Seuraavassa kerron eräästä sattumasta, joka johti minut Neuvostoliiton puolelle töihin elokuussa 1961. Se olikin kova koettelemus ihmiselle, joka oli täynnä ennakkoluuloja. Olinhan koko lapsuuteni kuullut sodassa mukana olleiden kertomuksia sodan kauhuista ja vihollissotilaiden julmuuksista. Mutta kun Inarissa vallitsi tuolloin tavaton työttömyys, kaikkia työsaantimahdollisuuksia oli harkittava, varsinkin kun ammattitaidottomille ja nuorille ei kunnan alueella ollut mainittavasti töitä tarjolla.

Heinäkuun lopussa tutkaillessani työmahdollisuuksia kuulinkin, että suomalaiset rakensivat parhaillaan rajan takana Neuvostoliiton puolella maantietä Ylä-Tuulomaan, jonne tien valmistuttua oli tarkoitus aloittaa voimalaitoksen rakentamistyöt. Kuulin, että tienrakentajilla Pellonraivaus Oy:llä ja Insinööritoimisto Vesi-Pekka Oy:llä oli Ivalossa konttori, josta kannattaisi aloittaa työnsaantimahdollisuuksien selvittely.

Ivaloon töitä kyselemään

Astuessani elokuun alussa tienrakentajien toimistoon, panin merkille pöydän takana istuvan rennon näköisen miehen, joka osoittautui rajan takana Atslemissa tietyötä johtavaksi työpäälliköksi. "Niin mitäpäs nuorella miehellä on asiaa. -Onko Tuulomann tietöihin aikomusta, vai", kyseli rennonoloinen herra.

"Niin tiedättehän kai, että suomalaiset rakentavat parhaillaan Neuvostoliiton alueella Ylä-Tuulomalle maantietä, jonka rakentaminen käynnistettiin Rajajoosepista tämän vuoden maaliskuussa. Autolla ajettavaa tietä on tällä hetkellä valmiina 60 lilometriä ja täältä Ivalosta Atslemiin on matkaa 100 kilometriä. Atslemiin on juuri postiauto aloittanut liikennöimisen. Atslemista itäänpäin on kuluvan kesän aikana raivattu tielinjaa Kolttapurolle asti. Kolttapuro sijaitsee Tartossa vuonna 1920 solmitun rauhansopimuksessa määritellyn rajalinjan itäpuolella. Tienlinjaa pitkin matka Atslemista Kolttapurolle kestää 8-10 tuntia Unimog merkkisellä venäläisvalmisteisella maastoautolla. Tien pituus tulee olemaan kaikkiaan 170 kilometriä ja se päättyy aikanaan Patunan kylään, johon Imatran Voima Oy tulee myöhemmin urakoimaan venäläisille suuren vesivoimalaitoksen", jatkoi mies. "Tämän vuoksi rakennamme parhaillaan tietä itärajan takana ja meillä on tielinjan varrella satoja miehiä eri tukikohdissa."

Välillä työpäällikkö katseli lähes poissaolevan näköisenä ulos, jossa jo syyskesän ensimmäiset värit olivat havaittavissa. "Niin olemme hiukan aikataulusta myöhässä. Tie pitäisi saada ennen joulua Patunaan asti autolla ajettavaan kuntoon ja siksi tarvitsemme nuoria ja riuskoja työntekijöitä, jotka eivät pelkää työtä ja erämaaolosuhteita. Kaikki työt ovat omalla tavallaan vaativia", jatkoi mies. "No meillä on Atslemissa toimisto. Siirsimme sinne joku aika sitten täällä Ivalossa olleen pääkonttorin Atslemiin, joten siellä tietävät tarkemmin teille kertoa rajan takana odottavista tehtävistä."

Kun kahden viikon kuluttua tulin noutamaan passia ja viisumia, panin merkille, että toimistoon oli tullut miehiä ja muutama nainen eri puolilta Suomea työnhakuun, enimmäkseen kuitenkin Lapin läänin pohjoisimmista kunnista. Passin saatuani käteen minuun iski lähtökuume voimakkaana, varsinkin kun vielä kuulin, että Hulkon kylästä oli mutta päivä sitten löydetty sota-aikana partiokahakassa kuolleiden venäläisten sotilaiden jäänteitä.

