Suku saamelaisuuden keskiössä
Minuun ottivat yhteyttä 1990-luvun puolivälin maissa eräät Norjanpuolella asuvat Antti Hannunpoika Kitin jälkeläiset ja pyysivät tunnustelemaan olisiko mahdollista ryhtyä valmistelemaan ensimmäistä sukutapaamista joko Karasjoelle tai Inariin?
Ehkäpä lukijoita kummastuttaa, että minä tavallinen mies suuressa ja edustavassa sukulaisparvessa sain osakseni tämän juhlallisen oikeuden: kertoa teille arvoisat sukulaiset ja muut asiasta kiinnostuneet, miten tärkeästä asiasta tässä on kysymys.
Se johtuu siitä, että minulla on ollut ilo ja onni äitini ja hänen sukulaistensa kertomusten ja myöhemmin Anna Riitta Vehviläisen kokoaman sukuselvityksen kautta tutustua suvun historiaan pääpiirteittäin. Tästä kohtalon suosiollisuudesta olen todellakin kiitollinen, sillä puuttuisipa yhtä ja toista mieluisaa ja mielenkiintoista muisteltavaa, ellen olisi saanut kasvaa sukulaisten piirissä, heidän moninaisen vaikutuksen keskellä. Nämä lapsuuden aikaiset kohtaamiset Angelin kylässä viettämieni vuosien aikana (1946-1950) ovat olleet sitä vaikuttavampia ja muistorikkaampia ja elämän sisällössäni tämä aika on merkinnyt minulle hyvin tärkeää osaa kasvussani aikuiseksi.
Ihminen Antti Hannunpoika Kitti, josta ja jonka jälkikasvusta kerron seuraavassa on syntynyt vuonna 1786 ja kuollut 1849. Hänellä oli neljä poikaa ja yksi tyttö. Heillä kaikilla oli sittemmin paljon jälkeläisiä. Heidän joukostaan löytyy sellaisia nimiä kuin Hanssi, Hannu, Uula, Niila, Jouni, Klemetti, Rauna, Briitta ja monta muuta. Muistan kuinka tavattoman vaikeaa oli tuon luettelon oppiminen, eiväthän useat nimet merkinneet minulle vielä tuolloin yhtään mitään.
Mutta vähitellen muodostui kunkin nimen ympärille oma ilmapiirinsä, jossa nimet alkoivat kummasti elää, sillä melkeinpä kaikkiin elämäni tapahtumiin, jokaiseen opetukseen, jonka äidiltäni ja Angelissa asuvilta sukulaisilta sain, liittyi jokin tarina tuon Antti Hannun pojan jälkeläisten edesottamuksista liittyivätpä sitten porovarkauksiin tai mihin muuhun tahansa tapahtumaan. Näin nämä edesmenneistä polvista polveutuvat sukulaiset auttoivat kokemuksillaan ja kohtaloillaan seuraavia sukupolvia. Niin muodostuivat Antti Hannun poika Kitin jälkeläisten nimet ketjuksi, joihin liittyi koko ajan uusia nimiä, uusia kohtaloita. Se vaikutti näkyväisenä ja näkymättömänä kehittäen jälkikasvuaan perinteellisten tapojensa ja tottumustensa pohjalta.
Elämäni mielenkiintoisimmat muistot kuuluvat vuosiin 1946-1950 Angelissa, jossa vietin sukulaisten luona ottopoikana. Ne ajat ovat juuri niitä, joita ilman minulta puuttuisi paljon. En kuitenkaan uskalla antautua noiden karujen ja mielenkiintoisten muistelujen kuvailemiseen. Mutta kun ajattelen tuota aikaa, eroaa Angelin Pyhäjärvellä viettämieni kesien ajalta kaksi taloa: Uula Kitin (s.1875) ja Uutelan Uulan (Länsman) talo. Mielestäni ne selvimmin kuvastavat jollakin tavoin noiden sukulaisten elämää. Pyhäjärven Uulan talo sijaitsi Pyhäjärven länsipäässä ja sen erikoispiirre olivat muistot, Uulan kertomukset täällä ennen eläneitten ihmisten menneistä sukupolvista.
Kuinka jännittäviä kertomuksia Uulan talossa vieraillessani sainkaan häneltä kuulla ja miten ihmeellisiä selviytymistarinoita häneltä siellä kuulin. Oli satujen satuja, kun Uula puolikuiskaavalla äänellä kertoi niiden kaikkien sisältämiä tarinoita kauniilla saamenkielellä runomittaa käyttäen. Panin merkille, että siinä talossa asui todellinen Kitti-suvun tervaskanto, kaikki huokui rakkautta ja Jumalan kunnioitusta, rukouksia, kiitosta ja herkkää hymyä. Uulan keittiö oli järven puolella, jonka ikkunasta hän saattoi seurata järvellä ja muutoinkin ohi kulkevaa liikennettä.
