Muistan erään kesäpäivän tapahtuman vuonna 1948 Angelissa. Illalla lypsyn jälkeen istuin tuvassa ja katselin kuinka kasvattiäitini separoi maitoa kermaksi, josta valmistettiin voita. Sitä oli hauska katsella kun Kristiina kirnusi ja hiki valui hänen otsaltaan. Eräänä päivänä kun Kristiina kirnusi, oli radio auki. Hätkähdin: Nuorgamin Juhani luki saamenkielisiä uutisia, lähetys tuli keskipitkiltä aalloilta Oulusta.

Tunne oli hätkähdyttävä. Juhani Nuorgam kertoo saamelaisten Sami Liton vuosikokouksessa käsitellyistä asioista. Lähetys herätti paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tuijotin kovaäänistä ja Juhanin ääni pysähdytti minut. Kun lähetys loppui tiedustelin Kristiinalta mistä kaukaa lähetys tuli. Viisivuotiaan päähän ei kuitenkaan mahtunut se miten suunnattoman kaukaa lähetys tuli, peräti Oulusta asti. Inarikin oli vain 70 kilometrin päässä. Sinne oli matkaa kuitenkin niin paljon, että postikantajalta kului lähes viikko edestakaisen matkan tekoon. En mitenkään voinut ymmärtää, etten kyennyt Nuorgamin Juhania silmilläni mitenkään näkemään, vaikka kuulinkin hyvin hänen äänensä.

Myöhemmin kun yritin kuunnella radiota, siitä ei tullut mitään, en kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitään, mistä siellä puhuttiin. Saamenkielisiä radiolähetyksiä oli liian harvoin. Vain muutamissa kylän taloissa oli radio. Kun kuuntelin kevättalvella 1949 Oulun tuomikirkosta sunnuntaisin radioitavia jumalanpalveluksia tai torstaisin lähetettäviä saamenkielisä uutisia, tuntui kuin olisi avautunut aivan toinen maailma, salaperäinen ja jännittävä, erilainen kuin tämä luotaan työntävä kaiken tukahduttava angelilainen maailma.

Ajattelin, että sitten kun kasvan isoksi, minulla tulee olemaan oma radio, josta voin itse kuunnella saamenkielisiä uutisia ja jumalanpalveluksia. Monenkohan talon radiota ennätin Angelissa kuunnella? Kun olin oppinut lukemaan kiertokoulussa kevättalvella 1948 löysin Lantto Juhanin pirtistä 4 sivuisen saamenkielisen Sabmelas-lehden, jonka lukaisi heti läpi. Myöhemmin sama Nuorgamin Juhani toimitti Inarissa samaa Sabmelas-lehteä.

Moni saamelainen ja suomalainen on pyytänyt minua kirjoittamaan siitä ajasta jona toimin Suomessa ilmestyvän saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana. En kuitenkaan halua rajata toimintaani vuosiin 1980-1999 jona aikana olin lehden päätoimittajana. On mentävä taaksepäin, jota lukijat ymmärtäisivät millainen suhde minulla on ollut lehteen ja paremminkin ottaen äidinkieleeni saameen.

Ensimmäisen kerran törmäsin Sapmelas-lehteen Angelissa kevättalvella vuonna 1948. Helmikuussa pidettiin Antti Nuorgamin kotitalossa kiertokoulua, jossa katekeetta Agneta Walle opetti meitä kiertokoululaisia tavaamaan Tuomo Itkosen saamenkielisestä aapisesta.

Oppilaita oli tuvan täydeltä. Vanhimmat oppilaat olivat talon tyttö Inka ja naapuritalon poika Antti Lantto. Olin oppilaista kaikista nuorin. Itse olin hämmästynyt kun kolmantena koulupäivänä yht'äkkiä lukemisen salat aukenivat. Se herätti kiinnostukseeni kaikkea painettua saamenkielellä kohtaan. Pettymykseni oli tavaton kun huomasin miten vähän tuohon aikaan oli tarjolla saamenkielistä kirjallisuutta, lehdistä puhumattakaan.

