Olin ollut talven 1964 Repokairassa maantietöissä. Tietyöt keskeytyivät kesäksi, alkaakseen jälleen syyskuun puolivälissä. Niinpä päätin kesän aikana tutustua tarkemmin syntymäseutuuni Inariin. Elokuun alussa lähdin soutaen kalaan Vaskojoelle. Elokuun 10 päivän tienoilla saavuin iltamyöhään Näkkäläjärven Iiskoon, joka tuohon aikaan asui Heikkilä-nimisessä talossa Vaskojoen pohjoisrannalla. Kalasteltuamme muutaman päivän ajan tulvivan Vaskojoen suvantoja, päätimme suunnistaa Iiskon ja hänen poikansa Niilan ja hänen vaimonsa Ellin kanssa yrittämään kalaonneamme talosta länteen käsin sijaitsevalle Seksamojärvelle. Muistot tuolta yhteiseltä kalastusmatkaltamme ovat painuneet yhtä selvästi mieleeni kuin Merja Aletta Ranttilan eräät taulut.

Nousimme Niilan ohjastamalla pitkällä jokiveneellä ylös Vaskojokea Palojoensuun yläpuolelle, johon Elli ja Niilan äiti Inka tulivat metsä halki porojen ja rekien kanssa. Täällä lastasimme verkot, suolat ja veneen rekiin, jotka sitten poroilla vedätettiin kesämaata pitkin Seksamojoen päällä sijaitsevalle Jiehkulompololle asti, jonka rannalla yövyimme. Täältä jatkoimme seuraavan päivän aamuna veneellä levollisesti virtaavaa Seksamojokea pitkin sauvoen Seksamojärvelle. Elli toi muun osan kuormasta porojen kanssa vanhan erotuspaikan siulojen suuhun, johon perustimme kalastustukikohdan kahden viikon ajaksi.

Tämän kahden viikon aikana minulla oli tilaisuus verkkoja selvitellessä ja kaloja peratessa keskustella Iisakki Näkkäläjärven kanssa varsin monesta minulle aivan uudesta asiasta ja saada kuulla Iisakin elämäaikaisista kokemuksista Enontekiön tunturimaissa ja täkäläisissä outamaissa. Iisakki oli tuolloin jo lähes 70-vuotias monenlaista elämää nähnyt ja lähes kaiken kokenut poromies. Hän kertoi elättäneensä itseään nuoruudessaan myös kalastuksella Enontekiön Pöyrisjärvellä. Hän oli muuttanut Inarin kunnan puolella sijaitsevaan Lisman kylään 1930 luvulla ja Vaskojoen varrella sijaitsevaan Heikkilän taloon Lismasta 1951.

Elettyään täkäläisten saamelaisten keskuudessa, Iisakki oli omien sanojensa mukaan oppinut katselemaan ja ymmärtämään asioita myös heidän kannaltaan. Hän oli siis asunut tällä alueella 14 vuoden ajan. Panin merkille miten Iisakin huomiokyky ja muisti olivat kehittyneet elämän kovassa koulussa, jossa veltot karsiutuvat ja ahkerat selviytyvät. Eräänä aamupäivänä, jolloin perkasimme aamun runsasta siikasaalista, ryhtyi Iisakki kertomaan myös suhteestaan lähimmäiseen ja tilittämään hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan. Tämän vuoksi katselin häntä merkillisenä yksilönä, ja tästä erikoisesta harvinaisuudesta tuntui johtuvan se vaikutus minkä Iisakki puhuttelevalla olemuksellaan minuun teki. Panin myös merkille miten hänen luonteensa oli pohjimmiltaan taipuvainen uskonnollisuuteen. Hän kertoi monesti elämänsä aikana tunteneensa itsensä Jumalan edessä heikoksi ja kurjaksi. Joskus sellaisessa tilanteessa kertoi hän kääntyneensä parannukseen. Hän kertoi miten nöyrät ja katuvaiset saavat kokea sen ihanuuden, johon he kerran pääsisivät. Huomasin miten Iisakkiin oli jättänyt leimansa se salaperäinen kovien sydämettömien ihmisten ja heidän tekojensa maailma, jonka hän oli nuoruudessaan Enontekiöllä elänyt ja kokenut.

Iisakin tunnustuksen johdosta minut valtasi ihmeellinen mieliala; tuntui kuin olisin erottanut aikaisempaa paremmin hyvän pahasta, oikean väärästä. Näin selvästi ja kauas. Ajattelin siinä, että voisinpa jopa minäkin uskoa Jumalaan. Joka tapauksessa Iisakin kertomukset pysäyttivät, herättäen pyhiä ajatuksia, loihtien eteeni Jumalan suuren sanoman.