Ensi kertaa Neuvostoliittoon

Seuraavana päivänä menin ajoissa Ivalon Osuuskaupan vieressä sijaitsevaan kahvilaan odottelemaan postiauton lähtöä. Rajantaa lähtijöitä oli saapunut hyvissä ajoin odottelemaan lähtöä. Siinä oli raivauskoneen kuljettajia, panostajia, mittamiehiä, penkkamiehiä, sekatyömiehiä, sekä siivoojia. Liikkeelle lähdettäessä huomasin, että auto oli viimeistä istuinsijaa myöten rajan taa menijöitä.

En ollut aikaisemmin käynyt Rajajoosepin suunnalla Akujärveä kaumpana, joten maisemat olivat minulle ennestään täysin tuntemattomat. Viimein auto saapui Rajajooseppiin. Punainen hirrestä rakennettu rakennus näkyi kirkkaana mäntyjen välistä. Talon pihasta näkyi Suomen ja Neuvostoliiton raja, jonka merkkinä olivat maahan upotetut rajatolpat. Silmäiltyäni niitä panin merkille, että raja kulki suunnilleen sadan metrin leveän aukeaman puolivälissä. Raja-aukeaman keskelle oli puusta rakennettu portti. Kun olimme ohittaneet portin ilmestyi eteemme punavihreäksi maalattu puomi.

Kuljettajan oli nyt pysäytettävä auto, puomin toisessa päässä seisoi neuvostoliittolainen rajasotilas rynnäkkökivääri viilekkeellään. Jonkin ajan kuluttua tuli pienehköstä vartiotuvasta kaksi upseerin tai aliupseerin tapaista sotilasta marssien tehden auton luona ryhdikkäästi kunniaa. Seuraavaksi toinen miehistä astui postiautoon lausuen ovella; passit. Kun passit oli kerätty saivat halukkaat käydä ulkona jaloittelemassa ja hengittämässä raitista ilmaa.

Puolen tunnin odottelun jälkeen passit tuotiin takaisin. Kaikkien oli nyt siirryttävä istuinpaikoilleen. Passit takaisin tuonut sotilas katseli tuimasti passien valokuvia verraten niitä aina kulloinkin kyseiseen henkilöön. Kun vertailu oli tehty, passi luovutettiin takaisin ao. henkilölle. Tästä eteenpäin matka jatkui kauniita jäkäläkankaita pitkin kohti Atslemia. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Moosesjoella, jossa sijaitsi kuljettajan mukaan tietyömaan ensimmäinen tukikohta. Muutama matkustaja jäi tähän, osin jo autioituneeseen tukikohtaan.

Panin merkille miten tästä eteenpäin tie seuraili Luttojoen kauniita ranta-alueita ja välillä mennen koskemattomien korpimetsäalueiden läpi. Moosesjoen jälkeen vastarakennettu tie seuraili enimmäkseen Luttojokea, tehden välillä laajan kaaren kadoten jonnekin metsän taa. Muutaman minuutin ajon jälkeen seuraava joenmutka kaartui jälleen melkein tiehen kiinni. Korkeimmilta harjuilta avautuvat näkymät olivat mykistävän kauniita; penikulmittain joka suuntaan asumatonta metsäerämaata. Metsien ja harjujen välistä erottui siellä täällä pilkottavia järviä ja niiden takaa nousi jokunen korkeampi vaara ja tunturin huippu. Eikä missään näkynyt ainokaistakaan merkkiä ihmisasumuksista. Seuraavaksi postiauto pysähtyi Kellokoskella sijaitsevassa tukikohdassa, jossa parhaillaan purettiin parakkeja itään päin siirtoa varten.

Sodan aikaisessa tukikohdassa

Tultuamme Atslemiin, etsin tienrakentajien keskustoimiston, missä oli monta kirjoituspöytää ja jonka kalusto ja konttorikoneet vaikuttivat uusilta ja nykyaikaisilta. Kun olin ilmoittautunut katseli konttoripäällikkö papereitaan; "jaa, Lounakoski, Hulkko, Kolttapuro. Hm... Kolttapurolle valmistuvaan tukikohtaan tarvittaisiin muutama sorakuorman ylösottaja. Joten ilmoittautukaahan siellä mahdollisimman nopeasti. Jaha, tänään onkin huoltoauto jo ennättänyt lähteä sinne, joten joudutte täällä yöpymään ja huomispäivän aikana saatte Kolttapurolle matkustaa. Joten ilmoittautukaa sinne tultuanne vastaavalle rakennusmestarille".