Saman vuoden kevätkesällä Lantto Juhanin puolella pidettyjen seurojen yhteydessä löysin Juhanin vaatimattomasta kirjahyllystä saamenkielisen Sabmelas-lehden. Siinä oli neljä vain sivua ja lehti tuli samassa luettua. Samasta hyllystä löytyi Norjan puolella ilmestyvä Nuortta Nasti. Sekin lehti tuli nopeasti luettua.

Näin jatkui vuoteen 1950 asti. Harvakseltaan ilmestyviä saamenkielisiä lehtiä odotin aina suurella kiinnostuksella, vaikka aiheet olivatkin aika kaukaisia.

Kun aloitin syksyllä 1950 kansakoulun ummikkosaamenkielisenä, mitään suomenkielestä ymmärtämättömänä, kaipasin saamenkielistä lukemista. Sitä löytyi ainoastaan lehden toimittajana toimineen Juhani Nuorgamin kotona. Koulussa sellaista lukemista ei yksinkertaisesti ollut.

Niin kuluivat kouluvuodet Inarissa. Yhteys painettuun saamenkieleen tapahtui ensin Juhani Nuorgamin kotona, sitten Teuvo Lehtolan kotikirjaston kautta, jossa näitä tuohon aikaan ilmestyviä saamenkielisiä lehtiä sai käydä lukemassa.

Koulussa saamenkieltä opetti meille neljänneltä luokalta lähtien opettaja Pekka Lukkari, joka viimeisen kouluvuoden lukutunnilla luetti meille joitakin kirjoituksia Sabmelas-lehdestä. Niitä oli innostavaa lukea ja kommentoida saameksi.

Vuonna 1959 Inarissa pidettiin kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi. Siellä tapasin myös Sabmelas-lehden pitkäaikaisen päätoimittaja Erkki Itkosen ensimmäisen kerran samoin kuin Norjassa ilmestyvän saamenkielisen lehden toimittajan.

Uudelleen törmäsin Sabmelas-lehteen, kun syksylllä 1959 aloitin saamelaisten kristillisen kansanopiston Inarissa. Oli mukavaa lueskella saamelaiskonferenssiin liittyviä asioita.

Kun aloitin syksyllä 1960 Rovaniemellä Lapin Kansankorkeakoulun, tiedustelin onko koulussa saamenkielista lukemista. Sain kuulla, että sellaista ei ole kulttuurikeskus Rovalassa ja suomenkielen opettaja suositteli kaupungin kirjastoon menoa, josko sieltä löytyisi sellainen ja löytyihän se Sabmelas ja samoin kuin myös Poromieslehti, jota kotiseudullani luettiin ahkerasti.

Varusmiespalveluksen suoritin Lapin rajavartioston sissikomppaniassa Rovaniemellä vuonna 1963. Kerran tiedustelin komppanian vääpeliltä, että tuleeko lapinkielinen Sabmelas komppaniaan. Hän oli hämmästynyt; hän ei ollut edes kuullut koko lehdestä mitään eikä kukaan muukaan saamelainen ollut sitä aikaisemmin häneltä tiedustellut.

Kun vuosina 1963-1966 olin rakentamassa Repokairan läpi maantietä Inarista Kittilän puolelle kävin silloin tällöin paikallisissa saamelaistaloissa lukemassa Sapmelaslehteä. Monesti myös postinkantaja valisti minua, että lehti on ilmestynyt

Taustaa

Ennen kuin alan kertoa toiminnastani Sabmelaslehden osalta enemmän miksi otin vastuun lehden toimittamisesta, kerron hiukan sellaisista taphtumista, jotka johdattivat minut tekemisiin Sabmelaislehden kanssa.

