Vuonna 1980 tarjottiin minulle saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajan tehtävää. Olin tarjouksesta yllättänyt. Kieltäydyin aluksi, koska olin kokopäivätyössä maa-ja metsätalousministeriössä. Sitä paitsi koin, että kieleni oli vajavaista ja virheellistä. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin kahden vuoden koeajalla ottaa haasteen vastaan, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mihin kaikkeen lehden toimittajuus tarkoittaa ja mitä kaikkea toimittajan on osattava. Otin siis tehtäväkseni ryhtyä toimittamaan vuonna 1934 perustettua lehteä, jonka olivat perustaneet edesmenneet kunnioitetut akateemikot Paavo Ravila ja Erkki Itkonen. Tehtävä oli siis kenelle tahansa vaativa mutta erityisesti minulle joka vasta-alkaja.

Ymmärsin, että kysymys oli työstä johon minulla ei pitänyt olla mitään edellytyksiä, ei koulutusta, eikä saamenkielen hallintaa. Olin aikaisemmin kirjoitellut pieniä juttuja suomeksi Lapin Kansaan ja Pohjolan Sanomiin, samoin Sapmelas-lehteen huonolla saamenkielellä. Koulussa saamenkielellä esiintyminen oli jäänyt lähinnä opettaja Pekka Lukkarin väliseksi keskusteluksi. Koin haasteellisena yrittää toimittaa lehteä ja kaikkea siihen liittyvää.

Suurimmaksi ongelmaksi koin saamenkielten erikielisyyden. Oli mahdotonta toimittaa lehteä jokaiselle kieliryhmälle erikseen. Minun oli tästä eteenpäin ilmaistava ajatukseni aivan uudella tavalla. Se ei ollut mikään helppo tehtävä kun teemana oli niin abstraktinen aihe kuin kaikkien saamelaiskieliryhmien yhdenvertaisuuden huomioon ottaminen tilanteessa jossa rahasta, avustajista ja kaikesta muusta oli pulaa.

Onnistuin lopulta saamaan mielikuvitukseni liikkeelle ja saamani palaute osoitti, että kirjoitukset olivat vieneet viestini perille. Nämä 1980-luvun alkuvuodet vaativat minulta paljon ponnistelua, opiskelua ja ennen kaikkea nöyryyttä. Haastetta riitti, koska saamenkieleni oli vajavaista ja virheellistä. Onneksi apukin löytyi; Pariisissa asuva Jouni Antti suostui tekemään teksteihin korjauksia ja käännöksiä. Lukijoiden palaute oli pääsääntöisesti positiivinen ja useat pyynnöt koskivat lehden ilmestyskertojen lisäämistä ja monipuolistamista, enemmän toivottiin myös lasten kirjoituksia.

Muutaman numeron ilmestymisen jälkeen sain minulle osoitetun kirjeen eräältä lukijalta, joka väitti minun olevan suomalainen, koska lehdessä käytetty kieli vaikutti kovin kömpelöltä, huonolta ja sekavalta. Tällainen arviointi ei tuntunut kovin imartelevalta eikä innostavalta. Päätin kuitenkin jatkaa. Kielivaikeuksista huolimatta innostuin tästä uudesta lisätyöstä, sillä kierrettyäni ympyrän olin jälleen palannut saamenkansan pariin. Lehti oli tarkoitettu Suomessa hajallaan asuville saamelaisille. Olinhan lehteen tutustunut ensimmäisen kerran vuonna 1948 Angelin erämaakylässä, jolloin olin juuri oppinut Tuomo Itkosen saamenkielisestä aapisesta lukemaan, joten pohjaakin oli.

Tuntui oudolta kirjoittaa vain pohjoissaamelaisille. Minun oli muutettava koko ajatus ja ilmaisutapa toiseksi. Tiesin kokemuksistani miten erityisesti Tenojoki-laaksossa lestadiolaisuus on integroitu arkielämään ja uskonnollisista asioista puhutaan kuin mistä tahansa. Toimitustyöni tarkoituksensa ei ollut käännyttää ketään pois lestadiolaisuudesta, vaikka jotkut niin väittivät.

Opettelin sanakirjojen avulla korjaamaan pahimmat virheeni. Vaikeinta oli tekstien kääntäminen, koska saamenkieleni oli jäänyt viisitoistavuotiaan koulupojan kielen tasolle. Omaksuin, että oli oltava objektiivinen kertomalla vain faktoista. Jokainen lehtimies tietää miten vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta, puhdas objektivisuuden vaatimuksen toteuttaminen käytännössä on. Subjektiivinen asenne johtaa jo aiheen ja uutisten valintaan. Oli oltava varovainen, ettei vain tyrkyttänyt vahingossakaan omia poliittisia mieltymyksiä lukijoille. Lehden tekeminen toi minulle usein myös uusia ystäviä. Uuden lisätyön takia sain myös mahdollisuuden käydä saamelaisalueella hiomassa kieltä ja katselemassa tuttuja näkymiä Inarinjärven suuntaan.

