat ja keskustapuolue eivät halua ymmärtää, että kiistan ratkaisu hyödyttäisi sekä kiistan osapuolia että koko alueen vakautta. Siinä ohessa kohentuisi myös ILO-sopimushankkeessa yhtenä pontimena ja perusteluna ollut Suomen kansainvälinen maine. Kiista ja siihen liittyvä myrkynkylvö on synnyttänyt ja ylläpitää paljon ahdistusta ja turhaa vihaa eri ryhmiin kuuluvien saamelaisten välillä. Kestävällä pohjalla olevat ratkaisut toisivat tähänkin välttämättömästi tarpeellista helpotusta.