Kun kuulin Veikko Aatami Heikkilän kuolemasta tuli sellainen tunne, että ystävän kuolemaan ei voi tottua. Ystävyytemme oli pitkäikäinen. Tapasin Veikon syyskuun puolivälissä 1950 aloittaessani kansakoulun Inarin kirkolla. Jo ensimmäisestä koulupäivästä lähtien yläluokkalainen Veikko erottautui muusta joukosta eloisalla olemuksellaan. Keskustelu ei luontunut kun emme kielimuurin vuoksi ymmärtäneet toisiamme - Veikko puhui vain suomea ja minä vain saamea. Hänen olemus kuitenkin kertoi ymmärtämyksestä ummikkoa saamenkielistä kohtaan. Hän taisi olla muuten ainoa joka ei nimitellyt minua tyhmäksi lappalaiseksi.

Suomenkielen taitoni parantuessa aikaa myöten pääsimme myös keskustelun alkuun. Pistäydyin usein Veikon vanhempien kotona. Veikolla ja hänen vanhemmillaan oli koko joukko omaa elämää ja ympärisöä kuvaavia sanoja ja ilmauksia, jotka eivät jättäneet ketään kylmäksi. Leppoisana ja vahvana korostui hänen isänsä Fredrikin vastaus minulle kysellessäni porokuulumisia "joo vain..." vastaukseeni kysymykseeni millainen oli kulunut porotalvi "jo vain on ollut luminen porotalvi, ruoka oli tiukassa poroilla ja petoja on liikaa..."

Myöhemmin tapasimme uudestaan lukuisia kertoja. Erityisesti eräs tapaaminen 1950-luvun lopulla jäi mieleeni. Silloin hän puhui kiihtyneesti köyhyydestä ja muista yhteiskunnallisista epäkohdista, politiikasta, josta minulla ei ollut mitään aavistustakaan. Ne olivat kaikki minulle uusia ja outoja asioita. Kun myöhemmin rupesin ymmärtämään myös politiikan päälle, tajusin että edustimme Veikon kanssa erilaista käsitystä. Se ei kuitenkaan koskaan estänyt ystävyyttämme.

Veikon kodin kautta kulkivat monet Inarin erämaissa asuvista saamelaisista, jotka menivät hakemaan pororaidoillaan Norjasta Jäämeren rannikolta Reisivuonosta elintarvikkeita. Menomatkalla reet oli lastattu poronruhoilla, taljoilla ja sarvilla. Palattaessa reet oli kuormitettuna jauhoilla, suoloilla margariineillä, kuivatulla kalalla ja siirtomaatuotteilla, joita kiveliö ei tuottanut. Näitä Norjaan menijöitä ja tulijoita Veikko tapasi kotonaan Inarissa ja heidän tarinointiaan ja kuulumisia hänellä oli tilaisuus isä Fredrikin kanssa kuunnella.

1950-luvun puolivälistä lähtien kulkuneuvojen parantuessa ja olojen muuttuessa Norjaan tehtävät vuotuiset kauppamatkat menettivät merkityksensä. Kaikki muuttui. Vanha Saamenmaa katosi - se jonka Veikko ehti elää, nähdä ja kokea. Veikon isä Fredrik oli vilkas ja liikkeissään uskomattoman käytännöllinen ihminen, joka puhui ja esiintyi aina ystävällisesti. Hän oli olemukseltaan melkein enemmän saamelainen kuin lantalainen. 1950-luvun puolivälissä tapasin Veikko ja hänen isänsä Inarin lähistöllä Silmäjärven aidalla pidetyssä poroerotuksessa. Molemmilla oli lapinvaateet päällä. Siellä näin miten he olivat tietoisia ja aidosti ylpeitä poromiehen kyvyistään.

Veikko oli lapsuusvuosistaan lähtien joutunut tekemisiin saamelaisten kanssa ja vartuttuaan mieheksi kanssakäyminen jatkui ja syveni. Ja vuosien mittaan kertyneen kokemuksen nojalla hän oppi ymmärtämään enemmän saamelaisuuteen liittyviä ilmiöitä. Uudet asenteet rakentuivat syvemmälle ja avarammalle pohjalle. Saamelaiskulttuurissa hän näki uusia arvoja kuin aikaisemmin. Hän tajusi saamelaiskulttuurin syvimmän merkityksen ja säilytti samalla käsityksen sen hedelmällisestä ja rakentavasta voimasta. Hänen huumorintäyteiset kuvauksensa monesta tutusta, kuten edesmenneestä Kaapin Jounista, joka usein kauppamatkoillaan pysähtyi Veikon kotona, olivat mieleen jääviä. Veikon kertomukset ovat luoneet minulle elävän ja ikimuistoisen kuvan hänen tavastaan ilmaista itseään ja kuvata lähi ympäristöään ja siinä eläneitä ihmisiä.

Veikko oli nähnyt, kokenut, lukenut ja ollut paljossa mukana. Ehkä tästä syystä Veikkoa kohdeltiin määrätyllä kunnioituksella ja määrätyllä luottamuksella, ja hänen elämänkokemuksensa ylsivät melkein kaikkeen, mikä koski Inaria ja sen lähialuetta. Jos Veikko olisi kirjoittanut muistelmansa, siitä olisi tullut kirja, joka olisi hämmästyttänyt meidät.

Veikko oli myös yhteiskuntakriitikko. Häntä olivat vaivanneet epäilyt siitä, olivatko kaikki totuudet, joita hän oli kuullut opettajilta, aikuisilta ja asiantuntijoilta, aivan ehdottomia. Sokea usko tuntui hänestä vastenmieliseltä ja sananvapautta hän puolusti viimeiseen asti. Veikko osasi puolustaa kantaansa älykkäästi ja järjestelmällisesti.

Myöhemmin olen tavannut montakin ihmistä, jotka ovat halunneet tulla nimenomaan Veikon kaltaisiksi -itsenäisiksi, riippumattomiksi, originelleiksi ajattelijoiksi ja sanankäyttäjiksi. Vaikka Veikko oli mielipiteiltään avoimen vasemmistolainen, saattoi hän arvostella ystävää ja puolustaa vastustajaa. Hän ystävystyi monien ihmisten kanssa, jotka olivat asemaltaan erilaisia ja keskenään yhteiskunnallisesti erilaisesti ajattelevia, hän ajoi toisten etua ja toteutti äänestäjien toiveita säilyttäen omat kasvonsa, tehden vain sen mikä hänestä tuntui oikealta ja oikeudenmukaiselta, innostuen siihen mikä häntä kiinnosti. Veikolla oli elämänsä aikana monta ammattia maalarista kalastajaan. Sellaista ansioluetteloa ei näe usein.

Veikolle tittelit, raha ja kunnia olivat yhdentekeviä. Asiasisältö oli aivan muussa - ihmisyydessä ja sen vaalimisessa. Erotukseksi niistä muista ihmisistä, joiden yhteyteen elämä oli minut johdattanut, Veikko oli maailmankatsomuksellisesti poikkeuksellinen henkilö, joka arvosti niin nuoria kuin vanhempiakin ihmisiä.

Elämässä ja esiintymisessä Veikko erottautui näkyvästi muista ihmisistä; hän oli ylpeä omasta identiteetistään ja hänellä riitti ymmärtämystä saamenkielelle ja kulttuurille, mikä oli mielestäni melko epätavallista paikallisille suomalaisille. Veikon käsitys inhimillisyydestä opetti häntä ymmärtämään sivistynyttä maailmaa ja rakastamaan sitä. Tiedän, että minä en ole ainoa joka jäi häntä syvästi kaipaamaan.