Viimeisimmässä Lapin yliopiston KIDE-tiedotuslehdessä käsiteltiin laajasti saamelaistutkimusta ja puolusteltiin sen tarpeellisuutta. Viime vuosien aikana on julkaistu tieteen nimissä saamelaisista jos jonkinlaisia tehtyjä selvityksiä. Hankalinta näissä tutkimuksissa on ollut se, että julkaisujen laatu vaikeuttaa vertailevaa tarkastelua. Näiden tutkimusten muuna ongelmana on se, että tutkijoiden vire on ollut parhaasta päästä kovin suppea ja heillä on ollut heti alkuunsa vastassa sellainen määrä esteitä, että heidän on ollut lähes pakko käyttää valikoivasti hankkimaansa tietoa. Tämän lisäksi viime vuosien aikana on noussut esiin voimakas, paljolti vastenmielinen taipumus kansalliseen itseihailuun ja moni tutkija ruokkii joko tietoisesti tai tiedostamatta tätä taipumusta, jonka vetovoima piilee siinä, että sillä kuvitellaan vahvistettavan kansallista identiteettiä.

Niin luonnollista ja viehättävää kuin tällainen pyrkimys onkin, tutkimukselle se merkitsee tyylillistä ja eettistä perääntymistä. Kekseliäisyydellään ja maailmankatsomukseltaan tämän päivän saamelaisia koskeva tutkimus ei tarjoa laadullisesti ja sisällöllisesti mitään uutta. Sen toistaiseksi syvällisin oivallus on että saamelaisia ympäröivä maailma on paha ja että valtio on kaiken pahan alku ja loppu. Tämän tutkimuksen keino on tiedon virta: sen palava halu päästää sortoa kuvaavat asiat tutkimuksen sivuille, ei toki pelkästään painetun sanan vuoksi, vaan realismin vuoksi. Tällainen on kuitenkin arvoiltaan läpikotoisin fundamentalistista ja se käyttää keinoja, joiden tärkein viehätysvoima on tutkijan argumentointien järkevyydessä tai niiden puuttumisessa.

Tämän näkemyksen taustalla näyttää olevan ajatus, että ihminen on kaiken mitta. Argumenttien liittäminen johonkin tiettyyn kauteen menneisyydessä, vaikkapa 1700-luvun alkupuoleen, merkitsee ihmissuvun psykologisen kehityksen kieltämistä. Kyse on likipitäen samasta asiasta kuin uskoisi 1700-luvun alkupuolella eläneen saamelaisen kärsineen nälkää enemmän kuin nykysaamelaisen. Palaamalla jatkuvasti lapinkylien perinteisiin arvoihin "tuolloin vallinneeseen ankaraan henkeen" muuhun sellaiseen, saamelaiset vaativat arvioimaan tällaista tutkimusta sellaisten normien mukaan jotka välttämättä eivät ole tieteen piirissä klassisia. Esimerkiksi saamelaisten historiasta tähän mennessä laaditut tutkimukset ovat oman aikansa tuotteita ja niitä tulisi arvioida oman ajan mittapuun mukaan. Harvoin ne pätevät tässä ajassa.

Yhtä lailla sama vaatimus kriittisestä saamelaistutkimuksesta voidaan asettaa myös aivan viime aikojen tutkimukselle. Sen hyveiksi usein mainitaan tuoreimman, tieteellisen kritiikin kestävän saamelaisten oikeuksia koskevan oikeushistoriallisen tutkimuksen sivuuttaminen. Kokonaan on hylätty tieteen tekemisessä kriittinen väite -vastaväite -tyyppinen tarkastelu. Mijtään ongelmaa ei tässä tutkimuksessa ole siinä, että esimerkiksi saamen kieli voidaan asettaa pohjaksi, vaikka sillä ei ole ollut historiallista asemaa. Tätä ei kutsuta kirjoitetun ja todennetun historian falskiksi tai väärennetyksi käsittelyksi.