Äskettäin pystytetyissä parakeissa olikin runsaasti tyhjiä petipaikkoja. Ennen nukkumaanmenoa sain kuulla runsaasti mielenkiintoisia kertomuksia monia tienrakentajia täällä rajan takana kohdanneista kommelluksista, mm. tukikohdassa sodanaikaisten miinojen löytymisestä ja niiden hävittämisistä sekä miinan räjähtämisestä erään korsun savutorvessa miinan räjähtämistä, pedoista sekä riista- ja kalajuttuja. Kuulin myös, että sota-aikana tämä Atslem oli ollut Pennasen pataljoonan tukikohta ja miten tänne oli jo sota-aikana rakennettu jonkinlainen autolla ajettavan tien tapainen ajoura.

Matka Tarton vuoden rauhansopimuksessa sovitun rajan itäpuolelle

Seuraavana päivänä oli sitten lähtö Atslemista Kolttapuroa kohti Unimog merkkisen maastoauton mukana. Autossa oli matkustajien lisäksi kaikenlaista tavaraa lattiasta kattoon asti. Matka eteni noin kahdenkymmenen kilometrin tuntivauhtia äskettäin raivattua keskeneräistä tielinjaa pitkin auton keikkuessa välillä pahoinkin. Tielinjalla oli parhaillaan soranajo käynnissä; kymmenet kuorma-autot kuljettivat soraa kipaten sen useimmiten suon ylitse rakennettavan tiepenkan päähän, jossa puskutraktorit tasoittivat sen. Huoltoauton kuljettaja kertoi miten tien rakentaminen jatkui keskeytyksettä yötä päivää. Parin tunnin kuluessa maisemat muuttuivat vaaramaisemiksi ja vieressäni istunut nellimiläinen mies kertoi, että eräs edessä näkyvistä korkeista vaaroista oli nimeltään Lounavaara, jossa lokakuussa 1942 suomalainen ja venäläinen partio joutuivat ankaraan tulitaisteluun keskenään.

Ennen Lounavaaran tukikohtaan saapumista kuljettaja pysäytti auton. "Vilkaiskaapa tuonne suolle; näettekö tuon hirvitokan." Totta tosiaan noin kolmensadan metrin päässä seisoi kolmisenkymmentä hirveä. Matka jatkui yhä hidastuvaa vauhtia, välillä aivan kävelyvauhtia. Ylitimme pienempiä ja suurempia jokia. Akkajokea ylittäessämme lankuista ja parruista rakennettu tilapäinen silta huojui vaarallisen tuntuisesti allamme. Välillä kierrettiin puskutraktorin raivausjälkeä pitkin isoja suoalueita, joissa ei ollut vielä tiepenkkaa. Hiukan ennen pimeän tuloa saavuimme Hulkon kylään, joka sijaitsi Tartossa vuonna 1920 sovitun rajan takana.

Hulkon kylään oli juuri pystytetty joitakin tilapäisiä asuntoja, josta eräästä sellaisesta löytyi minullekin petipaikka. Täällä talonmiehenä toimi eräs jo lähes eläkeiässä oleva koltta. Hän ei paljon puhunut, mutta näytti katselevan kaikkea ympärillään tapahtuvaa toimintaa suurella mielenkiinnolla. Kiinnostuin hänestä, koska aavistin hänen tietävän paljon tästä seudusta, josta itse en tiennyt oikeastaan mitään. Häneltä sitten kuulinkin illan kuluessa, että tällä seudulla ennen Tarton rauhansopimusta olivat asuneet Nuorttijärven koltat, jotka sen jälkeen kun Tarton rauhan sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1920 oli tehty, oli siirretty Stalinin mahtikäskyllä muutama sata kilometriä itäänpäin, Luujärvi nimiselle paikalle.

Kolttapurolle

Seuraavana aamuna nousin Kolttapurolle lähtevään huoltoautoon. Vilkutin kolttamiehelle, joka jäi huolehtimaan Hulkon tukikohdan lämmittämisestä. Vaikka matkan pituus ei ollutkaan kymmentä kilometriä enempää, meni siihen ajoaikaa parituntia.

Päästyämme Kolttapurolle kuului joka puolelta sahausta ja vasaran pauketta. Kirvesmiehet kokosivat nopealla vauhdilla äskettäin sahatuista hirsistä asuntoja tien rakentajille. Parhaillaan pystytettiin myöskin ruokalarakennusta. Seuraavana päivänä saapui Kolttapurolle myös muona-auto, josta sai ostaa leipää, voita piimää, maitoa ja lenkkimakkaraa. Paikka, josta ajettiin tielinjalle soraa sijaitsi Suomen suuntaan käsin noin neljän kilometrin päässä. Kuorma-autot ajoivat taukoamatta soraa lähes pohjattomiin soihin. Yhden työrupeaman aikana tiepenkka saattoi edetä vain muutamia kymmeniä metrejä. Monet autonomistajat joutuivat venyttämään työpäiviään, koska autonkuljettajista oli pulaa ja tienteko aikataulu tiukka.