Kävelin eräänä elokuun päivänä vuonna 1986 Nukkumajoensuun läheisellä hietikkorannalla Ukonkivelle päin ja edessäni siintävää Ukonselkää, joka katosi horisonttiin. Kysyin miksi järkeni ei yllä tuota horisonttia pitemmälle? Mutta tieto inarinsaamelaisten historiasta ylittää sen. Kuinka säälinkään ihmisiä joilla ei ole tietoa inarinsaamelaisten historiasta. Itse olen inarinsaamelaisista löytänyt sellaisen alueen, joka on ollut piilossani ja josta ennen ennen ole tiennyt mitään. Oikea tieto on tehnyt asiat helpommiksi. Tieto antoi työlleni, ajatuksilleni ja ihmissuhteille sisältöä. Lehden toimitustyö opetti käsittämään, että jokaisella ihmisellä on paikkansa maailmassa ja että jokainen täyttää tarkoituksensa.

Pidin tärkeänä tarkkailla maailmassa ajan merkkejä ja yrittää ymmärtää muuttuvassa maailmassa elävän saamelaisväestön tarpeita. Voidakseen käydä vuoropuhelua alituisesti muuttuvan saamelaisyhteisön kanssa me saamelaiset tarvitsisimme jatkuvasti myös omakielisiä viestintäalan asiantuntijoita. Sapmelas-lehden perustaneet suomalaiset tiedemiehet ymmärsivät hyvin viestinnän tärkeyden kun he perustivat aikoinaan Lapin Sivistysseuran, jonka jäsenistö koostui etupäässä suomalaisista tutkijoista ja kulttuurielämän vaikuttajista ja papeista.

Lehteä julkaisevassa Lapin Sivistys -seuran ja myöhemmin lehteä ylläpitävän kannatusyhdistyksen hallituksessa pohdimme ajankohtaisia viestintään liittyviä asioita. Kauanko saamelaisväestön oli näyteltävä pelkän passiivisen vastaanottajan osaa tiedotusvälineiden kentällä. Kauanko saamelaisten oli tyydyttävä lukemaan Lapin suomenkielisistä lehdistä uutisia maailman tapahtumista. Minkälainen vaikutus oli amerikkalaisille TV ohjelmilla esimerkiksi saamelaisiin.

Aloittaessani toimitustyön päätin etten anna maailman kärsimysten tehdä itseni surulliseksi, koska sillä lailla en voi ainakaan saamelaisia auttaa. Sen sijaan työlläni koin olevan tilauksen ja tarkoituksen. Tulin huomaamaan, että saamelaisiin kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta ei voida koskaan poistaa vihalla, kadehtimalla toisia ihmisiä. Ensimmäisen muutoksen on tapahduttava ihmisen sisällä. Hänen osattava luopua toisen hyväksi silloin kun tarvitaan apua. Se on paljon tärkeämpää kuin poliittiset neuvottelut. Menneitä vuosia muistellessani tulevat mieleen muutamat paikat ja hetket, jotka kohoavat kuin Pallastunturit ikimetsien keskellä. Noista hetkistä jotka kuuluvat elämäni vaikuttavimpiin, jotka olen eri yhteyksissä kokenut. Sapmelas-lehden päätoimittajana koin tarpeelliseksi selvittää mitä kaikkea saamelaisista on saameksi ja suomeksi kirjoitettu.

Vaikka koin työn haasteelliseksi ja vaikeaksi, päätin tarttua toimeen. Olin vuosina 1968-1979 saanut kalantutkimuksen yhteydessä hankituksi runsaasti tietoa ja kokemuksia saamelaisväestön elämästä. Minulla oli työni yhteydessä tilaisuus haastatella monia nyt jo edesmenneitä saamelaisia kalastajia, poromiehiä ja riekonpyytäjiä. Sain siis tutkimusmatkojen aikana Inarissa, Utsjoella ja Inarinjärven ympäristössä koltta-alueella paljon aineistoa ja paljon uusia virikkeitä.

Minulla oli tilaisuus käydä useimmissa taloissa ja kylissä ja jopa ulottaa retket Norjan puolelle, Karasjoelle, Kautokeinoon, Pulmankiin, Tenolle, Näätämönjoelle, Könkämäenon ja Muonion joen seuduille. Näillä matkoilla tarttui muistiinpanoihin monenlaista tietoa; kertomuksia vanhoista tavoista, uskomuksista ja tarinoista. Tuolloin 80-90 vuoden ikäiset vaarit ja muorit kertoivat mielellään kokemuksistaan lappalaiselinkenoihin ja arkipäivään liittyvista asioista ja ongelmista.