Monien mielestä saamelaistutkimuksen esittämät näkemykset ovat ahtaita ja jopa pinnallisia. Parhaassa tapauksessa niitä voisi sanoa subjektiivisiksi. Tässäkin yhteydessä voisi todeta, että saamelaisia sivuava tutkimus ei ole demokraattista toimintaa, josta usein helposti ajatellaan, että kuka tahansa pystyy hallitsemaan ja arvioimaan sitä. Tällä alueella demokratian periaatteen soveltaminen johtaa helposti laadukkaan tutkimuksen ja roinan rinnastamiseen. Tieteen historia koostuu lisäämisestä ja täydentämisestä, ilmaisukeinojen rikastuttamisesta tai useammin tiivistämisestä.

Esimerkiksi jokainen Lapin historian tutkimuksen piirissä omaksuttu fakta saattaa hetkessä käydä vanhaksi seuraavalle tutkijalle. Tutkija, joka ei noudata tätä sääntöä alentaa tuotteensa roskakirjallisuuden tasolle riippumatta siitä, miten hyvät arvostelut se saa markkinatorilla. Pahaa tällaisessa on se, että tutkimus, joka ei ole tieteen aidot kriteerit täyttävää tutkimusta, turmelee elämän, jota sen pitäisi kuvata. Tällainen tutkimus pyrkii tarjoamaan lopullisuuksia, missä tiede tarjoaa äärettömyyksiä ja lisää haasteita. Lyhyesti sanottuna tällainen tutkimus pettää ihmisen hänen vihollisilleen.

Niin armottomalta kuin tämä kuulostaakin, saamelaisten historian tutkimuksen nykytila on saamelaisten itsensä aikaansaama. Eräät johtavat saamelaiset ovatkin vaatineet poliittisia ratkaisuja eräiden suosikkitutkijoittensa tutkimusten perusteella. Siksi politiikan huomioon ottaminen kuuluukin kehäpäätelmien piirin, sillä saamelaispolitiikka on täyttänyt tyhjiön, jonka juuri tiede on jättänyt. Tämän hetkinen saamelaisen historian tutkimuksen surkea tila tarjoaa opetuksen riippumattomalle tutkimukselle.

Myös Lapin yliopistolla näyttää olevan kriittisen tarkastelun paikka. Mainetta niittäneet, sen hyväksymät väitöskirjat ovat käyneet - ei vain vanhentuneiksi - vaan ehkä myös jälkikäteen arvioiden jopa vääristellyiksi tai selvästi aukollisiksi. Luulisi tiedeyhteisön itse korjaavan virheitään. Etenkin, kun sen itsensä muutoin rahoittamat tai toteuttamat tutkimukset ovat todentaneet oikeaksi nyt katsottavan historian esimerkiksi maaoikeusasioissa.

Ihan yhtä hämmentää on todeta harjoitetun tutkimuksen samaistavan saamelaiskäräjien julkisin varoin rahoitettavan itsehallintotehtävän kaikenlaiseen poliittiseen ja etujärjestötehtävään. Ongelmattomana pidetään sen politisoimista. Se ei voi olla oikea käsitys, jos saamelaiskäräjiä koskee oikeusturvaa ja muita perusoikeuksia koskevat vaatimukset. Sen pitää koskea.

Kokonaan tutkimatta on, onko saamelaiskäräjät ja sen edustajat pysyneet totuudesas esimerkiksi muille valtion viranomaisille asioita esitellessään ja onko saamelaiskäräjät toiminut syrjimättömästi esimerkiksi lappalaisten todennettuihin maa- ja vesioikeuksiin. Sitä samaa voisi tutkia myös valtion toimissa sen selvittämiseksi, ettei vain Suomessa ole valtiorasismia, joka tunnettiin paremminkin itänaapurissa muutamia vuosikymmeniä sitten.