Raippoja varkaudesta

Kolttapurolla ollessani sattui myös eräs mieleeni syvästi jäänyt tapaus. Tukikohdassa oli jo jonkin aikaa kuulunut valituksia siitä miten yhdeltä jos toiseltakin työntekijältä oli salaperäisellä tavalla hävinnyt esineitä: joltakin kello, joltakin radio, joltakin vaatteita jne.

Vaikka vartiointia oli vaivihkaa tehostettu, silti havaintoja mahdollisesta varkaasta ei saatu. Lopulta tukikohdan vastaavan mestarin johdolla aloitettu tehoetsintä paljasti varastetun tavaran haltijaksi erään hyvin käyttäytyvät työnjohtajan, joka tuntui monien mielestä olevan käsittämätöntä.

Mies otettiin pihalla puhutteluun, johon kutsuttiin sillä hetkellä kaikki tukikohdassa olevat työntekijät. Aluksi työnjohtaja kiisti, mutta kun kaikki varastettu tavara oli löytynyt työnjohtajan asunnosta, niin pienen kovaäänisen keskustelun jälkeen mies tunnusti katuvaisena tekonsa. Eräs viime sodassa rintamalla ollut työntekijä katseli synkkänä varasta. "Tällaiset rikkomukset on parasta sovittaa korpilakia noudattaen", jatkoi työnjohtaja. Täällä vieraan vallan alueella ei tule kuuloonkaan näissä hankalissa ja alkeellisissa olosuhteissa sellainen, että joku saa tehdä mitä vain, kun kuitenkin kaikilta vaaditaan tiukasti sääntöjen noudattamista. Sanomani tarkoittaa sitä, että seuraavaksi varas joutuu noutamaan tuosta Kolttapuron varresta pajunvitsat. Tuossa on puukko" ojentaen puukon miehelle. "Niin tiedätte mitä sillä teette."

Nöyrästi varas meni Kolttapuron varren pajukkoon parin vankan miehen seuratessa häntä, ettei mies päässyt pakenemaan. Mies toi puukolla nipun pajunvitsaksia, joista hänet määrättiin punomaan kunnon ruoskan. Kun hän oli tämän saanut tehdyksi, varkaaksi osoittautunut mies ankarasta vastarinnasta huolimatta saatiin sidottua läheiseen aihkimäntyyn tukevasti käsistä ja jaloista kiinni. Varkaalle annetut raipaniskut olivat lujat. Hän katseli vaitonaisena maahan. Kun rangaístus oli ohi, katkaistiin miestä kiinni pitelevät siteet ja varas vietiin seuraavaksi tukikohdan toimistoon. Vielä saman päivän iltahämärissä miestä lähdettiin kuljettamaan kohti Ivaloa.

Eräs muisto Lounavaarasta

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna päätin käydä Suomessa. Matka Ivaloon taittui nyt vain neljässä tunnissa, koska puolentoista kuukauden aikana tietä oli korjattu ja höylätty varsin tasaiseksi ja joutuisasti ajettavaksi. Inariin saavuttuani päätin käydä illalla matkailuhotellissa, jossa tapasin vanhan tuttavani Olavi Aikion Muddusjärveltä.

"Missäs sitä on miestä pidetty kun ei ole pitkään aikaan näkynyt täälläpäin", Olavi uteli. Kun Olavi kuuli, että olin parhaillaan rajan takana tietöissä, vakavoitui hän: "kuulepas Jouni, muistan vieläkin hyvin erään partiomatkan jonka teimme Atslemista Ristikentän suuntaan vuonna 1942 lokakuussa. Lounavaarassa syntyi paluumatkan aikana vaarallinen tulitaistelu ja sen jälkeen jouduimme haavoittuneita raahaten peninkulmittain marssimaan läpi metsien, välillä yli upottavien soiden kohti Atslemia, voimakas vihollinen jatkuvasti kintereillämme. Ja kukapa tietää miten olisi joukkueellemme käynyt, ellei yhtäkkiä puhjennut rankkasade olisi meidät pelastanut. Se on kuules sillä lailla, että naapurin mies on metsässä ja kairoilla yhtä kova kuin Lapin mieskin", valisti Olavi, jatkaen "ei kuule kannata uskoa sellaisia tarinoita ja satuja, että yksi suomalainen vastaa kymmentä venäläistä kun näissä korpiolosuhteissa taistellaan."