Olin tuolloin liian kokematon käsittääkseni tätä kahden sukupolven erilaista maailmaa, jota Iisko ja minä edustimme. Hämmästyin kun täällä Seksamojärvellä Iisakin opastuksella aloin ensimmäisiä kertoja käsittää näiden kahden maailman kosketuspintojen kitkakohtia. Se elämäkokemusten moninaisuus, jonka Iisakki kertomuksillaan minulle tuon kahden viikon kalastusmatkan aikana avasi, hämmästyttää minua vieläkin. Ajatuksissani pysähdyin monesti Iisakin kertomusten johdosta ja tarkastelin tätä itseäni vanhempaa miestä hänen kertoessaan menneistään.

Tutkin Iisakin elämää nähneitä kasvoja, enkä enää erehtynyt Iisakin tyypillisestä asennosta. Kuultuani monena peräkkäisenä päivänä eri puolia hänen elämästään, ajatukseni lähti yllättäen retkeilemään aivojen sopukoihin, jonne Iisakin kertomusten vaikutelmat olin koonnut. Kaikki siellä näytti olevan järjestyksessä, kukin tieto omalla kohdallaan. Sinne oli varastoitunut paljon yksinkertaisia ja karuja tosiasioita. Poimin, valikoin ja yhdistelin ja kuva edessäni polvillaan Seksamojärven rannalla kaloja perkaavasta Iisakista kirkastui. Enontekiön puolen luonto on karumpaa kuin luonto täällä, valisti Iisakki minua. Siellä missä luonto on karu, siellä ihmiset ovat nöyrempiä, tarkensi hän edelleen.

Eräänä sateisen päivän iltana ennen nukkumaanmenoa olin menossa noutamaan aidan itäpuolella olevan vaaran rinteeltä polttopuita, kun hätkähdin ja jäin kuuntelemaan. Ensin en tajunnut mitä oli tekeillä. Hämärästä metsästä vanhan erotusaidan takaa, ei kovin kaukaa, kuului kun joku kirveellä hakkasi oksia. Pysähdyin kuuntelemaan tarkemmin. Onko täällä tosiaankin muitakin ihmisiä, vaikka ympärillä on erämaan laajuutta runsaasti, kyselin hiljaa mielessäni itseltäni? Kävelin loivasti viettävää rinnettä ylöskäsin. Vasemmalla puolen Seksamojärven suunnalla näkyi hämärtyvässä illassa synkkä metsikkö. Käveleskelin hiljalleen eteenpäin kunnes näin edessäni tulen ja sen ääressä kaksi miestä, joista toisen tunnistin Närrijärven Niilaksi ja toisen hänen pojakseen Uulaksi. Huomasin miten tulen valossa kiilui ja kimalteli kosteus ympäristössä. Jaa, milläs asioilla Jouni liikkuu täällä, tiedusteli Niila tunnistaessaan minut. Kun kerroin, että olen kalassa täällä Seksamojärvellä, totesi Niila, etteivät taida Inarin kaupat huolia näitä järven rakkulasiikoja.

Lopetettuamme kalastuksen, vedätimme jälleen ajoporoilla veneen, kalat pyydykset Vaskojoen varteen. Iisakki oli jo monta tuntia aikaisemmin lähtenyt hiljakseen käveleskelemään kohden venevalkamaa. Kun tulimme Vaskojoen varrelle, ei Iisakkisia näkynyt kuitenkaan missään. Odottelimme häntä, huutelimme metsään käsin, jotta hän osasi paremmin suunnistaa. Ilta alkoi jo pimetä, kunnes taimikosta ilmestyi Iisakki itse, raahaten vuotakengän paulasta perässään isokokoista hirvensarvea. Se oli liian arvokas jätettäväksi tuonne taimikkoon, totesi Iisakki ykskantaan.

Lastasimme veneeseen verkot ja kalat, ja sen jälkeen Niilan kanssa laskimme alas tulvivaa Vaskojokea lähes pilkkopimeässä. Näkymä oli vaikuttava; synkkien rantojen välissä virtaava musta kohiseva Palokoski, jonka keskellä oleva valkoisten kuohujen vana toimi suuntimena. Saavuimme puolen yön maissa Iisakin kotitaloon, Heikkilään, johon oli juuri tullut aluemetsänhoitaja Aki Castren metsänvartija Niila Ranttilan kanssa. "Kylläpäs perkalees olettekin ajankohdan valinneet koskenlaskuun", totesi Aki kuultuaan mistä olimme tulossa tähän aikaan iltayöstä.

Vuonna 1974 kuollut Iisakki Näkkäläjärvi edusti kaikille meille, jotka hänet tunsimme, oman aikansa leimaa; kuiva, kumarainen mies, jonka saamenvaatetus, vuotakenkineen kertoi hänen vahvasta kulttuuritaustastaan. Koko Vaskojoen alueelta oli vaikeaa löytää samanlaista poromiestä kuin Iisakki, joka oli koko elämänsä ollut varsin hoksaavainen ja huolellinen porokarjansa hoidossa.