Talon ympäristössä kasvoi tumma ja sankka ikimetsä ja Uula istui tavallisesti keinutuolissa lukien joko raamattua tai kertoen minulle tarinoita. Vietin monet kesät hänen ja Uutelan Uulan naapurina Naunakasjokisuussa asuvan Salkko Uulan kesäpaikassa. Kun sain Uulan luokse kutsun, kertoili hän minulle menneistä päivistä, katsellen samalla tutkivasti minua terävillä silmillään, niin että tuntui kuin hän olisi tunkeutunut kaikkien ajatusteni pohjalle saakka.
Voimakkain muisto, todellinen elämys oli helmikuussa 1948 Lantto Juhanin talossa pidetyt seurat. Silloin olivat Juhanin taloon kokoontuneet kaikki kylässä asuvat sukulaiseni lapsineen. Siinä oli koko suuri Kittien ja salkkojen (Länsman) jännittävä suku kokoontunena yhdellä kertaa luomaan täydellistä tunnelmaa, selvennystä aikaisemmin muodostuneeseen sukukuvaani.
Mieleenpainuvammaksi jollakin tavoin keskeisimmäksi minulle nuoremman polven edustajaksi jäi mieleen viimeisen seurapäivän iltapäivä, joka varmasti on kauneimpia muistoja ja vaikuttavampia elämyksiä ainakin minun elämäni varrella. Minulle silloin elämä avautui vakavana tehtävänä, jonkinlaisena elämäntyön, velvollisuuden täyttämisen, suvun merkityksen, tiettyjen elämänlakien koostumana. Sain unohtumattoman tuntemuksen menneiden sukupolvien vaikutuksesta ja kodin merkityksestä.
Lantto Juhanin luona vietetyt seurapäivät olivat käsittäneet läheltä ja kaukaa tulleita vieraita, saarnoja, syntien anteeksiantoa, saamenkielella laulettujen virsien laulua ja seurustelua ja kuulumisten vaihtoa. Viimeisenä seurapäivän iltpapäivänä aurinko läheni metsärajaa. Vieraat olivat lähteneet. Paikalle oli jäänyt talonväki ja sukulaiseni kokoontuivat talon portaille, josta oli avara näkymä Inarin-jokilaaksossa sijaitsevaan Pyhä-Outaan. Ihailtiin iltaruskoa, kaikki vaikenivat vähitellen seurapäivien juhlallisuuksien koskettamina. Silloin kajahti yhtäkkiä kuuluvana Pyhäjärven Uulan ääni: "Ibmilii giitu daid cabba beivviid ovddas". Eli "Jumalalle kiitos näistä kauniista päivistä". Hetki oli kuvaamaton, ainutlaatuinen, sellaista ei voi kuvata sanoin, se täytyy kokea.
Mitä mahtoivat nuo täällä olevat Uulan ikäiset raskaan elämänsä korkeimmassa täyttymyksessä olevat vanhukset tuona hetkenä kokea. Osittain saatan sen aavistaa.
Pyhäjärven Uula eli Uula Kitti on eturivissä toinen oikealla, harmaatukkainen saamelaisvanhus.
Vuonna 1786 syntynyt Hannu Antin poika Kitti oli päättänyt tänne Inarin ikimetsiin muutettuaan suuren luomisvoimansa tunnossa antaa uuden alun suvulle, joka olisi voimakkaampi ja parempi kuin entinen. Osoittiko tämä joukko, että hän oli onnistunut suurissa haaveissaan. Ainakin minun silmillä katsottuna hän oli onnistunut.
Tätä samaa kysymystä pohdiskelin kesällä vuonna 2000 Inarin saamelaismuseolla Antti Hannun poika Kitin ensimmäisessä sukutapaamisessa, johon oli tullut lähes 200 Antti Hannun pojan jälkeläistä eri puolilta maailmaa. Antti Hannun pojan ja hänen puolisonsa lahjat olivat mitä moninaisemmin jakaantuneet täällä museoon kokoontuneessa jälkikasvussa. Kuinka kaunis tuo joukko olikaan, juhlapukuisena hämärtyvässä illassa, voimakkaan tunteen ja liikutuksen kuvastuessa kaikkien kasvoilla äänten sulautuessa korvia hiveleväksi saamenkieliseksi soinnuksi. Siinä oli monta sukupolvea kokoontuneena.
Sukutapaamiset kesinä 2000 ja 2005 olivat lyhyet kiitävät hetket vain, mutta ne olivat kauniit ja todelliset, ne eivät olleet tarkoitettu katoaviksi. Niissä jokainen tilaisuuteen tullut löysi todellisen minänsä, joka elämän todellisessa taistelussa niin usein peittyy. Suku velvoittaa: olemme saaneet siltä mahdollisuuden, olemme sille velkaa, että käytämme sukumme historiaa oikein, ei toisten sukujen mustamaalaamiseen mutta oman sukuun kuuluvien ihmisten kannustamiseen ja tukemiseen.