Aloin alkuvuodesta 1970 kirjoitella Lapissa ilmestyviin lehtiin saamelaisten huonosta kohtelusta. Syynä siihen oli kolme asiaa: Inarinjärven vedenpinnan voimataloudellisen säännöstelyn kielteiset vaikutukset Inarinjärven rannnoilla asuville kalastajasaamelaisille, metsähallituksen säätelemättömän laajaksi paisunut virkistyskalastuslupien myynti Inarinjärven taimenen tärkeimmillä lisääntymisjoilla. Molemmat vaikuttivat erittäin kielteisesti Inarinjärven rannoilla asuvien kalastajasaamelaisten toimeentuloon.

Vedenpinnan säännöstely oli tuhonnut oli tuhonnut järven rantavyöhykkeeltä taimenen ja ja pohjasiian tärkeimmät ravintoeläimet, vedenpinnan säännöstelyn seurauksena rannnoilta irronneet puut ja vedenpinnassa ajelehtivat juurakot olivat pilanneet parhaat nuotta-apajat käyttökelvottomiksi.

1960-luvullla taimenen lisääntymisalueilla räjähnyt virkistykalastajamäärien kasvu oli alkanut verottaa yhä enemmän joista järviin vaeltavien taimenpoikasten määriä. Saalistus oli merkittävää luokkaa, joidenkin laskemien mukaan siitä aiheutui 1960-luvun loppupuolella vuosittain yli 20 tonnin saaliin menestyksen Inarinjärven kalastajasaamelaisille, mikä oli suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin itse järven taimensaalis.

Kolmas asia joka tuolloin oli varsin ajankohtainen kysymys oli pohjoisten kuntien vesipiirirajankäynti ja kalastaminen pohjoisilla vesialueilla. Siitä oli tehnyt oman esityksensä ns. Kemppaisen toimikunta. Monet saamelaiset katsoivat esityksen vievän etenkin ns. isojakotilojen erityisperusteiset kalastusoikeudet valtiolle ja jättävän paikallisen saamelaiskalastuksen liiaksi riippuvaiseksi metsähallituksesta. Muutenkin metsähallitukseen suhtauduttiin karseasti, olihan muistissa vielä pääjohtaja Osaran aikana suoritetut laajat avohakkuut eri puolilla Inaria ja Sodankylän Lapin paliskuntaa. Näihin asioihin olin tutustunut vuodesta 1968 lähtien, jolloin suunnittelin jäämistä syntymäseudulleni poromieheksi.

Erityisesti harjoittelujakso maataloushallituksen kalantutkimustoimistossa kesällä 1969 avasi konkreettisesti näkemään miten vakavista saamelaisten elämään vaikuttavista asioista oli kysymys. Päätin, että näistä asioista ja niiden taustoista otan myöhemmin selvää ja ryhdyn vaikuttamaan asioiden huonon tilan korjaamiseksi.

Aloitin helmikuun alussa 1970 tutkimusmesterina maataloushallituksen kalantutkimustoimistossa. Tein itselleni niistä asioista muistion, miten voisin ryhtyä vaikuttamaan siihen, että Inarin kalastajaamelaisten vaikea taloudellinen tilanne helpottuisi. Sattumalta tapasin Lapin Sivistysseuran kokouksessa pastori Nilla Outakosken, jolle selostin kokemuksiani Inarin kalastajasaamelaisten vaikeasta tilanteesta. Nilla ehdotti, että menisimme yhdessä Suomen Merimiesunioniin tapaamaan ja keskustelemaan silloisen puheenjohtaja Niilo Wällärin kanssa. Niin myös teimme, mukana tapaamisessa oli kalastusjaoston puheenjohtaja Bert Johansson.