Myöhemmin olen lehteä toimittaessani poiminut näistä tarinoista kuvauksia ja kertomuksia, jotka antavat lukijoille jonkinlaisen käsityksen menneiden saamelaisten sukupolvien elämästä. Olen useimmiten koettanut olla tulkkina ja antaa kertojien kertoa omalla kauniilla saamenkielellä niin pitkälti kuin se on ollut mahdollista.

Kalantutkimustyö ennen pitkää herätti suurenkiinnostuksen inarinsaamelaisten historiaan, josta edelleenkin näkyy merkkejä maaston nimissä, vanhoissa asuinpaikoissa. Kiinnostus Inaria ja sen alkuperäisväestöä kohtaan juontaa 1950-luvun alkuun, aikaan, jolloin äitini piikoi inarinsaamelaisia Wallen perheitä Solojärvellä.

Siihen aikaan kun olin alle kouluikäinen Länsi-Inarin alue oli vielä tietön. Inarista Kittilään kulki valtion 1800-luvulla rakennuttama ratsutie, jota pitkin 1880-luvun nälkävuosina kulki tuhansia ihmisiä Jäämeren rannikolle paremman elämän toivossa. Asukkaita tuolla tuhansien neliökilometrien laajuisella alueella oli vain kourallinen. Taloja tuolla harvaan asutulla alueella oli vain muutama.

Aluetta voisi luonnehtia aapojen ja korpien Lapiksi. Kittilästä Inariin johtavaa ratsutietä erämaan asukkaat käyttivät kauppamatkoillaan, samoin kuin silloin kun veivät lapsiaan kouluun Inariin ja myöhemmin Menesjärvelle. Autolla ajettavan tien rakentaminen aloitettiin Menesjärveltä joulukuu,ssa 1963 ja tie Pokkaan valmistui 1967. Olin mukana mittamiehen ominaisuudessa rakentamassa tietä vuosina 1964-1966. Tien rakentamisen yhteydessä tutustuin tarkemmin paikalliseen väestöön, sen olosuhteisiin ja ongelmiin. Alueelle oli leimallista suuret ja matalat maat ja suot, joita tuntui riittävän äärettömyyksiin saakka. Tuolloin alueella eläneiden saamelaisten kansantietous tuntui miltei ehtymättömältä. Mieleeni on jäänyt erityisesti Lisman kylän patriarkka Hannun Jouni. Haastattelin useaan otteeseen häntä, viimeksi toukokuussa 1991 Lismassa. Häneltä kuulen miten näillä kairoilla on oma sielunsa ja oma elämänsä. Koko täkäläinen väestö on Jouni mukaan elänyt näiden erämaiden armoilla. Jounin mukaan erämaanlaki tekee ihmisistä nöyriä ja kesyjä.

Repojoen ja Ivalonjoen yläosan suo- ja aapamaailma oli ennen maantien tuloa kaukaisempia alueita Suomessa, jossa vain muutama tokkakunta laidunsi porojaan. Sodan jälkeen täälläkin liikuskeli miehiä Lapin kullankiilto silmissään. Kauppamatkoille tavallisesti erämaataloista lähdettiin kohti Inaria jopa kymmenen reen pororaidoissa.

Laajalla alueella asuvan harvalukuisen väestö keskinäinen yhteydenpito oli hyvin satunnaista. Keskeinen paikka kokoontumiselle oli kerran vuodessa pidettävä Sallivaaran poroerotus, jossa tuhansia poroja eroteltiin tokkakunniksi. Postia tälle alueelle postikantaja kuljetti kerran viikossa talvisin porolla ja kesällä jalkaisin ja myöhemmin polkupyörällä. Minulla oli myös tilaisuus haastatella pitkäaikaista postinkantajaa Aapo Eiraa ja hänen jälkeensä inarinsaamelaista Iisakki Paadaria, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta jaksoi säilyttää huumorinsa.

Ihmisillä oli täällä omat elämäntapansa, uskomuksensa ja tarinansa miltei loputtomiin, jossakin vaiheessa lopetin muistiinpanojen laatimisen. Kuulemani tarinat sodan jälkeen Lismaan kylään ilmestyneestä Lisman ministeristä saivat kiinnostumaan entistä enemmän alueeseen. Halusin nähdä millaisesta omaisuuden palauttamisesta oli kysymys. Niinpä kiipesin ensin Repovaaran ja myöhemmin vielä Sallivaaran päälle saadakseni jonkinlaisen yleiskäsityksen alueesta ja sen luonnonrikkauksista. Siihen innosti vielä äidiltäni kuulemat monet kertomukset hänen vanhempiensa poronhoidosta alueella.

