Viimeisimmässsä saamelaiskäräjien kokouksessa puollettiin totuuskomission asettamista selvittämään saamelaisiin kohdistunutta syrjintää. Itse olen sitä mieltä, että ennen sitä kannattaisi tehdä yhteiskunnallinen analyysi, jotta nähtäisiin mikä on se todellisuus, jossa saamelaiset ja muut alueella elävät ja toimivat.

Vielä 1900-luvun alussa Ylä-Lappi oli poronhoito- ja maatalousyhteiskunta. Olennaista on panna merkille, että Ylä-Lapissa maaseudun kehitys tapahtui suurempien kylien kasvun ja elinkeinorakenteen puristuksessa - eräässä mielessä suurimpien kyläkeskusten kasvun ja elinkeinorakenteen ehdoilla.

Koska elinkeinorakenteen muutos on Ylä-Lapissakin muun valtakunnan tavoin ollut raju, myös haja-asutusalueen muutospaineet ovat olleet suuret ja niiden vaikutukset ankarat. Haja-asutusalueille on jäänyt sopeutujan osa ja mahdollisuudet omaehtoiseen kehitykseen ovat olleet rajoitetut: haja-asutusalueet ovat joutuneet kurjistumiskierteeseen ja ne ovat kutistuneet asukasmäärältään. Uudet innovaatiot ovat syntyneet kuntakeskuksissa ja ruokkineet kasautumiskehitystä.

Erittäin nopea rakennemuutos on aiheuttanut suuria vaikeuksia saamelaisalueen haja-asutusalueilla asuville ihmisille, oli nämä sitten suomalaisia tai saamelaisia: toimeentulomahdollisuuksien vähentymistä, palvelujen loitontumista sekä väestörakenteen ja sosiaalisen kanssakäymisen heikentymistä. Tämä on aiheuttanut nopean elämäntavan muutoksen yhden sukupolven kuluessa. On puhuttu jopa muutosshokista: yhteiskunta on muuttunut niin nopeasti, etteivät kaikki saamelaiset ole pystyneet siihen sopeutumaan. Ei ole ihme, että saamelaisyhteisöt lamaantuivat: ihmiset eivät tienneet eivätkä osanneet keksiä miten uudessa tilanteessa tulisi toimia. Uusia ideoita ei ole syntynyt eivätkä entiset keinot ole enää tehonneet yhtä hyvin kuin entisessä yhteiskunnassa. Paikallisyhteisöjen lisäksi tämä pätee myös laajemmin; Saamelaiskäräjien poliittinen johto ei ole ymmärtänyt tilanteen vakavuutta vaan painii toissijaisten ongelmien kanssa.

Tässä murrostilanteessa sodan aikana ja jälkeen syntynyt nuorempi saamelaissukupolvi on tarjonnut tähän kurjuuteen kyseenalaisen vaihtoehdon: valtion maiden "palauttamisen" takaisin saamelaisille. Rakennemuutoksen syistä tietämättömiin ihmisiin tällaiset lupaukset vetosivat ja tällainen visio upposi kuin veitsi voihin. Nyt sitten ollaan konkreettisesti nähty, ettei näistäkään katteettomista lupauksista ole ollut saamelaisalueen syrjäkylien saamelaisten pelastajiksi. Tässä tilanteessa tarvitaan faktoihin perustuvaa yhteiskunnallista analyysia, jotta saadaan oikeaa tietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi.

Harva saamelainen tiesi, että maaseudun ja sen ytimenä ollut väestö muodosti suuren poliittisen voiman, joka pystyi vaikuttamaan valtakunnan poliittiseen päätöksentekoon. 1960-luvulle tultaessa Lapissakin maanviljelijän ja poronmiesten eduista huolehtivan keskustapuoleen poliittinen vaikutusvalta kuitenkin väheni. Valtaosa joko alistui, muutti pois tai passivoitui, tai sitten pyrki vastustamaan haitallista kehitystä. Tärkeitä olivat protestit, mielipiteen ilmaisut, toiminta etujärjestöjen kautta. Itsekin toimin Suomen Merimies-Unionin kalastusasiamiehenä 1970-luvun alussa. Aika pian kävi kuitenkin ilmi, että nämä vastustuskeinot eivät olleet riittäviä. Rakennemuutos oli miestä väkevämpi ilmiö, eikä sitä voinut pysäyttää, kääntää tai sanottavasti jarruttaa edes joukkovoimalla.

Koska saamelaisalueen perinteiset elinkeinot ja ns. saamelainen elämänmuoto ovat vääjäämättä väistymässä, uudentyyppinen kehitys voi alkaa vain ja ainoastaan paikallisten saamelaisten ja muiden asukkaiden omasta toiminnasta. Ilman paikallisten asukkaiden omaa panosta ja omatoimisuutta ja yhteistyötä alueen kehittäminen ei tule onnistumaan. ILOn sopimuksesta ei siihen ole apua.

On kuitenkin todettava, että murrosvaiheessa tehty työ ei suinkaan valunut täysin hukkaan. Saamelaisalueen maaseutua on tähän asti monella tavalla pyritty kehittämään ja että olosuhteet maaseudulla ovat monella tavalla parantuneet, vaikka väkiluku on vähentynyt, ikä- ja sukupuolirakenne vinoutunut ja palvelut harventuneet. Poromiesten ja luontaiselinkeinon harjoittajien sosiaaliturvaa on parannettu, sukupolvenvaihdosta edistetty ja perintökaarta muutettu tilan jatkajaa suosivaksi. Sosiaaliset tulonsiirrot sekä tehostunut terveydenhoito ja sosiaalitoimi ovat parantaneet tehokkaasti erityisesti myös saamelaisten eläkeläisten elinoloja. Toteutetut koulutusuudistukset ovat puolestaan tasoittaneet eri väestöryhmien koulutuksellista eriarvoisuutta.

Tällaisia parannuksia voitaisiin luetella runsaastikin, mutta useammat niistä ovat olleet etupäässä sosiaalisia toimenpiteitä, joilla maaseudun asukkaat pyritään saamaan edes kohtuullisessa määrin samanarvoiseen asemaan kaupunkilaisiin verrattuna. Toisaalta ne ovat olleet eräänlaista viivytystaistelua, jolla esimerkiksi palvelujen harventumista on pyritty hidastamaan. Niillä ei ole pystytty todelliseen suunnanmuutokseen, saamaan aikaan todellista omaehtoista kehitystä saamelaisalueen omista lähtökohdista ja edellytyksistä lähtevinä. Aluepolitiikka on ollut ylhäältä ohjautuvaa ja sektorikohtaista, tukijärjestelmä on sekava ja monimutkainen, jota vielä saamelaiskäräjät on yrittänyt entisestään sekoittaa.

Tällaiseen tukitoimintaan liittyy ilmeinen riski siitä, että tuensaajat ajautuvat leimallisesti nimenomaan tuennauttijoiksi, sosiaaliklienteiksi, joille tärkeintä ei ole oman aloitteellisuuden ja pärjäämisen kehittäminen, vaan seuraavan tuen maksatuksen odottelu. Samalla tukiin liittyvä liiallinen byrokratia imee aikaa, voimavaroja ja itsekunnioitusta.

Tässä tilanteessa tarvitaan eri osapuolista riippumatonta yhteiskunta-analyysiä sellaisten poliittisten päätösten pohjaksi joissa keskeisimpänä perusajatuksena ei ole rakennemuutoksen seurausten lieventäminen, vaan uusien mahdollisuuksien ja uusien suuntien etsiminen muuttuneessa tilanteessa, uusia vahvuuksia hyödyntäen.