Kun olimme yhdessä Nillan kanssa kertoneet kalastajasaamelaisten huonosta tilanteesta ehdotti Wälläri, että ennen kuin Unioni voi auttaa pitäisi Ylä-Lappiin saada oma kalastusasiamies, joka kartoittaisi yhdessä kalastajien kanssa ongelmat. Keskustelun lopuksi ilmoitin suostuvani kalastusasiamieheksi ja ryhdyinkin välittömästi tekemään sovitut selvitykset. Kalastusasiamiehen roolissani otin yhteytttä myöskin kolttien luottamusmieheen Matti Sverloviin, jolta kuulin varsin paljon varteenotettavia huomioita kolttien kalastuksesta. Häntä tuntui erityisesti vaivaavan Näätämöjoen lohiportaan toimintaan liittyvät epäselvyydet. Sabmelas lehti ei vielä tässä vaiheessa ollut mielessäni.

Näiden kontaktien jälkeen laadin lyhyen kirjoituksen Hesarin mielipidepalastalle aiheesta "Inarinjärven kalojen pelätään tuhoutuvan". Ilmestyttyään kirjoitus herätti huomioita ja minulle alkoi tulla palautetta kentältä:"tule käymään täällä Lokan alueella. Tänne rakennetaan lähivuosina. Tämän jälkeen kävelin Viikkosanomien päätoimittaja Jalmari Torikan luo lapinpuku päällä ja selostin hänelle miten huonosti Inarinjärven rannoilla asuvien kalastajasaamelaisten ja Sevettijärven ja kolttasaamelaisten asiat ovat. Torikka kuunteli pitkään ja hartaasti vuodatustani todeten sitten lopuksi, "mutta Jouni sinähän itse voisit Sevettijärvellä tutustumassa paikanpäällä kuuntelemassa kolttien mielialoja heidän ongelmistaan. Lupaan, että lehti korvaa sinun matkakustannukset ja maksaa erikseen vielä kirjoituspalkkion.

Helmikuun lopussa suuntasin sitten Sevetijärvelle. Ivalossa ennen kuin jatkan Sevettijärvelle käyn tapaamassa kolttien silloita luottamusmiestä Matti Sverlovia. Käymme lyhyesti läpi kolttasaamelaisten ongelmat. Matti kertoo Petsamosta Suomeen asutettujen kolttasaamelaisten perusongelmana olleen kohtuuttoman lyhyen sopetumisajan. Täydellisestä luontaistaloudesta he joutuivat siirtymään rahatalouden aikaan muutamassa vuosikymmenessä, kun samaan aikaan täällä asuva kantaäväestö on voinut harjoitella samaa taitoa satojen vuosien ajan.

Lopuksi kestkustelimme koltan kielen tulevaisuudesta. Koltan kielen tulvaisuudesta Matilla ei ollut kovinkaan toiveikas. Vuonna 1970 koltankielen opetusta kouluissa ei ollut. Matin mukaan suurin ongelma on työttömyys, jonka aste hänen mukaansa oli yli 40%. Nuoret koltat aivan samalla lailla kuin inarinsaamelaisten kohdalla muuttavat työn perässä pois kotiseudultaan, myös seka-avioliitot heikentävät tulvaisuuden näkymiä.

Keskustelumme sivusi myös kolttia koskevaa tutkimustoimintaa joista Matilla oli omat mielipiteet; meistä on julkaistu jos jotakin, totta ja tarua.

Matti esitteli minulle kolttia koskevia lakeja ja asiakirjoja vuosikymmenten ajoilta. Ennen kuin poistun Matti sanoo muista kirjoittaa asiaa, ei kannata myöskään liiotella ongelmiamme, ei ne ylisanoilla ja muita syyttelemällä siitä parane. Tilanne noista ajoista ei ole paljon muuttunut. Yhä useampi kolttanuori muuttaa alueelta pois. Saamenkielinen Sapmelas-lehti jota toimitin 19 vuotta on lopetettu 14 vuotta sitten saamelaiskäräjien kielteisellä rahoituspätöksellä.