Toukokuussa 1965 lumien sulamisen jälkeen kiipesin Sallivaaran laelle. Katsoin kohti länttä, katsoin kohti pohjoista, kohti itää. Koko vaaran läheinen ympäristö on suota ja kitumännikköä. Soiden takana näkyvä maanääri on tuntureista rakennettu. Korkein huippu Viibus kohoaa majesteetillisena matalien vaarojen takaa. Ja kauempana idässä näkyy Litmuorvaaran siluetti. Vasta käynti Repovaaran päällä avaa silmäni; sieltä avautuu näkymä, soitten ja ikimetsien valtakuntaan. Metsää ja taas metsää ja suota. Vain sieltä täältä metsien tummasta merestä ja aapojen takaa kohoavat paljaslakiset vaarat ja yksinäiset tunturien laet. Täällä avautuu erämaa, joka on on kaikkein valtavinta aapojen maata, kaikkein suurimpien soitten maata. Täältä näkyi lähes rannattomia aukeita, joiden keskellä on suuria suosilmäkkeitä, joissa kesäisin ei käy kuin lentävät linnut. Samalla muistan kesän 1961, jolloin olimme yhdessä metsänhoitaja Kalervo Setälän kanssa arvioimassa ympäristössä näkyvien metsien tilannetta. Vanhimmat elämässä olevat puut metsäraja-alueella olivat 600 vuotta. Se pani ajattelemaan miten suhteellista loppujen lopuksi kaikki on.

Tätä Kittilästä Inarin johtavaa ratsutietä kulki 1800-luvulla saarnamiehet, veronkerääjät ja Ruijan rannoille matkaavat kulkijat. Rannattomat korvet houkuttelivat erämiehiä. Täällä elivät Inarin viimeiset villipeurat, tänne nousi Inarinjärvestä taimen. Ivalonjoki oli hyvänä erämaan keinona. Ounasjoen kautta kullanetsijät nousivat yli vedenjakajan Ivalonjoelle, josta matka jatkui alas Ivalonjokea Tolosjoelle, varonaiselle kulta-alueelle.

Myös Nykyinen Lokan ja Porttipahdan tekoaltaan alle jääneiden Lapin paliskunnan poromiesten asia tuli tutuksi kierrellessäni Pekka Aikion isän Oulan kanssa helmikuussa 1970 alueella mm. Muteniassa, jossa Mutenian Arpan kanssa käydyt keskustelut paljastivat millaisia katastrofaalisia muutoksia Lokan ja Porttipahdan altaat aiheuttaisivat alueen asukkaille.

Tutkimustyön aikana huomasin miten vanhasta saamelaisten elämästä on jälkiä kaikkialla Inarin alueella. Tällaisia ovat villipeurojen salahaudat joita aikoinaan kaivettu Lemmenjoen varren harjuihin sadoittain. Nykyään ne näkyvät maatuneina kuoppina. Niitä löysimme myös eri puolilta järvien välisiltä kannaksilta. Maastossa löytyi myös hankaita joihin oli jätetty aukkoja, joihin viritettiin peuroille ansoja. Tutkimustyön aikana löydettiin myös vanhoja poromiesten ja eränkävijöiden asentopaikkoja. Myös monilukuiset Lapinkentät, kotasijat ja hautapakat järvien rannoilla ja poroaitojen lahonneet jätteet kertoivat Inarin alueen eläjistä, joista 1970-luvulla eläneet kertoivat.

Kolttiin olin saanut ensikosketuksen kesällä 1961, jolloin olin Neuvostoliiton puolella rakentamassa maantietä läpi kolttien historiallisten alueiden Patunan kylään. jonne myöhemmin suomalaiset rakensivat venäläisille Ylä-Tuloman voimalaitoksen. Työmaalla tutustuin täällä ennen sotia asuneisiin kolttiin, joilta kuulemani kertomukset herättivät mielenkiintoni kolttakulttuuria kohtaan.

Tutkimustyö Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa antoi myös erinomaiset mahdollisuudet tutustua Inarinsaamelaisten ja kolttien asioihin. Niistä aloitin kirjoittelun vuonna 1970 ensin Helsingin Sanomiin, Uuteen Suomeen ja Viikkosanomiin. Laajin kirjoitus kaikkia saamelaisia koskevien ongelmien esittely Helsingin Sanomissa 31.5.1971 yhdessä Pekka Sammallahden kanssa. Se herätti huomiota myös Neuvostoliiton kommunistipuolueen äänenkantajassa Pravdassa 3.6.1971, jossa tuomittiin Suomen valtion harjoittama saamelaisten syrjintä. Kirjoitus johti sittemmin moniin myönteisiin muutoksiin lainsäädännössä.