Tornimäellä ja siirtyminen toisiin tehtäviin

Kun tielinjan pää oli raivattu Tornimäkeen, joka sijaitsi Kolttapurosta hyvän matkaa itäänkäsin, oli muutettava sinne. Kun tulimme Tornimäkeen pystytettiin parhaillaan suuria parakkeja ja tästä tulikin viimeinen suurempi tukikohta tien loppupään rakentajille. Tornimäen ja venäläisen Patunan kylän välille oli rakennettu vielä pienempi tukikohta, jota kutsuttiin Pikku Patunaksi, joka olikin viimeinen tukikohta ennen varsinaista Patunan kylää. Kun tienpää oli saatu rakennettua Pikku Patunaan asti alkoi työntekijöiden vähentäminen.

Tornimäessä oli elämä viihtyisää, koska se oli sähköistetty ja muutenkin paremmin varustettu kuin muut tukikohdat. Muutaman kerran ruokalassa esitettiin myös vanhoja suomalasia filmejä. Tornimäessä huomasi miten syksy oli jo käsillä. Monena aamuna oli kuuraa maassa ja päivällä satoi lunta ja räntää vuoron perään. Muutaman päivän aikana voimakkaat koillistuulet repivät lehdet puista ja seutu valmistui selvästi talven tuloon. Pyhäinmiesten päivänä satoi lunta ja maa sai pysyvän lumipeitteen. Panin merkille miten toisinaan vasta sataneen lumen väri oli lähes harmaata. Joku tiesikin, että lumen väri johtui lokakuun alussa Novaja Zemljalla tehdyistä ydinpommikokeista, joiden seurauksena ilmakehään oli noussut radioaktiivista maa-ainesta, joka laskeutui nyt uuden lumen mukana maanpinnalle.

Eräänä marraskuisena sunnuntaina katselin Tornimäen päältä haikeana tätä ympärilläni näkyvää koskematonta metsäerämaata, missä joka suunnalla näytti olevan asumatonta metsäerämaata. Kaukaa etelästä, Tuulomajoen takaa häämöttivät tunturit, pohjoisessa Jäämeren suunnassa olevat tunturit näyttivät olevan kivenheiton päässä. Täältä ylhäältä katsottuna Tuuloman joen uoma näkyi alapuolella jonkinlaisessa painanteessa kymmenien kilometrien matkalta. Nuorttijärven alapuolella Tuulomajoen länsirannalla sijaitseva Patunankylä erottui lumisen maiseman keskellä harmaana talorykelmänä. Tämä unohtumaton näky mielessäni jätin tietyömaan. Olin siirtymässä rakentamaan puhelinlinjayhteyksiä Nuorttijärven rannalla sijaitsevaan Annamaniemeen, jossa sijaitsi tekoaltaan alle jääviä metsiä raivaavien metsureitten tukikohta.

Kun ennen joulua olin palaamassa kotiin, Suomeen huomasin, että Hulkon Kylän kohdalla tien varrella olevaan mäenrinteeseen oli ilmestynyt kivilaatoista rakennetut portaat, jotka johtivat ylös harjun päälle. Harjun päällä olevaa muistomerkkiä ympäröivät betoniset pylväät, joita yhdisti toisiinsa vankat rautaketjut. Kävelin kivilaatoista tehtyä polkua ylös muistomerkin juurelle. Muistomerkin juurella oli kaksi tuoretta seppelettä. Ilmeisesti muistomerkki oli pystytetty näille sota-aikana täällä partiokahakassa kaatuneille neuvostosotilaille.

Kun näin vuosikymmenten kuluttua tarkastelen tuota neljän kuukauden työrupeamaa Nuorttijärven kolttain entisillä mailla, arvioisin sen olleen monella lailla avartavan, mutta myös kysymyksiä herättävän. Työrupeaman aikana tulin tietämään, että Nuorttijärven alueella oli satoja vuosia asunut kolttia, joiden elämäntapa oli siirtynyt sukupolvelta toiselle. Joskus 1990-luvulla tapasin Sevettijärvellä pidetyssä tilaisuudessa Venäjältä vierailemaan tulleita Nuorttijärven koltista polveutuvia henkilöitä. Eräältä heistä, taisi muuten olla Mitri Semenoffin lähisukulainen, kuulinkin lisää Nuorttijärven kolttien historiasta ja pakkosiirrosta Nuorttijärven alueelta satoja kilometrejä itäänpäin.

Takaisin